Omituista miten unelmat muuttuvat. Pienenä halusin arkeologiksi, tarkemmin ottaen egyptologiksi. Olin kiinnostunut hieroglyfeista, muumioista ja Afrikasta. Jossain vaiheessa halusin tutkijaksi. Biologia ja eläimet kiinnostivat, sitten myöhemmin kasvit, ja jossain vaiheessa luinkin itseni puutarhuriksi.
En koskaan halunnut kirjailijaksi.
Silmiini osui jokin aika sitten vanha lehtileike, kun vierailin vanhempieni luona. Se oli isän silloisen työpaikan julkaisu ajalta, jolloin kävin ala-astetta, ja kyse oli isäni haastattelusta. Hän sanoi parhaiksi saavutuksikseen lapsensa ja kuvaili meitä hieman. Kohdallani luki jotakuinkin näin: "keksii mielikuvituksellisia tarinoita ja kirjoittaa niitä".
Olin elänyt muistossa, että olin keskinkertainen koulunkävijä, äidinkieli 8, eivätkä kouluaineenikaan saaneet opettajalta juuri muuta huomiota kuin punakynää. Joskus taisi paperissa olla maininta, että tarina oli liian hurja, ja kerran sain lukea aineen luokan edessä ääneen. En siis ollut mikään runotyttö tai äidinkieleen ihastunut. Lukemisesta kyllä pidin ja paljon, mutta tietenkään en pitänyt sitten niistä kirjoista, joita ala-asteella piti lukea. Punakynää jälleen.
Reilu vuosi sitten yläasteen luokkatapaamisessa koulukaverini, jota en ollut nähnyt kahteentoista vuoteen, kysyi minulta yllättäen, että miten fantasiakirjani on edennyt. Olin hämmentynyt, sillä en ollut kertonut heistä kenellekään käsikirjoitukseni makaavan paraikaa kustantamoiden pinoissa. Kirjoittamisestani tiesi vain kourallinen ihmisiä. Lisäjutustelun jälkeen selvisi, että olin tyystin unohtanut kehitelleeni fantasiamaailmoita ja tarinantynkiä jo ylä-asteella ja jakaneeni ne silloin koulukaverini kanssa.
Kirjailijuus on ehkä sittenkin ollut unelma-ammattini. En vain ole nähnyt sitä.
Kun hain Kohti Mestaruutta -kurssille, pelkästään se mahdollisuus, että jonkun mielestä minun kannattaisi pyrkiä sinne, tuntui huimaavalta. Kustannussopimuksista en siinä vaiheessa edes haaveillut. Vasta myöhemmin syntyi nälkä, niin hurja, että mikään ei tuntunut tarpeeksi isolta esteeltä.
Nyt minulla on käsikirjoitus, useampikin. On nimi kustannussopimuksessa. Yhä nälkä.
Mutta voinko vielä kutsua itseäni kirjailijaksi?
Jos nimi on kustannussopimukuksessa, niin silloin sitä on kirjailija :))
VastaaPoistaYmmärrän kyllä tuon välivaiheen hämmennyksen, kun mitään ei ole vielä kansien välissä. Mutta älä ole turhan kaino. Kuka se kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse? Ole rehellisesti ylpeä saavutuksestasi!
Voiko kutsua itseään kirjailijaksi?
VastaaPoistaIkuisuuskysymys. Tietenkin voi kutsua, jos tuntuu siltä. Se on jokaisen oma asia.
Minulle kirjailijan identiteetti on kehittynyt kamalan hitaasti. Nyt kymmenen kirjan jälkeen alan hiljalleen luontevasti sanoa olevani kirjailija.
Mutta mitä sitten, jos en enää julkaisekaan kirjoja? Olenko edelleen kirjailija? Tuskin, sillä en usko kerran kirjailija, aina kirjailija -ajatukseen.
