12.4.2013

Kirjailijan kohubussimatka -- katso kuvat!

Huijasin. Kuvia ei ole, ja kohukin jää laimeaksi. Mutta bussimatka on. Ja kirjailija.

Tämä tarina on tosi.

***

Aamu. Sumu syleilee kaupunkia, joka on yskinyt kevätpölystä kuluneen viikon. Jalkakäytävillä kerrostalojen välissä on helppo hengittää. Kirjailija kipittää kohti bussipysäkkiä. Joka aamu sama reitti. Sähkötalon seinäkellosta voi tarkistaa täytyykö jo juosta. Joka aamu bussit tulevat tutussa järjestyksessä pääkatua. Keinuvat mukulakivipäällysteellä, murisevat ohi sujahtaessaan pölykapselit kolisten. 23, 16. Hekin uskollisia kellolle. Punaista, keltaista, vihreää. Värit säätelevät liikettä, ihmisten ja autojen.

Bussissa paikka löytyy ikkunan vierestä. Ei aurinkoa tänä aamuna, ei väliä kummalla puolella istuu. Ihmiset niiskuttavat, tuoksuvat hajuvedeltä, katupölyltä ja kahvilta. Kirjailija katsoo naarmuisesta ikkunasta avautuvaa maisemaa. Antaa ajatustensa virrata, bussin lämmön imeytyä vaatteisiinsa. Aamuisin on paleltava, ettei iltapäivällä hikoilisi.

Bussi niiaa joka pysäkillä, suhahtelee ja piippaa ihmisiä sisään. Keho jännittyy aina kun penkkirivin ohi ahtautuu uusi matkustaja. Väistämättä jossain vaiheessa joku istuu viereen. Aamubussi on ihmisrakas -- ihmisrakkaampi kuin ihmiset.

Sitten niin tapahtuu. Viereen istutaan. Kirjailijan pää ei käänny, mutta aistit tiedustelevat: onko hajuvesi liian vahva, haiseeko tupakka, liimautuuko kylkeen kiinni. Onko rykijä, puhelimenräplääjä, kuunteleeko musiikkia niin että muutkin kuulevat, mies vai nainen, ehkä bussituttu.

Heijastuksesta ikkunassa kirjailija näkee, kun viereenistuja avaa kirjan ja alkaa lukea. Kirjailija valpastuu hieman, alkaa pohtia kirjaa ja sitä, mahtaako hän koskaan nähdä kenenkään lukevan hänen kirjaansa bussissa. Usein on salavihkaa kuikuillut matkustajien hellästi käsissään pitelemiä kirjoja, mutta vielä ei ole kohdannut omaansa. Oppikirjoja, käännöspokkareita. Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa ohuempia kirjoja, joita olisi vaivaton kantaa mukanaan.

Valkoiset sivut loistavat ikkunan pinnasta. Kirjailija ajattelee toimittamaansa antologiaa, jonka digipainossa musteensa saaneet sivut ovat yhtä valkeat. Se olisi pokkari, helppo lukupala mukaan otettavaksi.

Lopulta on pakko katsoa. Vilkaista nopeasti, päätä juuri kääntämättä. Ettei toinen huomaa. Takakannesta näkyy kuva vanhasta taskukellosta. Tuttu kuva. Kirjailijan täyttää epäuskoinen ilo. Täytyy vilkaista uudelleen, tällä kertaa tekstiä. Sanat ovat tuttuja, novelli palaa heti mieleen. Hän on oikolukenut sitä hiostavalla hartaudella. Viereenistuja seikkailee vanhassa Prahassa, jossa vain petokset ovat mustempia kuin Vltavajoen vesi.

Kirjailija katsoo jälleen ikkunaa, josta näkyy kuinka käsi kääntää sivuja verkkaasti eteenpäin. Hänen ilonsa on sumu. Joka pisara taiantunnelmaa tihkuva.

10 kommenttia:

  1. Oi, aivan kylmät väreet tuli, ihana juttu tosiaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että kirjoitin tapahtuneen ylös, sillä iltapäivällä se tuntui jo unennäöltä.

      Poista
  2. Jos yhtään lämmittää lisää, niin ostin kirjasi Mifongin perinnön viime maanantaina ja luin sitä bussissa matkalla kotiin, tosin ihan eri kaupungissa. :)

    Varmasti tosi hieno kokemus huomata tuollainen bussissa. Minulle tuli jo kylmät väreet kun luovan kirjoittamisen kurssin eräs oppilas kertoi tulostaneensa kaikkien tekstit ja lukeneen niitä junassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, mukava tietää että perintö on päässyt bussimatkalle. :)

      On muuten jännää millä tavalla teksti muuttuu kun sen tulostaa. Sen olemassaolo jämäköityy, saa voimaa.

      Poista
  3. Oih, huomaisinpa joku päivä ohimennen omankin kirjani jonkun täysin tuntemattoman käsissä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuka tietää, Sonja, sellainen voi hyvinkin jonain päivänä tapahtua! :)

      Poista