28.3.2014

Puolivuotisen tilinpäätös

Loppu alkaa olla käsillä.

Ensi viikolla palaan Niihin Toisiin Töihin, eli kuukausipalkkalaiseksi työntekijäksi. Olo on samaan aikaan sekä haikea että odottava. Pidän kummastakin työstä, kirjoittamisesta ja siitä toisesta. Jos olisi enemmän aivokapasiteettia ja staminaa, ne olisivat tietysti parhaat yhdessä. Tähän mennessä on ollut sula mahdottomuus kirjoittaa romaania samaan aikaan, kun tekee kahdeksantuntista työpäivää. Joiltakin kirjailijoilta se onnistuu, mutta minä en esimerkiksi pysty tinkimään yöunistani. Uni tulee, ja se tulee vääjäämättömästi kuin verottaja.

Mifongin aikaa kirjoittaessani olin tosin päivätyössä samaan aikaan, mutta sillä erotuksella, että tein kuusituntista päivää ja olin iltavuorossa (eli kolmesta yhdeksään). Silloin aamukirjoittaminen onnistui. Muuta elämää ei kyllä ollut.

Mitä ensimmäinen apurahakauteni on opettanut?

(c) J. S. Meresmaa

Pidä työtaakka realistisena.

Jälkiviisaana tajuan, että tavoitteeni olivat aivan liian korkealla: kunnianhimoisesti tähtäsin siihen, että puolessa vuodessa kirjoittaisin n. 80 000 sanaisen fantasiaromaanin ja saisin kasaan raakaversion nuortenromaanikässäristä, joka on pitkään hautunut takaliedellä. Kun sitten apurahamyöntöjen jälkeen sain tietää, että Ritarin ansio mahtuu Osuuskumman julkaisuohjelmaan, lisäsin vielä pienoisromaanin pinon päällimmäiseksi. Tässä ohella luonnollisesti on käynnissä Mifongin mahdin käsikirjoituksen editointi.

Kahden viikon loma, jonka pidin marraskuussa, sai minut pysähtymään totaalisesti, ja aloin tajuta miten lähellä loppuunpalamista keikuin. (Se oli muuten ensimmäinen lomani moneen vuoteen.) Olin uuvuksissa henkisesti ja fyysesti jo lähtötelineissä. Luova työ edellyttää, että kuppi (eli päänuppi) ei ole ihan tyhjä.

Niinpä puolivuotinen kirjoittamiskauteni on opettanut minulle armollisuutta itseä kohtaan. Ehkä on ihan riittävää, että Mifongin kätkemän käsikirjoitus on puoliväliin kirjoitettu, Ritarin ansio on stilisointia vailla, nuortenromaanikässäri alulle saatettu ja kotikirjastoon kerätty varsin kattava pohjatyömateriaali; rillumapunk-novelli kirjoitettu ja antologiaan hyväksytty, sekä yksi tilattu, pitkä artikkeli on viimeistelyä vaille valmis.

Voimavarojaan ei kannata ylimitoittaa, sillä kirjailijan tärkein työväline on toimiva pää. Ja jokaisella meistä on yksilölliset reservit käytettävissä. Ei ole kenenkään eduksi alkaa vertailla omaa työtahtiaan toisten tahtiin sillä ajatuksella, että pitäisi yltää samaan tai muuten on huono.

Oman jaksamisen rajallisuuden käsittämisen rinnalla olen joutunut opettelemaan itselleni uudenlaista arkirutiinia ja työtapaa. Voisin esimerkiksi kuvitella, että toimittajataustaisilla kirjailijoilla on hioutunut jonkinlainen kirjoittamisen työrutiini. Sen sijaan minulla, joka on vuosikaudet yrittänyt sovitella kirjoitusaikojaan milloin mihinkin rakoon ja tavallisesti fyysisen päivätyön ohessa, omien työskentelytapojen löytämiseen on täytynyt käyttää jonkin verran ylimääräistä aikaa ja voimia, joita ei tosiaan ole ollut tuhlattavaksi asti. (Voin olla toki väärässäkin, ja toimittajataustaiset joutuvat yhtä lailla etsimään kaunokirjoittamiselleen uudenlaiset työtavat.)


