Ihmiskoe

Joskus viime kesänä oivalsin, että kirjoittaahan voi missä tahansa, joten mitäpä jos ensi talvena kirjoittaisin jossain, missä on valoisampaa ja kenties hieman lämpimämpää kuin Suomessa. Kokemuksesta tiedän, etten yksin lähtisi ulkomaille pitkäksi aikaa kirjoittamaan: introverttipuoli minussa saa yliotteen kun vastaan tulee vieras maa ja kulttuurishokki ja siihen päälle vielä voimakas eläytyminen sisäiseen maailmaan luovan kirjoittamisen myötä. Viikonloppu tai viikko menee vielä kevyesti (joskin siinä ajassa en pysty laskeutumaan kirjoittamisen loveen) mutta viikkokausia? Ei kiitos, ei kuulosta hyvältä.

Vaan entäpä jos lähtisimmekin porukalla? Onhan saman dilemman äärellä oltava muitakin kirjailijoita.

Niin olikin, tai ainakin löytyi heitä, joiden mielestä idea oli hyvä. Niinpä meillä on nyt villa vuokrattuna kuukaudeksi Espanjassa. Sinne suuntaan huomenna.

Kirjoittamaan.

Tämä on se ihmiskoe. Ensimmäistä kertaa elämässäni lähden täysin vieraaseen ympäristöön näin pitkäksi aikaa romaania kirjoittamaan. Aion keskittyä vain ja ainoastaan siihen, kaikki muu saa odottaa. Syön hyvin, ulkoilen ja nautin seurasta joka toimii vastapainona kirjoitustyön yksinäisyydelle.

Retriitti-idean syntyessä tiedossani ei tietenkään ollut, että sydäntalvella muuttaisin uuteen kotiin ja että pari deadlinea kasaantuu vuodenvaihteeseen. Niinpä tämä lisästressiä aiheuttanut matka on alkanut tuntua siltä, että se on juuri oikeassa kohdassa. En minä kotona pystyisi juuri nyt keskittymään kirjoittamaan, sillä täällä on ihan hirveästi tekemistä muuton myötä. Ja kun ihminen joutuu arjessaan stressiluuppiin, siitä on vaikea murtautua jos ympäristö pystyy tismalleen samana.

Joten lähden. Uudet maisemat, uudet aistimukset. Uusi tarina.

Tähtiä ja vaeltamista

Ostin eilen pöytäkalenterin. Tajusin pakanneeni kaikki muistikirjat ja kalentereiksi kelpaavat muuttolaatikoihin, joten hankinta oli tehtävä. Illan käytin siihen, että merkitsin ylös kaikki tiedossa olevat menot ensi vuodelle ja kas, kevät ja kesä on täynnä. TÄYNNÄ.

Niin että. En oikein tiedä, pitäisikö olla ahdistunut vai onnellinen. Hieman kumpaakin, ehkä se on ihan kelpo olotila ihmiselle. Kauhun kiikkulauta, siitä olen kirjoittanut ennenkin. Ensi vuosi aloitetaan uudessa asunnossa. Johan sitä tuli vaellettua turhan monessa kämpässä ja todettua, että ei, tämäKÄÄN ei ole meidän kotimme. Joulua en ole juuri ajatellut tai valmistellut, kalenterin luukutkin olen unohtanut avata.

Joo, tässä on nyt vähän kaikenlaista...

Julkaisuvuosi 2016 sai kuitenkin upean päätöksen Tähtivaeltajassa julkaistussa haastattelussa ja novellissa Ikuisesti niin kuin aina. Kiitos Anne Leinoselle haastattelusta, Toni Jerrmanille Tähtipaikasta ja Minna Jerrmanille uskomattoman upeista valokuvista! Jouko Ruokosenmäki on taiteillut komean kuvituksen novellin yhteyteen ja Maija Pietikäinen taittanut haastattelun niin kauniisti, että ihan sydämessä sykähti.

Ellei Tähtivaeltaja ole jo kolahtanut postiluukusta, hankkikaa se oitis käsiinne!

Muuton ja muun härdellin lomassa kirjailijan elämään kuuluu -- tadaa! -- kirjoittamista. Viimeinen Mifonki ilmestyy ensi vuonna, mutta siinä on vielä tekemistä. Pari muutakin projektia porisee tulilla, koska mihinkäs pantteri täplistään pääsisi. Ja niitä täpliä on monta.

Jossain vaiheessa oli ajatus järjestää kirja-arvonta täällä blogissa, mutta energia ei ole riittänyt. Oh well, kirjoja saa kirjakaupasta, ja ellei sieltä, niin varmuudella seuraavista osoitteista:

Mifongin mahti, Mifongin kätkemä, Mifongin kadottama: Myllylahdelta!

(Mifonki-sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Perintö ja Aika, löytyvät Kariston kirjakaupasta.)

Naakkamestari: Robustokselta!

Keskilinnan ritarit (sekä novelliantologiat): Osuuskummalta!

***

Valonsäteitä talvipäiviinne!