Viime lauantaina olin Runokauppa Kattilassa kuuntelemassa tämän kevään esikoiskirjailijaa Saara Henrikssonia ja toukokuussa esikoisrunokokoelman julkaissutta Silene Lehtoa. Kummankin teoksissa esiintyy valaita, joten teemallisesti he sopivat yhdessä oikein mainiosti kirjalliseen iltapäivään. Tilaisuus oli rento ja hauska, haastattelukysymykset avasivat paljon tekijöiden näkemyksiä ja taustoja ja kirvoittivat lopussa virkeää keskustelua yleisön keskuudessa.
Yksi tilaisuudessa esitetty kysymys oli, miksi juuri valaat? Miksi Lehdon runokokoelmassa seikkailee valaiden lisäksi jättiläisvyötiäinen (ja suuri joukko muita eläinkunnan edustajia), miksi Henriksson valitsi kirjaansa juuri valaat? Henkilökohtaisten mieltymysten ja luontokiinnostuksen lisäksi esiin nousi veden vahva elementti, valtameren tutkimaton luonne ja myyttisyys.
Jäin miettimään mittasuhteita. Omassa fantasiamaailmassani esiintyy mifonkeja (kas, siitäpä nimi!), jotka ovat suuria, muinaisia ja myyttisen värin saaneita alkuolentoja. Ehkä ihmisellä on jokin kaipuu tuntea pienuutta. Äly saa meidät luulemaan, että ensin tulemme me, sitten muut maailman olennot, mutta koko on jotain, mitä pikkuaivotkin kunnioittavat. Suurien puiden juurella on perusteltua unohtaa kaikki turha. Itsekeskeisyys ja harhakuva oman minän tärkeydestä rapisee, kun jokin niin paljon isompi ja vanhempi seisoo vierellä. En ole koskaan nähnyt valasta luonnossa, mutta voin hyvin kuvitella kuinka pyhältä hetki tuntuu.
Jos näkisin hirven läheltä, välissämme vain ilmaa, mitä tuntisin? Tuntisinko kunnioitusta, pelkoa? Ehkä silloin olisin jollain tavalla turvassa, uskoisin siihen, etten ole yksin, ja meillä kaikilla on paikkamme tässä maailmassa. Vaikka kuinka lyhyen aikaa, vaikka kuinka pelottaisi.
Olen sitä mieltä, että vaikka ihminen olisi ateistikin, jokaisella on jonkinlainen sisäsyntyinen tarve uskoa johonkin itseään suurempaan voimaan tai henkeen. Ehkä tähän liittyen, ihmisen ollessa jonkin huomattavasti itseään suuremman olennon seurassa tai läheisyydessä, tämä tunne tai tarve konkretisoituu ja ihminen tuntee päässeensä lähemmäs jotakin elämää (ainakin ihmiselämää) suurempaa, jota pienten ihmisaivojen on vaikea kunnolla käsittää.
VastaaPoistaVoisihan sitä verrata ajatukseen, että palataan lapsuuteen, aikaan jolloin äiti ja isä tiesivät kaiken ja ottivat syliin. Myös omassa kirjassani on ns. suuria henkilöitä, joihin heikoimmat takertuvat. Lopulta tosin ne suuretkin ovat ongelmineen samanlaisia kuin muut. Illuusion särkyminen on ikävä juttu.
VastaaPoistaJoanna: Hyvin samaa mieltä olen kanssasi siitä, että tällainen sisäsyntyinen tarve on. Se tunne kun on vanhassa metsässä, suurten puiden juurella, on rauhoittava ja kaunis.
VastaaPoistaAnne: Samankaltainen ajatus käväisi päässäni. Lapselle vanhempi on jumalhahmo. Voi sitä pettymystä, kun jumalasta kuoriutuukin ihminen. Miten muuten Veriveljissä; ovatko vampyyrit lähempänä ihmistä vai taruhahmoa?
Heikommat vampyyrit ovat hyvinkin ihmisenkaltaisia, vahvat taas selvästi omistavat yliluonnollisia ja maailmaa murtavia kykyjä. Pohjimmiltaan kaikki ovat kuitenkin vain yksilöitä, joille on suotu vähän enemmän kuin muille.
VastaaPoista