Näkymätön kirjailija ja lukijasuhteen kiemurat

Mifonkeja on kovasti luettu viime päivinä, ja se tietenkin lämmittää kirjailijan sydäntä.

Q+Black Lukunurkasta luki Mifongin ajan, vaikka ei siitä niin paljon pitänytkään kuin ensimmäisestä kirjasta (spoilerivaroitus!). Reta Todella vaiheessa- blogista  on lukenut Mifongin perinnön ja paitsi pohtinut monia mielenkiintoisia seikkoja, piirtänyt mahdottoman hienot potretit Dantesta ja Ardisista!

***
Asiasta otsikon mukaiseen.

Täytyy sanoa, että kirjailijan osa on joskus kurja. Kommentointia arvioihin ei katsota hyvällä. Kirjailijan ja lukijan suhde ei ole sillä tavalla vastavuoroinen, mutta voisiko se olla? Saisiko se olla? Säikäyttääkö kirjailija kommentoinnillaan lukijan, tai sillä, että lähestyy tätä arvion julkaisemisen jälkeen? Onko siinä jotain noloa, jos osoittaa huomanneensa arvion? Olisiko paras, jos kirjailija olisi mahdollisimman näkymätön?

En usko, että lukuohjeita haluaa antaa yksikään kirjailija, mutta kieltämättä ihmistä kirjailijan nahkan sisällä joskus kismittää, kun kirjaa tulkitaan tavalla, josta ei edes tunnista kirjoittamaansa. Vaan minkäs teet? Kirja on oma olentonsa, sitä saa kukin tulkita miten haluaa ja blaablaablaa. (Onhan näinkin, mutta eivät kaikki kirjat ole niin monitulkintaisia, etteikö niitä voisi lukea väärin. Kyllä, minusta kirjan voi lukea väärin. Siksi on erittäin tärkeää, että kirja saa monia arvioita ja näkemyksiä. Ettei olisi yhden "totuuden" varassa.)

On kiinnostavaa miettiä, mitä kirjan väärin lukemisesta sitten seuraa. Erilaisia tasoja löytyy: jos joku lukee Ulisiaksen Usiliaksena tai Ardisin Adriksena, onko sillä mitään merkitystä? Ei minusta. Entä jos genrelehden kriitikko ei löydä kirjasta merkittävää maagista elementtiä, joka vaikuttaa vahvasti tapahtumien kulkuun, ja arvostelee kirjaa siitä, että yhteensattumia on liikaa? Tämä on monitulkintaisempi asia. Voi nimittäin olla, että kirjailija on kirjoittanut rivivälit liian ahtaiksi ja epäonnistunut aikeessaan. Voi myös olla, että kriitikko on lukenut huolimattomasti. Tällainen arvio kuitenkin syö sen koko uskottavuuden kirjailijan silmissä. Valitettavasti lukijoihin se ei vaikuta samanlailla, sillä he eivät yleensä ole kirjaa vielä lukeneet. (Kriitikothan aina painottavat kirjoittavansa arvionsa palvelemaan yleisöä ja lukijoita, mutta kyllä se kirjailijakin siellä yleisössä kököttää. Eturivissä.)

Blogimaailma on tuonut ihan uudenlaiset mahdollisuudet vuorovaikutteisuuteen ja kirjallisuuskeskusteluun. Kun lehtikritiikit kuihtuvat kuihtumistaan, kirjablogien merkitys kasvaa. Entä kirjailijablogien? Halutaanko kirjailija mieluummin häivyttää mainosmaiseksi kotisivuksi netissä vai onko tilaa myös kotikutoisemmille ja rupatteleville blogeille (jollaiseksi koen tämän oman blogini)?

Ja vielä: himmentääkö hyvän kirjan taikaa se, jos yhtäkkiä tiedostaakin, että kirjan on kirjoittanut ihminen kaikkine heikkouksineen eikä jokin myyttinen kirjailija?

Kirjoittajan pulmia, osa 11. Tyhmä lukija vai huolimaton kirjoittaja?

