Ihme, jota saa arvostella

Joskus kuulee verrattavan kirjan syntyä lapsen saamiseen. Tai ainakin kirjaa sanotaan lapseksi, sillä sitä haluaa suojella ja haluaa, että siitä pidetään. Niin kirja kuin lapsi ovat jotain juuri minusta syntynyttä, minun luomaani. Aika monesta tuntuu myös, että tässä luomuksessa  -- niin kirjan kuin lapsen suhteen -- on jokin suurempi ollut myötävaikuttamassa. Syntymä on ihme.

Onkin aika kieroa, että toisin kuin lapsi, kirja on ilmestyttyään julkista riistaa. Sitä saa ja pitää arvostella, siitä voi löytää ääneenlausuttavia vikoja ja sanoa, ettei pidä siitä. Menepä sanomaan samaa jostain sukulaisen lapsesta ja huomaat olevasi tunteeton moukka.

Odotusajassakin on eroa. Ymmärtääkseni ihmistä luodaan kohdussa yhdeksän kuukautta, romaani ottaa yleensä valmistuakseen pidemmän ajan. Olo alkaa helposti tuntua yhtä tukalalta kuin norsulla (raskausaika 24 kk), eikä sekään aina riitä (tämä aika on siis mitattu ensimmäisen sanan naputtelemisesta julkaisujuhliin). Ja sittenkin kun on käsikirjoituksensa ensi kertaa ulos puskenut, joutuu samaan läjään palaamaan uudelleen ja uudelleen, kyllästymiseen asti. Lieneekö siis kummallista, että kirjailijat niin mielellään jakavat keskenään kirjan synnytystuskia ja -tekniikoita, aivan kuten sairaalan synnytysosastolta selvinneet ihmistaimien kasvattajatkin?

Mistä tällainen vertailu lapsen ja kirjan välillä?  Grafomaniassa oli loistavaa keskustelua palautteen saamisesta kirjan julkaisun jälkeen (Kurosen Kirstin kirjoituksen "Käsien roikottamisen vaikeudesta" kommenteissa). Kuulun siihen osaan ihmisistä, jotka pitävät uunituoreen teoksen vikojen ja puutteiden luettelemista lannistavana ja hyödyttömänäkin. Kirja on jo painettu, enää sitä ei voi muuttaa. Vasta myöhemmin, sitten kun vieroitus on tapahtunut ja uudet idut hyvässä kasvussa, voi vanhaan palata ja ottaa siitä opikseen. On aivan eri asia antaa palautetta teoksesta, joka on jo julkaistu, kuin käsikirjoituksesta, joka on muutettavissa.

Oloni on varmasti paljas ja avuton, sitten kun kirjani ensi keväällä julkaistaan. Entä jos siitä ei tykkääkään kukaan? Kuvittelen itseni haastateltavana, kuvittelen fantasiaromaanin tilalle Väinö-vauvan (keksitty henkilö, ei yhtymäkohtia todellisuuteen), ja kuvittelen haastattelijan kysyvän: Miksi juuri Väinö? Mitä sinä haluat tällä luomuksellasi kertoa?

Mikrofoni paukahtaa. Katson hitaasti yleisöön, ja katseeni on tyhjä.