Yläkerran uusi työpiste. (c) J.S. Meresmaa

Summa summarum: maaliskuun aikana olen alkanut tuntea viimein syvää tyytyväisyyttä ja tulevaisuudentoivoa. Talvi oli aika synkkä; jonkinlainen ammatillinen kriisi oli selvästi päällä. Liekö valo (tai sen puute) ollut taustavaikuttajana, mutta olo tuntuu tällä hetkellä henkisesti vahvemmalta. Osaan ja pystyn ja tahdon.

Tulevan muutoksen pohjalle siirsin työpisteen alakerrasta yläkertaan. Suunnittelen hiljaa mielessäni pieniä tavoitteita: kuinka osaisin kirjoittaa päivätyöni ohessa edes vähäsen? Liuska, pari päivässä. Kohtuudella, mutta luovuuden liekkiä ylläpitäen.

16 kommenttia:

  1. Jos ei muuta ehdi, niin munakello vartiksi soimaan ja sen ajan taot mitä päähän pälkähtää. Usein tästä vapaasta assosiaatiosta/automaattikirjoituksesta syntyy uusia ideoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kellottaminen kuulostaa erittäin kokeilukelpoiselta. Olen aamuvirkku, joten nyt kun valo alkaa tulla yhä varhaisemmin, täytyy kokeilla jos heräisi reilusti aikaisemmin ja kirjoittaisi ennen töihin lähtöä. Toisaalta tekisi mieli harjoitella iltakirjoittamista. Katsotaan, mikä toimii.

      Poista
  2. Korjaus: siis kello soimaan vartin päästä, tarkoitin.

    VastaaPoista
  3. Hankalinta työnohessa kirjoittamisessa on hyödyntää lyhyet hetket --ne kun hupenevat jo siihen, että 'pääsee sisälle' tekstiin, muistaa missä oli ja mihin oli menossa. Juuri kun uppoutuu maailmaansa, hups, aika loppui...
    Minun on myös mahdotonta varastaa aikaa nukkumiselta, 8 h yöuneni ovat pyhät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä juuri! Virittäytyminen ja jutun juureen pääseminen ottavat meikäläiselläkin aikansa. Toisaalta ihmisen aivot ovat hyvin sopeutuvaiset, joten harjoittelulla sekin saattaisi onnistua. Saattaisi.

      Poista
    2. Joskus onnistun virittäytymään oikeaan fiilikseen jo etukäteen, siinä tiskatessa tai koiraa ulkoiluttaessa. Sitten on nopeampi päästä varsinaiseen työhön käsiksi. Mutta sitten ei saisi väliin tullla häiriötekijöitä (siis perhettä :D) ja pitäisi muistaa mitä kohtaa oli pyörittelemässä jo kun aloittaa fiilistelemään.

      Poista
  4. Itse toivoisin olevani aamutyössä, koska aamulla on hankala saada hommat aloitetuksi. Kun on töitä ja muita velvollisuuksia, käy myös niin, ettei koskaan tunnu olevan "tarpeeksi" aikaa, jotta voisi aloittaa. Tähän voisi auttaa Lauran mainitsema etukäteen varattu lyhyt kirjoitusaika.

    Itselleni yöunet eivät ole erityisen pyhiä (armeija opetti, että parikin viikkoa menee silmät auki), mutta ongelmaksi muodostuu se, että minulla on jo tapana lukea se puolisen tuntia ennen nukkumaan menoa. En halua jättää lukemista, koska se on samalla tavalla hyvää harjoitusta ja tuolla nyt vain sattuu olemaan niin paljon hyviä kirjoja, joita olisi luettava.

