Kaiken suhteen, mutta etenkin kirjoittamisen. Vietin viikonlopun jälleen maalla, mökillä, siellä missä olen kaikki lapsuuteni kesät kirmannut, tutkinut luontoa, ihmetellyt, leikkinyt, löytänyt. Joskus puhutaan ihmisten sielunmaisemasta, ja minä olen aina ajatellut että siellä, juuri tuossa kyseisessä paikassa, on minun sieluni maisema.
Muistan kuinka teini-iässä kaveripiirin valtasi levottomuus. Maailma oli avoin, kaikille mahdollisuuksia täynnä ehkä konkreettisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kieliä opiskeltiin, ulkomaille lähdöstä haaveiltiin ja sitä suunniteltiin. Moni sanoi lähtevänsä Suomesta heti kun se olisi mahdollista, sillä kuka tänne nyt jäädä haluaisi. Sama levottomuus tarttui minuun, mutta en koskaan oikein tuntenut omakseni halua lähteä ja jättää. Kyllä minäkin omia siipiäni sitten kokeilin, asuin jonkin aikaa eri maassa, mutta ikäväni takaisin Suomeen oli kova, vaikka maasta pidinkin.
Olen oppinut tunnistamaan itsestäni tarpeen pitää juureni siellä, mistä ne parhaimmin vettä saavat. Minulle se on Tampere ja mainittu kesämökki. "Kesämökki" tuntuu vähän vieraalta sanalta, sillä minulle tuo paikka on niin paljon muuta kuin kesäasuttava lautarakennus, jossa viettää lomiaan. Se on kiinteä osa minua ja merkitsee vuosi vuodelta enemmän.
On ehkä jonkinlainen paradoksi, tai sitten ei ollenkaan, että fantasiakirjailija haluaa pysytellä omissa, tutuissa nurkissa. En pidä matkustamisesta erityisesti, enkä usko (joskaan en tiedä) että tulen koskaan muuttamaan Tampereelta, en ainakaan pysyvästi. Saan voimaa tuttuudesta, turvallisuuden tunteesta ja tiedosta, mitä nurkan takana on. Maisema muuttuu kuitenkin koko ajan, yksityiskohdat kirkastuvat kun ei kiirehdi ohi, kun malttaa katsoa jotakin sata kertaa nähtyä uusin silmin.
Ja sitä eläminen minulle on, katsomista tuttuja asioita uusin silmin. Kenties siksi kirjoitan spefiä, kenties siksi kummalliset mahdollisuudet ja outoudet kiehtovat.
En haluaisi koskaan tuntea olevani juureton. Kun näen sitä joissakin ihmisissä, yritän miettiä miltä se tuntuu. Onko se jatkuvaa kaipausta, tunnetta tyhjyydestä ympärillään? Kaikissa asioissa on myöntöpuolensa ja kieltopuolensa, se on selvä. Joku varmasti saa voimansakin juurettomuuden tunteesta, mutta pelkään että omalla kohdallani se olisi lamaannuttavaa.
Niinpä minä palaan sieluni maisemiin. Ja joka kerran, aivan joka kerran, se täyttää minussa rakkaudella ja kiitollisuudella ne kolot, jotka kaupungissa, työelämässä, urapaineissa, stressiaikataulujen puristuksessa valuvat tyhjiin.
Matkustan, mutta kauimmas matkustan mielikuvituksessani. Sieltäkin palaan.
***
Maisemia viikonlopulta:
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
