On kaksi kohtaamisen päätyyppiä:
1) Suunnittelematon
2) Suunniteltu
Kun lukija kohtaa kirjailijan suunnittelemattomasti, hän ei yleensä saa mitään järkevää ulos suustaan. Ainakaan aluksi. Kun lukija tapaa kirjailijan suunnitellusti, huulien välistä karkaa ynähdys. Pääasiassa kohtaaminen koostuu tuijotuksesta, hätäisestä kättelystä ja päässä kaikuu hokema: apua-mitä-mä-nyt-sanon-en-just-nyt-muista-edes-sen-viimeisimmän-kirjan-nimeä-vaikka-luin-sitä-aamutunneille. Tai apua-mitä-mä-sanon-en-edes-ole-lukenut-siltä-mitään-mutta-se-on-voittanut-jotain-palkintoja-ja-kai-mun-pitäisi-olla-sitä-lukenut.
Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnittelemattomasti, hän todennäköisesti vaikuttaa poissaolevalta ja hieman hassulta, sillä oivallus siitä, että omalle kirjalle todella löytyy lukijoita, on humalluttavan häkellyttävä. Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnitellusti, hän on todella hermostunut. Entä jos lukija pettyy? Entä jos hän ei edes tunnista eteensä tupsahtavaa ihmistä kuvasta, joka kirjan kanteen on painettu?
Nämä kaksi roolia ovat tulleet ajankohtaisiksi nyt, kun olen tutustunut moniin kirjailijoihin, joiden teoksia olen lukenut, ja myös siltä osin, että Mifongin perinnön lukeneita on alkanut tulla vastaan. On oikeastaan melko huvittavaa, kuinka jäykäksi ja kömpelöksi tilanne voi mennä, kun kyseessä on kuitenkin vain kaksi ihmistä, jotka kohtaavat, ja sitähän tapahtuu luonnostaan päivittäin. Ilmi tulee, että kirjailija on fiktiota. Ihminen ei. Ja minulle lukijana tämä on joskus ollut hankala pala. Ihminen tulee liian lähelle, mutta kirjailija on kuva, jonka voi pitää kauempana ja olla liikaa sitä ajattelematta. Niin sen kuuluu tavallaan ollakin, koska kirjailijaa tärkeämpi on kirja.
Mutta kuinka paljon lukukokemukseen vaikuttaa kirjailijan tapaaminen? Entä kuinka paljon kirjoittamiseen vaikuttaa lukijan kohtaaminen?
Minulla on aavistus, että tällainen vuorovaikutus, jossa kirja ikään kuin häviää taka-alalle ja persoonat astuvat etualalle, voi olla voimakas, jopa leimaava, menneitä ja tulevia lukukokemuksia ajatellen. Sosiaalisessa mediassa kirjailija voi säilyttää fiktiivisyytensä, mutta kasvotusten se ei onnistu. Joidenkin kirjojen kanssa haluan pitää tiukan linjan ja vältän parhaani mukaan kohtaamasta kirjailijaa. Pelkään, että jos hänet tapaan, lukukokemukseni muisto muuttuu ja värittyy -- nimenomaan huonompaan. Tämä pelko on helkkarin hölmö, sillä pitäisihän minun tietää, että teos on enemmän kuin tekijänsä. Sitä luulisi, että kykenisi erottamaan nämä kaksi.
Ehkä jokin totuus piilee siinä, että lukijan mieli on ailahtelevainen ja kirjallinen tarjonta runsasta. Pienikin seikka voi heilauttaa viisarin punaiselle ja lukupinon järjestys muuttuu. Enkä haluaisi menettää yhtään hyvää kirjaa ennakkoluulojen tai olettamusten vuoksi.
Kirjailijalta tyylikkäin veto ehkä olisi pysytellä hiljaa ja taka-alalla. Antaa työnsä puhua puolestaan, kuten sanotaan.
Mutta tiedättekö mitä? Omalta kohdaltani olen huomannut olevani hyvin sosiaalinen olento, kun mennään kirjoittamisen puolelle. Jos en bloggaisi, verkostoituisi ja osallistuisi messuihin ja tapahtumiin, en koskaan olisi tavannut kaikkia teitä. Inspiraatio syntyy usein yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, mutta ihmisistä saa voimaa, perspektiiviä ja uskoa tekemiseensä.
Toivon siis tulevaisuudessakin runsaasti kohtaamisia. Riskeistä huolimatta.
Hyvät lukijat, miten teidän kohtaamisenne lukijoiden tai kirjailijoiden kanssa ovat sujuneet? Onko niitä ollut?
Hmm... Netissä liikkuessa on tosiaan helppo pitää yllä sitä harhaa, että ne muut eivät tosiasiassa ole oikeita ihmisiä, itseksenihän minä tässä juttelen, heh heh. Sitten, kun joku kertoo lukeneensa jotain mun juttuja, tekee mieli vajota pöydän alle. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoittaessaan sitä tosiaan antaa kaikkensa. On pakkokin, että teksti olisi hyvää. Mutta että täysin tuntemattomat ihmiset lukevat niitä houreita! Voi hemmetti.
VastaaPoistaMahtaako ajan myötä nahka parkkiintua? En tiedä. Kuvitella voisi, että jonkinlainen herkkyys on säilytettävä -- mutta säilyykö se parkkiintumisesta huolimatta?
PoistaHei, kohtasin kirjailijan, eli sinut, tämän vuoden Finnconissa. Olin puoli tuntia aiemmin ostanut kirjasi alakerran tiskiltä vetävän kannen ja juoniselostuksen perusteella. En ollut aiemmin kuullut kirjastasi arvosteluja. Sitten menin paneeliin, jossa puhuttiin uusista fantasiakirjoista ja sain syvemmin kuulla millainen kirjasi oli. Innostus heräsi -haluan heti alkaa lukea tätä! Aloitinkin sitten sen lukemisen jo kotimatkalla Finnconista. Koko Finnconin ajan näin sinua siellä ja täällä ja koko ajan teki mieli mennä sanomaan, että upeaa kun joku lähtee Suomessa kirjoittamaan tällaista eeppistä fantasiaa ja lupailee vielä jatko-osiakin. Mutta se olisi tuntunut jotenkin töksähtävältä, joten hymyilin vaan vienosti enkä tullut puhumaan. Nyt kirjasi on luettu ja nautin siitä kovasti. Nyt sitten odottelen sitä jatko-osaa. T. Anne
VastaaPoistaKiitos, että jaoit tämän! Tuli hyvä mieli ja lisäpuhtia olemiseen. :)
PoistaEhkä se ajatuksen tasolla tuntuu hassulta sanoa kirjailijalle jotain tämän kirjasta ihan "puskista", mutta kannattaa muistaa, että juuri ne sanat voivat jäädä kirjailijan mieleen loppuelämäksi. Säilytän helminä sydämessäni monia lausahduksia, joita niiden lausujat eivät välttämättä edes muista. Kannustavia, rohkaisevia, vilpittömiä. Silloin kun on huono päivä eikä usko omaan kirjoittamiseen riitä, niitä voi muistella ja yrittää päästä takaisin pinnalle.
Tokihan kirjailijalle paras kehu on lukea hänen kirjojaan, joten kenenkään ei pidä tuntea velvollisuutta kasvotusten kohtaamiseen. ;)