Unelmien luonteesta

Kirjailijuus on monen unelma.

Mikä siitä tekee unelmoinnin arvoista? Olisi mielenkiintoista kuulla, sillä en ole koskaan unelmoinut kirjailijuudesta -- koko ammatti tuli minulle puun takaa enkä vielä tiedä, olenko kirjailija toistaiseksi vai kirjailija ikuisesti.

En unelmoinut kirjailijan elämästä, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi paiskinut töitä sen saavuttamiseksi. Vajaa kahdeksan vuotta sitten minua puri ennemminkin tarinankertojapaarma kuin kirjoittamiskärpänen. Kirjoittaminen on vain tapa tuoda tarinat lukijoille; se on väline, joka sopii käteeni. En ole koskaan ollut kiinnostunut toimittajan työstä enkä lehtikolumneja tai -juttuja lähtisi laatimaan työkseni nytkään. Se vaatisi ammattitaitoa, jota minulla ei ole. Jätän ne puuhat ammattilaisille.

Unelmien luonteeseen kuuluu, että niistäkin tulee aikanaan arkea. Onnellinen arki on parasta, mitä ihminen voi saavuttaa, joten unelmaansa elämällä mahdollisuudet siihen paranevat huimasti. Mutta mikään tila ei ole koskaan täydellinen ja stabiili. Kunnianhimoisilla ihmisillä on katse horisontissa, ei kenkiensä kärjissä. Kun yhden unelman saavuttaa, voi alkaa tavoitella toista.

Millaisena kirjailijan arki sitten minulle näyttäytyy? Millainen on unelmani arki?

Työpäivä alkaa sitten, kun siltä tuntuu. Rytmiä antaa yleensä perhe, mutta yksinelävä saa valita aikataulunsa vapaasti. Myöhäiset aamut voivat olla etenkin talvella luksusta, mutta kirjailija harvoin lopettaa työskentelyn viideltä. Koko päivä on käypää työaikaa. Kun perusduunari vetää hyvin ansaittua iltalonkkaa sohvalla, kirjailija istuu samalla sohvalla ja hakkaa tekstiä ruudulle.

Lounaan syöminen yleensä unohtuu työn teon tuoksinnassa. Siihen havahtuu, kun kehosta loppuu virta ja alkaa kiukuttaa. Fiksu sopii lounastreffejä kaverien kanssa, mutta kun työyhteisö puuttuu, sopivaa lounasseuraa voi olla vaikea löytää. He ovat nimittäin töissä (ja työttömillä ystävillä ei ole varaa).

Jos kirjoittaa kotona eikä työhuoneella, paine kotitöiden tekemiseen saattaa kehittyä kuin varkain. Muualla työssäkäyvä puoliso voi alkaa ehdotella, että kun nyt kerran olet kotona, voisit pestä pyykkiä tai laittaa ruokaa, tiedäthän, siinä sivussa. Sellaiselle heti rätti suuhun! Kotitöiden tasapuolinen jakaminen kannattaa. Tosi kuitenkin on, että työminä ja kotiminä alkavat sulautua. Roolit sekoittuvat.

Kirjailija tekee työtä, josta ei voi olla varma, poikiiko se koskaan mitään. Ei voi olla varma julkaisusta saati rahallisesta hyödystä. Jos kirjoittaa apurahalla, on toimeentulo turvattu ainakin käsikirjoituksen luomisen ajan, mutta se on rajallinen aika. Säästöön ei tietenkään jää mitään, koska apuraha on tarkoitettu kattamaan vain välttämättömimmät kulut.

Kirjoittaahan voi kuitenkin missä vain: vaikka ulkomailla, lämpöisessä ja aurinkoisessa. Merenrantahuvila Välimeren seudulla olisi ihan kiva. Eihän kirjailijaa sido mikään, paitsi noh, ehkä perhe ja se, ettei ole varaa matkustaa saati asua pitkiä jaksoja ulkomailla. Residenssijakso voi olla ainoa mahdollisuus tuulettua mailla vierailla. Paikkoja vain alkaa olla säästösyistä yhä vähemmän -- ja niitä pitää muistaa ja jaksaa hakea.

Paremman puutteessa matkusteluun käy naapurikunta tai lähin kahvila.

Ei unohdeta lomakkeita. Niitä kirjailijan elämässä riittää. Apurahoja ei saa, ellei niitä hae. Ilman apurahoja kokopäiväisesti kirjoittavat vain huikeat bestselleristit tai ne, joiden rahoitus on hoidettu muuta kautta (perintö, puoliso, säästöt, yleinen varakkuus). Mukaan vaaditaan työsuunnitelmaa, budjettilaskelmia sekä selvityksiä haetuista ja saaduista apurahoista. Perusteluja, miksi juuri minä ja minun työni on rahoituksen arvoinen. Jos apurahan saa, täytyy pitää huolta, että tekee selvityksen rahan käytöstä ja työn etenemisestä ajallaan. Ja että tekee sovitun työn sovitussa ajassa.

Koska apurahoja on jaossa eri tahoilta ympäri vuoden, muistettavia päivämääriä kertyy kummasti. Ja jos lomakerajoitteinen ahdistuu apurahojen metsästyksestä, verottajan kanssa asioimista ei halua edes ajatella.

***

Tästä omakohtaisesta katsauksesta kirjailijan arkeen puuttuvat kokonaan itse työn haastavuus ja luovuuden vaateen vaikeudet. Katsantokulma on erilainen myös verrattuna heihin, jotka hankkivat elantonsa kokonaan kirjoittamisen varassa.

Kirjailijan ammattiin yhdistetään usein vapaus. Saa tehdä mitä haluaa, miten haluaa, milloin haluaa. Ainakin periaatteessa. Mikä voisi kuulostaa paremmalta? Onkin jännä, miten erilaisena kirjailijan vapaus näyttäytyy, kun sitä katsoo läheltä.

Vapaus on tila, joka riippuu täysin kokijasta. Luomme itse häkit ympärillemme. On opittava nauttimaan maisemasta, joka aukeaa unelmien takaa -- ja muistettava katsoa kohti horisonttia.