Pienkustantamot ovat ikuisia

Kirjailija Saara Henriksson tarttui kiinnostavaan aiheeseen blogikirjoituksessaan Pienkustantamot polkevat laatua?

Kuuntelin itsekin Kultakuumeen jakson, jossa Tanssiva karhu -runopalkinnon raadin puheenjohtaja Merja Virolainen tylytti nykyrunouden tasoa. Nykyrunouteen minulla ei ole kompetenssia puuttua, mutta tämänkaltainen jysäyttely ei liene tavatonta muunkaan kirjallisuuden piirissä. Wanhojen Konkareiden huokauksista päätellen samat keskustelut käydään suurin piirtein joka vuosikymmen. (Ei siitä kovin kauan ole, kun suomalainen nykyromaani julistettiin sairaaksi.) Tällaiseen hämärärajaiseen, yleistävään ja päättymättömään "mikä ansaitsee tulla julkaistuksi ja mikä ei" -keskusteluunkaan minulla ei ole halua, mutta pienkustantamisesta haluan sanoa sanasen.

Miksi pienkustantamoita on?

Pienkustantamoita on, koska on ihmisiä, jotka haluavat julkaista kirjoja. Ei välttämättä aina niin, että kirjoittaisivat itse, vaan koska haluavat julkaista mieleistään kirjallisuutta. Sellaista kirjallisuutta, jonka katsovat ansaitsevan tulla julkaistuksi. Isoille kustantajille eivät kaikki mahdu. Kaikkia hyviä käsikirjoituksia hekään eivät voi ottaa, sillä voimavarat ovat rajalliset.

Se on myös hyvä toisinaan muistaa, että isotkin ovat joskus olleet pieniä. Jotkin pysyvät pieninä aina, toisista kasvaa keskisuuria. Oman kokemukseni mukaan niin pieniä kuin suuria yhdistää melko lailla sama asia: rakkaus kirjallisuuteen. Vaikka kustannustoimintaan liittyy aina jossain määrin raha, lähestulkoon jokaisessa puljussa varmaankin myös pidetään siitä, mitä kustannetaan. Ollaan ylpeitä aikaansaannoksista ja saavutuksista.

Toisin sanoen eri kustantamoilla on eri yleisöjä.

***

Minusta tuli tänä keväänä Osuuskumma-kustannuksen hallituksen puheenjohtaja, joten minulla on aika lailla eturivin näkemys pienkustantamiseen, siihen mitä se tällä hetkellä on.

Me olemme pieni kustantamo, jäsentemme tarpeisiin perustettu, mutta meitä ajaa eteenpäin halu julkaista tinkimättömästi sellaista spekulatiivista fiktiota, joka isommilta kustantamoilta on hankala (nykytilanteessa jopa mahdoton) saada läpi.

Miksi on vaikea saada läpi? Siksikö, että tarjotut käsikirjoitukset ovat niin huonoja, etteivät kelpaa isommille?

Jos asia olisi näin, tuskin olisi noussut tarvetta perustaa uusi kirjakustantamo. Laadusta ei nimittäin kannata tinkiä, jos aikoo kerryttää hyvän maineen kustantamona ja tarjota omille kirjailijoille mehevän kasvualustan.

Ei, syy olikin juuri päinvastainen: kun hyvätkään käsikirjoitukset eivät välttämättä mene läpi. Kun aikuisille kirjoitettu pitäisikin muuttaa nuorille suunnatuksi. Kun julkaisuohjelmaan ei mahdu, jos yksi samankaltainen on jo saanut hyväksynnän. Kun isostakaan kustantamosta ei välttämättä löydy kustannustoimittajaa, joka ymmärtäisi genren päälle. Kun ei vähän myyvänä marginaalikirjailijana välttämättä saa isommilta kustantajilta sellaista tukea kuin toivoisi.

Syitä käsikirjoituksen saamaan hylkäämiseen on lukuisia, eikä yksikään niistä välttämättä tarkoita huonoa laatua.

Karu fakta kuitenkin on, ettei jokainen tarina ole kirjan arvoinen. Tämä on totuus. Osuuskummassa pidämme kunnia-asiana seulontaa, josta vastaa toimitusneuvosto. Lisäksi kustannustoimitamme kaikki jäsentemme tarjoamat käsikirjoitukset parhaalla taidolla, mitä meiltä löytyy. Meillä on paljon asiantuntemusta spekulatiivisen fiktion saralla ihan jo pelkästä harrastuneisuudestakin johtuen, joten tietyssä mielessä olemme etulyöntiasemassa moneen isompaan kustantamoon verrattaessa.

Uskon siihen, että uudet tekijät uudistavat kenttää -- eivät ainoastaan syydä sinne saastaa, jossa kaikki muut joutuvat talsimaan helmensä löytääkseen. Mitään päähäntaputtelukerhoja ei kaivata, ei niissä synny kuin kaljuja kohtia, joissa soisi kasvavan tukkaa.

Hieman kulunutta vertausta käyttääkseni: Hiilestä syntyy timantteja kovassa puristuksessa.

Pienestäkin kustantamosta voi löytyä se nyrkki, joka timantit puristaa.