    Itse olen huomannut, että paras on se kun vain aloittaa. Yleensä sillä se lähtee, vaikka toisinaan onkin hankalaa.

    Tämä oli hyvin mielenkiintoinen postaus, ja mielellään kuulisin enemmänkin. Esimerkiksi kuinka järjestelmällisesti kirjoitit, oliko sinulla "työajat" vai kirjoititko silloin tällöin, vähän kokoajan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloittaminen on hankalaa aina, oli aikaa käytössä yllin kyllin tai ei juuri ollenkaan. :)

      Luullakseni kyse on jonkinlaisesta luovuuden vastavoimasta, joka täytyy vain selättää. Kirjoittaminen on tekemistä siinä missä moni muukin toimi, ja kuten sanotaan, toimeen tarttumisen kynnys on korkea. Riippuu tahdosta, ylittääkö sen kynnyksen vai ei.

      Voisin tuosta käytännön työskentelystä postata tosiaan pitemmältikin jossain vaiheessa, mutta toisen romaanin kirjoittamisesta (Mifongin aika) löytyy parin vuoden takainen postaus:

      http://jsmeresmaa.blogspot.fi/2011/11/nain-se-syntyy-eli-kuukausi-romaanin.html

      Poista
  5. Painin jatkuvasti sen kanssa, ettei kirjoittamiselle ole aikaa tai jaksamista, vaikka halua olisi. Kokoaikainen päivätyö, joka vaatii henkistä kapasitteettia ja jatkuvaa sosiaalisuutta, imee mehut aika tehokkaasti ja lomat taas pitäisi mielellään lomana, edes osittain. Silti tulee ruoskittua itseä siitä, ettei kirjoita tarpeeksi eikä varsinkaan tarpeeksi tehokkaasti. Vaikkei samaa riesaa muille toivoisi, on silti helpottavaa kuulla, että ammattikirjailija painii saman pulman kanssa.

    Minäkin tein aiemmin vain kuusituntista päivää. Tuolloin jotenkin ehti ja jaksoi paremmin kirjoittaa illalla töiden jälkeen. Nykyisin ehtii tehdä ruoan, vähän kotitöitä ja hengähtää hetken. Kirjoittamisellekin jäisi toisinaan tunti tai pari, mutta siinä ajassa ehdin vasta "latautua" hommaan ja päästä alkuun. Sitten onkin mentävä nukkumaan, että jaksaa taas seuraavan päivän töissä.

    En tiedä, onko tähän edes olemassa mitään ratkaisua. Yritän vapaapäivinä panostaa kirjoittamiseen vähän enemmän... elleivät sitten opiskelukiireet paina silloin päälle.

    Hyvä postaus ja mielenkiintoinen aihe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaminen on pitkän matkan laji.

      Sen tajuaminen ja sen muistaminen helpottaa ainakin minua. Kun teksti julkaistaan, se on periaatteessa ikuinen. Kenties sitä vasten on hyvä ajatella, että tekemiseen ja valmiiksi saamiseenkin saa kulua aikaa. Ei tarvitse olla salamakirjoittaja, ei tarvitse piiskata itseään tahtiin, jossa voi pahoin.

      Joskus pohdin, onko jatkuva paini ajan kanssa enemmän tuottavaa kuin kuluttavaa -- niin moni ihminen taistelee saman ongelman kanssa ja silti saa aikaiseksi mitä hienoimpia ja uskomattomimpia teoksia ja tekoja. Kenties ajan riittämättömyyden tuska parantaa jossain määrin tehokkuutta? En tiedä, mutta joskus liika aikakaan ei ole hyväksi.

      Poista
  6. Kyllähän tuohon puolivuotiseen on mahtunutkin monenlaista projektia. Ylpeä saat olla. Tämä osoittaa sen miten paljon kirjailijalle voi merkitä se, että saa keskittyä kuuppaansa. Oma tahti on siinä olennaisessa asemassa, päivän voi räätälöidä sen mukaiseksi milloin itsestä on luonnollisinta tuottaa tekstiä.