Kukaan ei halua tuntea olevansa tyhmä lukija, mutta uskoisin että se on yleistä. Vastaan on tullut teksti -- joko painettu tai käsikirjoitus -- jonka tapahtumia ei ole pystynyt seuraamaan tai sitten ne ovat olleet valmiiksipureskeltuja.

Kirjoitusoppaissa ja -kursseilla sanotaan usein, että lukijaa ei saa aliarvioida -- mitään ei saa selittää, alleviivata, osoittaa tai muutoin heilutella liian näkyvästi lukijan nenän edessä. Yhtä vahingollista on yliarviointi. Niinkin yksinkertaisilta kuulostavat kohdat kuin henkilön siirtyminen tilassa tai tilasta toiseen täytyy kirjoittaa auki, jottei lukija ole yhtä hukassa kuin hahmo paperilla. Ihmisten suhteet toisiinsa on hyvä tuoda julki, ettei vasta toiseksi viimeisessä kappaleessa käy ilmi, että kyse olikin päähenkilön siskosta eikä naapurista, ellei näin ole tarkoitus. Joskus sekaannusta tuo myös androgyynisen nimen takana piileksivä sukupuoli, joka jää paljastamatta. Toisaalta pidän tällaisesta hämärtämisestä, koska se kertoo paljon leimakulttuurista, jossa elämme.

Ei siis saa kertoa liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Informaation oikea annostelu on tärkeää.

Kun itselle tuli ensimmäistä kertaa eteen arvioida toisten kirjoittamia tekstejä ryhmässä, jouduin monesti miettimään sitä, olinko lukenut huolimattomasti ja siksi tipahtanut kyydistä. Uskaltauduin silti sanomaan hämmennykseni tekstikohdasta ääneen. Joskus kyse oli huolimattomuudesta, joskus ei, mutta yhden asian uskon varmasti: niin isossa ryhmässä joku muukin oli varmasti lukenut yhtä huolimattomasti ja tuntenut itsensä tyhmäksi, kun ei ymmärrä. Mutta kirjoittaja ei voi itse mitenkään nähdä, milloin tekstin aukot ovat liian suuria ja milloin hän kertoo sata kertaa saman asian. Hänelle kaikki on tuttua ja tasapaksua, koska hän on luonut tarinan sen ensimmäisestä sanasta saakka. Tietysti ajan myötä ja tekstin levättyä hänenkin silmänsä alkavat nähdä paremmin, mutta jos ei jokaisen tekstin kypsyttelyyn ole aikaa vuosikausia, tarvitaan esilukijoita, jotka eivät arkaile paljastaa tyhmäksi tuntemustaan.

On paljon lajityypistä ja aiheesta kiinni, millä tavalla ja kuinka tarkasti kaikki täytyy kertoa.

Jos kirjoittaa minäkertojana unenomaista proosaa muistisairaasta, jonkinlainen hämäryys ja monitulkintaisuus on ymmärrettävää. Sen sijaan perinteisessä dekkarissa on hyvä kuvata pikkutarkasti konkreettiset asiat kuten murha-ase, uhri, tapahtumapaikka ja niin edelleen, etenkin jos tarkoitus on, että lukija saisi itsekin tehdä johtopäätöksiä syyllisestä.

Pidän hyvänä peukalosääntönä sitä, että jos esilukijoista useampi kokee epäselväksi saman asian, kirjoittaja reagoi asiaan. Haasteena tässä on saada tarpeeksi esilukijoita, joilla riittää uskallusta. Mutta sitten kun kirja on julkaistu ja maailmalla kenen tahansa luettavissa (kielen luomia rajoituksia lukuunottamatta), sen kirjoittajalla ei ole enää mahdollisuutta hallita tekstiä. Se on mikä se on.

Kannattaa muistaa, että useimmat kirjat luetaan vain kerran. Aika harva lukija palaa takaisin tekstiin, joka jäi jostain kohtaa hämäräksi, ihan vain varmistaakseen oliko kyse omasta huolimattomuudesta vai kirjoittajan kömmähdyksestä. Niin ei ole tarkoitus. Ainakin minun kohdallani se syö fiktion elämystä ja haluan, että kirjan ihmeen tuntu säilyy koskemattomana.