Ciao, löysin blogiisi Hannan blogin kautta :) Käsittelet tavattoman kiinnostavia aiheita! Itse olen halunnut kirjoittaa kirjoja niin kauan kuin muistan, mutta muuten kokemukset äidinkielen tunneista ainakin ala-asteen ajoilta ovat aivan samanlaisia: opettaja ei oikein arvostanut "dekkareitani", mutta ei se menoa hidastanut. Minä rakastin kirjoittamista, numeroilla ei väliä, minulle ainekirjoitus oli viikon kohokohta, sai luvan kanssa kuvitella ja kirjoittaa tarinat ylös pelkän silmät auki haaveilemisen sijaan. Yläasteella ja lukiossa alkoivat opettajatkin kiinnittää positiivista huomiota kirjoittamiseen, toisaalta sain sitten kuulla joka puolelta, ettei kirjoittamisella elä ja lopulta kirjailijuudesta tuli sivuammattihaave jonkin porvarillisemman toimen rinnalle :) Ja yksi näistä porvarillisemmista mielenkiinnon kohteista oli hyvinkin arkeologia, kuvittelin itseni tosi silloinkin Indiana Jones -tyyppisten tarinoiden päähenkilöksi, vuoden verran sitten opiskelinkin assyriologiaa HY:lla ja sain siitä idean ihkaekaan dekkarikäsikseenkin :) Nyt sitten värjöttelen hylkysateessa ja odotan, että jossain kustantamossa luettaisiin lähettämäni käsis ihan loppuun saakka ja että siitä löydettäisiin jotain hyvääkin, annettaisiin ehkä palautettakin niin kuin kahdesta ensimmäisestä käsiksestä (joissa oli se assyriologinen sivujuoni :D)
VastaaPoistaMitä kysymykseesi tulee, niin olen sitä mieltä, että ihminen, joka ansaitsee jotain kirjoillaan, on kirjailija. Vaikka olisi sitten myynyt 10kpl omakustannetta mummon ompelukerhossa kahvin ohella. Eli heti, kun saat ennakon tilillesi, olet virallisesti kirjailija :D
MinnaKristiinalle: Kiitos sanoistasi, kylläpä lämmitti! :)
VastaaPoistaKirsti, olen vähän tuskaillen seuraillut viime vuosien aikana keskusteluja siitä, kuka on ja milloin on kirjailija. Ja koskapa siihen saa jokaiselta aina erilaisen vastauksen, lienee paras tapa tuo mainitsemasi: sitten kun itsestä siltä tuntuu. :) Mutta jotenkin tuntuu, että se unelma ei ole vielä saavutettu...
Vera A, mukavaa, että olet löytänyt tiesi tänne. Tervetuloa! Luen jonkin verran dekkareita, joten kiinnostaa kovin tuo kässärisi. Uusimmassa ei sitten taida olla assyriologista sivujuonta? Höh! :)
Joka tapauksessa oikein paljon onnentoivotuksia kässärillesi kustantamokierroksella! (Osani hylsysateesta olen minäkin saanut.)
Hienoa, löysin blogiisi! Kirjoitat kiinnostavia, joten jään innostuneena seuraamaan.
VastaaPoistaOnnea kustannussopimuksesta! :-)
Paula, kiitos onnitteluista ja tervetuloa sinullekin! :)
VastaaPoistaKiitos onnen toivotuksesta, sitä tarvitaan :) Ja joo, vipassa ei puhuta Hammurabin laista, mutta hiukan siinä etruskeja sentään sivutaan, sijoittuuhan murha vanhan Etruurian alueelle. Kaikki siis tapahtuu kyllä nykyajassa, vaikka periaatteessa myös historiallisen dekkarin kirjoittaminen kiinnostaisi suunnattomasti :) Niin ja tosiaan hurjan paljon onnea myös minulta kustannussopimuksen johdosta! On todella lohduttavaa huomata, että myös "taviksilla" on mahdollisuus saada tekstinsä julkaistua. :)
VastaaPoistaTuo on sekä pelottava että toiveita herättävä ajatus: että tietämättään olisi aina ollut tietoinen siitä, mitä haluaa elämällään tehdä.
VastaaPoistaJoanna, luulen että asialla on jotain tekemistä sen kanssa, että uskaltaa elää ja toimia itselleen ominaisimmalla tavalla. Se on yllättävän vaikeaa. Jotenkin on mahdollista ihmisen kasvaa niin kauas itsestään, että jossain vaiheessa huomaa toteuttavansa jonkun ihan muun elämää ja unelmia. Eikä välttämättä tunnista edes, että kenen.
VastaaPoistaOlen miettinyt vastausta kysymykseen, joka lapsille ja nuorille usein esitetään: Mikä sinusta tulee isona? Miksi haluat tulla isona? Paras vastaus on "onnellinen". Uskon siihen, että ihmisestä tulee onnellinen, kun hän tuntee itsensä ja saa toteuttaa ominta minäänsä.
Ja ehkä juuri tähän liittyen jossakin osassa minua on aina ollut valmius kirjoittaa. Vinkkejä on tullut pitkin matkaa, mutta en ole osannut niitä tulkita. Lopulta ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa ja sen jälkeen moni asia on loksahtanut paikoilleen.