Poikien lukeminen otsikoissa: Missä vika?

Nuortenkirjailijana seuraan varsin tiiviisti uutisointia ja tilastointia nuorten lukemisesta. Varmaan kenellekään ei tule yllätyksenä, että huoliartikkelit lukemisen vähenemisestä saavat huomattavan paljon enemmän tilaa kuin itse nuortenkirjallisuus. Joskus tuntuu, että nuortenkirjallisuus on vähän kuin koulukeskustelu: jokaisella on niihin liittyen muistoja, usein nostalgisia, sekä vahvoja näkemyksiä, jotka eivät ole päivittyneet 2000-luvulle 2010-luvusta puhumattakaan.

Miten toisaalta voisivatkaan päivittyä, kun nykynuortenkirjallisuus näkyy tuskin missään mediassa?

Lisäksi aikuisilla pitäisi olla jonkin verran kiinnostusta aiheeseen, eikä sitä useinkaan löydy edes heiltä, joiden lähipiiriin kuuluu nuoria. Lapsen lukuharrastuksen tukeminen vielä ymmärretään, mutta teinien kohdalla pallo (kirja?) putoaa.

Erityisen huolissaan ollaan poikien lukemisesta. Se käy hyvin ilmi, kun laittaa hakukoneeseen sellaisia sanoja kuin "lukeminen", "nuoret", "oppiminen". Jopa silloin, kun hakuun laittaa "tytöt" ja "lukeminen", tuloksissa pomppaa esiin huoli poikien lukemisesta. Heikosti lukevia tyttöjäkin on koko ajan enemmän, mutta heistä ei tunnuta olevan huolissaan missään. Jännä ilmiö.

Miten poikien lukemisesta sitten puhutaan? Positiivisia juttuja on harvassa. Tein pienen kokeilun. Naputtelin hakukenttään "pojat lukeminen yle" ja mielenkiinnosta katsoin, mitä otsikkotasolla nousee esiin. (Valitsin YLE:n siksi, että se on kaikille saatavilla oleva media, jolla on lakisääteisiä tehtäviä ja jota rahoitamme veroista.)

Sain kokoon tällaisen koosteen:

Mitä ajatuksia otsikot herättävät? 

Vaikuttaa siltä, että pojilla sukupuoli aiheuttaa erityistarpeen ja haasteita lukemisessa. Miksi? Tyttöjen ja poikien aivoissa ei ole tutkimuksissa löydetty mitään sellaisia eroja, jotka selittäisivät tämän erityistarpeen. Olisiko kyse kulttuurista, sen antamista malleista ja signaaleista? 

On perin outoa antaa poikien ymmärtää, että heille täytyy tuottaa aivan erityistä kirjallisuutta, jotta he mitenkään voisivat olla lukemisesta kiinnostuneita. Eiväthän pojat ole mikään yhtenäinen joukko, joita kiinnostavat samat asiat! 

Kirjallisuus ylittää rajoja, myös sukupuolirajoja. Miksi me oletamme täysin esteettä, että tyttö voi lukea kirjan, jossa poikaporukka seikkailee ja urheilee, mutta alamme nikotella, kun poika ottaa käteensä kirjan, jonka kannessa on tyttöjä? Emmekö usko pojan kykenevän samaistumaan toiseen lapseen siksi, että tämä edustaa jotakin toista sukupuolta? Emmekö silloin tule viestineeksi pojille, että näitä sukupuolia ei tarvitsekaan ymmärtää, he eivät ole pojan arvoisia, yhdenvertaisia. Poika voi lukea kirjan, jossa päähenkilö on koira, mutta ei mielellään kirjaa, jossa päähenkilö on tyttö. Niinkö se menee?

Ylläolevat otsikot ovat suunnilleen viime vuosikymmenen sisältä. Niissä tuntuu pyörivän sama huoli, neuvot ja neuvottomuus, mutta ilmeisesti huolipuhe ei riitä korjaamaan tilannetta, sillä tulokset eivät ole parantuneet eikä keskustelu päässyt eteenpäin.

Voisimmeko tehdä jotakin toisin?