Vuosipäivä ja maistiaisia tulevasta

Aloitin Esikoiskirjailijan vuosi -blogin tasan vuosi sitten.

Ensimmäisen postauksen tunnelmat olivat odottavaiset. Esikoisen julkaisuun oli puoli vuotta ja monet asiat roikkuivat ilmassa. Arvaahan sen, mikä on tilanne nyt: odottamista. Sitä samaa odottamista, vuodenkin jälkeen.

Ehkä kärsimättömyydestä osa on karissut. Jännitän eri asioita nyt kuin silloin. Kirjallisella puolella on myös enemmän tekeillä ja suunnitteilla kuin viime syksyn alkuaskelmilla, joten ajatukset eivät kiinnity vain seuraavaan Mifonkiin. Hajontaa on enemmän ja se tuntuu hyvältä. Mikään ei ole yhden langan varassa ja jos yksi lanka katkeaakin, elämä jatkuu.

Odottaminen on osa arkea. Se on vain hyväksyttävä -- ehkä sitä on jopa syleiltävä. Romaanit ja kustannusprosessit ottavat aikansa ja sen sijaan, että tuskailisi yksittäisen projektinsa etenemistä, voi olla helpottavaa ja hedelmällisempää irrottautua hetkeksi, ellei kokonaan. Antaa ajatustensa levähtää, keskittyä johonkin muuhun, aloittaa uutta, nakertaa vanhaa: mikä milloinkin mielekkäimmältä tuntuu. Tänään nimittäin ymmärsin sen, että vaikka Mifongin perintö alkaa muuttua mielessäni utuiseksi, lämpimäksi muistoksi, saatan korjata tämän työni hedelmiä vielä vuosien ajan. Ei kirja vanhene niin kuin ihmisen mieli. Vaikka minä unohtaisinkin kirjoittamani, kirja ei lakkaa olemasta. (Sen osoitti muun muassa kujerruksia -blogin Linnea, joka tänään julkaisi arvionsa Mifongin perinnöstä.)

Tämä on 145. postaukseni. Alussa minua arvelutti mahtaisinko löytää mitään kiinnostavaa, mistä kirjoittaa blogiin. Ja silti monena päivänä viikossa mieltäni alkoi askarruttaa jokin kirjoittamiseen liittyvä seikka niin paljon, että halusin kirjoittaa siitä. Mukaan on mahtunut toki raportteja ja uutisointia, jotta muistaisin mitä tämän vuoden aikana on tapahtunut ja milloin. Ehdottomasti antoisinta on kuitenkin ollut keskustelu ja ajatustenvaihto. Haluan kiittää lämpimästi kaikkia, jotka ovat tänne kommentoineet! Te olette luoneet ilmapiirin, joka on  muodostunut minulle hyvin tärkeäksi.

Esikoiskirjailijan vuosi ei kuitenkaan ole vielä ohi. Se jatkuu, kunnes seuraava Mifonki tumpsahtaa painokoneesta lukijoiden plarailtavaksi. Ja sekös vasta jännittävää tulee olemaan!

Yksivuotissyntymäpäivän kunniaksi (miksi muuten puhumme "synttäreistä" monikossa, ikään kuin olisi kyse useammasta kuin yhdestä päivästä, yhdestä hetkestä?), annan teille makupalan tulevasta.

***

Linn Rondestani katsoi karttaa, joka oli viilletty puukolla tuohenpalan pintaan. Rankkasade kohisi katoilla ja tiellä hänen takanaan virtasi nopeajuoksuisia puroja. Lumisateet olivat muuttuneet hyiseksi vedentuloksi kun hän oli ylittänyt etelärajan Kumarindiliin neljä päivää sitten. Valkoinen hämäryys, joka oli levännyt Merontesin kukkuloiden välillä, oli vaihtunut pimeyteen, joka veti vertoja Sudhaerin yölle. Tässä maassa hän ei ollut nähnyt aurinkoa.

Oli iltapäivä, mutta taivasta katsomalla sitä ei tiennyt. Pilvet vyöryivät paksun savun lailla, mustareunaisina. Tien viertä noudatteleva kyläpahanen vaikutti lähes autiolta. Vain muutaman talon ikkunassa erottui liekin kajo, ulkosoihdut oli sade sammuttanut jos niitä koskaan oli sytytettykään. Vaaleaksi kalkittu mökki, jonka edessä hän nyt seisoi, oli yksi niistä, joista valoa ei näkynyt.

Linn laskeutui ratsailta ja tunsi hevosen lämmön katoavan jalkojensa alta. Tamma ravisti päätään sateesta lannistuneena, harja riippui rotanhäntinä. Satulan nahka oli tummunut mustaksi. Linn sitoi tamman kiinni käppyräiseen omenapuuhun talon edustalla ja koputti oveen, jonka pielistä maali oli hilseillyt. Toive kuivasta ja lämpimästä ehti käydä monta kertaa hänen mielessään ennen kuin ovi avautui.

Raosta tihrusti kumara ihmisen hahmo.

”Iltaa taloon”, Linn toivotti kauppakielellä.

Uurteiset kasvot kääntyivät katsomaan hänen tammaansa.

”Onko tämä vanhan Mgiran talo?”

Vanhus loi häneen kummallisen kipakan katseen, vetäytyi oven raosta ja hetken odotettuaan Linn päätteli sen olevan kutsu käydä sisään.

Linn pyyhkäisi rapapaakut saappaistaan porraskiveen ja astui sisään itsekseen mutisten. Mökissä oli hyvin hämärää, mutta lämmintä. Keskiosan valtavassa tulisijassa hiilet hehkuivat oransseina silminä ja märät vaatteet Linnin yllä alkoivat painaa kuin kylmät kivilaatat.

”Ovi kiinni, ettei lämpö karkaa”, vanhus raakahti.

   - J.S. Meresmaa, Mifongin aika, toinen osa, luku 3. (Tulossa 2013)