    Tuo on kyllä totta, mitä monet kommentoivat lyhyinä tunteina kirjoittamisesta. Itsekin lukeudun niihin, jotka eivät saa puserretuksi itsestään materiaalia päivätyön lomassa. Nyt olen päässyt nauttimaan kirjoitusrauhasta matkustettuani joksikin aikaa Kanadaan, ja materiaalia on syntynyt aivan eri tavalla kuin päivätyössä koskaan. Arvioin realistisen Deadlinen ja olen onnistunut käyttämään päiväni jäsennellysti...
    Tai melkein...
    Toisinaan voi olla, että syntyy nihkeämmin. Silloin on suunnittelupäivä. (Siitä tulee sellainen. Omavaltaisesti.) Tänään työstin vanhaa tekstiä ja loin uutta läpi päivän ja viimeisimmät n. 5h putkeen, joten rytmi on hakusessa. Tekstissä on liian lähellä ja herättyä pitääkin lukea kaikki läpi siinä pelossa, että teksti on vieraantunut alkuperäisestä tarkoitusperästä. Sekin vielä, että kello on täällä 6:24, ja kohta olisi terveellistä(?) mennä nukkumaan.

    Kuivattelua suihkun jälkeen, hävitän pullon olutta kuivaan kurkkuuni ja katsotaan tuleeko se uni. Kauhu on jänskä genre, yllättää aina yön pimeinä tunteina...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tästä puolivuotisesta sekin etu ollut, ettei ole koko ajan ollut hengästynyt, painetta vastaan taisteleva tunne. Lueskelin tuossa pari viikkoa sitten kaikki blogipostaukseni syksystä 2011 alkaen. Lyhyessä ajassa on kokenut, elänyt ja tuntenut niin monia uusia asioita, että tokkopa on ihan kaikkea edes sisäistänyt vielä.

      Tuollaisia kirjoitusrauhapätkiä on kyllä hyvä ottaa päivätyön lomassa, jos se vain on mahdollista. Pitkä viikonloppu toisissa maisemissa voi olla yllättävänkin tehokas.

      Poista
  7. Siis wau! Olet saanut aivan mielettömästi aikaan puolessa vuodessa. Tärkeintä varmaan kuitenkin se, että huomasit omat rajasi ja voit nyt säätää työtaakkaa hyvällä omalla tunnolla. Kirjoittaminen ON kovaa työtä, etenkin kun sitä tekee noin päämäärällisesti.

    Iso tsemppi sinne! Uskon että löydät hyvän työrytmin myös toisen työn rinnalla. Ja kuka ties, ehkä tulevaisuudessa häämöttää vielä uusi apuraha? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alussa sitä voisi luulla, että kyse on vain kirjoittamisesta; että no niin, nythän sitä on sitten kaikki päivät aikaa kirjoittaa. Ei se mene niin.

      Kyse on ennen kaikkea itsensä johtamisesta sekä useiden päällekkäisten töiden organisoimisesta ja aikatauluttamisesta niin kalenterissa kuin pääkopassa. Unohtamatta lainkaan työsähköpostisäätämistä, virallisten lomakkeiden täyttämistä, esiintymisistä sopimista ja junalippujen/majoituksen hankkimista. Kaikkeen toissijaiseen, mutta silti tarpeelliseen saa aikaa kulumaan yllättävissä määrin.

      Kiitos ihanista tsemppauksista! Apurahoja on haettu ja niitä vienosti toivotaan. Katsotaan miten käy. Vähintään kolmen kuukauden kirjoitusjakso tulisi kyllä ensi talvena kipeästi tarpeeseen.

      Poista
  8. Mielestäni kuulostat erittäin tuotteliaalta ja odotan innolla uusia julkaisujasi!

    Tykkään erittäin paljon uudesta työpisteestäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Reta! Toivotaan, että uusi työpiste siivittää sanojen virtaa!

      Poista