Aikaisemman blogikirjoituksen "Satuolento nimeltä kirjailija" kommenteissa Dee arveli, että kirjailijoita pidetään tavanomaista viisaampina siksi, että heillä on sana hallussa. Jokainen meistä on kuullut tämän lausahduksen joskus elämässään. Lähes poikkeuksetta sen sävy on myönteinen, ihaileva. Ja siitä onkin hyvä aloittaa muita viisaamman kirjailijan myytin kääriminen auki.
Mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että jollakulla on sana hallussa? Että hän osaa sanoa sen paremmin kuin itse pystyisin.
Eikö totta? Mitään muuta vertailukohdetta meillä ei pohjimmiltaan ole.
Ja tässä on ehkä se ensimmäinen askel myytin purkamisessa: me oletamme, että kirjoitettu virke tai havainto on syntynyt vaivatta, miltei tahdottomasti, ja säilynyt juuri sellaisena kuin kirjailija on sen paperille ensi kertaa naputtanut. Keskivertolukija ei mieti, miten sana syntyy. Hän ei mieti hiiltä, sillä hän pitelee käsissään timanttia. Mutta timantit syntyvät paineen alla ja lukija ei voi tietää onko hänen juuri lukemansa kaunis ja kuolematon lausahdus kustannustoimittajan korjausehdotuksesta syntynyt puriste, joka on alun perin alkanut kiteytyä kansalaisopiston keramiikkakurssitoverin lausahduksesta. Hän ilman muuta olettaa, että se on aitoa ja ehtaa kirjailijaa, luonnonmukaisin menetelmin tuotettua, vuosikausien kypsyttämää.
Ja se voi olla.
Toinen, mikä saattaa osaltaan synnyttää kirjailijaviisauden kaikuja lukijassa, on oletus siitä, että juuri tämä kirjailija tietää, mistä puhuu. On omakohtaisia kokemuksia, rintaäänet niin syviä että syvämerenkalatkin eksyvät; löytyy maininta niin kirjan etuliepeestä kuin takakannesta, että perustuu tositapahtumiin, minä olin siellä, tiedän mitä tapahtui ja antakaa kun kerron sinulle. Saavuttamattoman viisauden äärelle päästään silloin, kun vaikuttavan monikerroksisen ja elämänviisautta pursuavan sota-ajankuvauksen viisikymmentävuotiaan leskeytyneen miehen näkökulmasta on kirjoittanut kaksikymmentäkaksivuotias hampurilaisbaarin tarjoilija, joka on nähnyt sotaa joskus televisiosta.
Lisää askelmia löytyy. Nimittäin kirjailijoiden historialliset vaikutukset kansakuntiin ja ihmisiin. Meissä on jokin asetus, joka antaa vihjeen siitä, että kirja voi olla vaarallinen. Joskus se pitää kieltää, joskus muuttaa tuhkaksi asti, ettei painettu sana vain sairastuta mieltä. Kirja voi pelottaa valtaa ja tehdä kirjailijasta vainotun. Kirjailijassa on potentiaali kasvaa kapinalliseksi, kirjailija voi kirjoittaa asioista, joista ei saa puhua. Kirjailijan on joskus kirjoitettava asioista, joista ei voi vaieta.
Rohkeus sanoa mielipiteensä ja ilmaista ajatuksensa saattaa siis olla osa myyttiä.
Sanat, jotka ovat kirjoitettu ylös, ovat olemassa. Teos, joka on katsottu painamisen arvoiseksi (mukaan lukien ne tuhansia vuosia vanhat mesopotamialaiset kivilaattaraapustukset, joissa luetellaan viljoja ja muita elintarvikkeita), on meistä ikuinen. Kirjailija on saavuttanut kuolemattomuuden. Jos mietin tätä tarkemmin, niin yksi suurimmista ilon aiheista siinä, että saa käteensä painetun kirjan, jonka kannessa lukee oma nimi isoilla kirjaimilla, on aika hirtehinen: missä muualla yhtä arvossa pidetyssä paikassa meidän on mahdollista nähdä se eläessämme?
Hautakiveään harva käy kuoltuaan ihastelemassa.
***
Hautausmaalle on toivottavasti vielä matkaa, joten palataan myyttiin. Mikä on myytti? Arkikielessä se "tarkoittaa tarunomaista asiaa, kuvitelmaa, uskomusta, harhakäsitystä tai jotain järkiperusteita vailla olevaa". (Kiitos, Wikipedia.)
Uskon, että osaltaan kirjailijamyyttiä rakentamassa on ihailu, jota tunnemme kaikkea käsin luotua kaunista ja vaikuttavaa kohtaan. Kirjat tulevat oleviksi käsien kautta, vaikka ne syntyvätkin kirjailijan aivoissa. Romaanin synty on ihmeenkaltainen tapahtuma, ja toisinaan sen luomistyö on jopa kirjailijasta vailla järkiperusteita.
Minä keskittyisin kirjaan, en kirjailijaan. Kirja on enemmän kuin kirjoittajansa, siinä on se lumo, ja se on kaiken ihastelun arvoinen. Kirjailijamyytti on juuri sitä -- myytti.
Mutta kirja on tosi.
***
Mikä teidän mielestänne tekee kirjailijan ammatista niin arvostetun?
Jaa-a. Vaikean pistit. Tarinankerronta eri muodoissaan on niin syvällä meissä ihmisissä ja myöskin arvostus tarinankertojia kohtaan. Varmaan jo ensimmäiset homo sapiensit ovat taputtaneet onnessaan leirinuotion äärellä sille tyypille, joka kertoi pokalla melkein saaneensa luukoukkuunsa valaan. Me ihmiset tuppaamme arvostamaan yksilöitä, jotka kertovat uskottavia valheita meitä miellyttävällä tavalla. :)
VastaaPoistaMagdalena Hai, vaikea varmaan siksi, kun siihen voi olla niin moninaisia syitä. :) Huolimatta siitä, että itse pähkäilin asiaa blogikirjoituksen verran, en vieläkään ole löytänyt niitä kaikkia vastauksia, jotka täysin tyydyttäisivät minua.
VastaaPoistaVastauksesi on hyvä lisä listaan!
Voisiko myös olla, että ihmisillä on taipumus ulkoistaa ajattelunsa, koska se on joskus niin raskasta, ja kirjailijoita arvostetaan siksi, että he tekevät sen ihmisten puolesta?
Joskus tuntuu, että kirjailijain katsotaan kantavan sisällään hämmästyttävää ja erikoislaatuista möykkyä, josta hän voi louhia palasia niin paljon kuin haluaa. Hän "keksii" ja se on kovin ihmeellistä. Tämä möykky on tavallaan se ihalun aihe, se salaperäinen kirjailijuus. Sieltä sitä matskua sitten tulee.
VastaaPoistaIhailu on siis (toisinaan) aika epämääräistä ja kohdistuu oikeastaan sellaiseen, mitä jokaisella on ainakin jossain muodossa. Kyse onkin siitä, kuka on möykystään pohjattoman kiinnostunut, ruokkii sitä usein lapsesta saakka ja on valmis näkemään vaivaa louhostensa muokkaamiseksi.
Ehkä tämä nyt oli vähän kryptistä, mutta perustan ajatuksen niihin kysymyksiin joita kirjailijoille yhä uudestään esitetään: - Mistä sä oikein keksit nuo jutut? Mistä saat ideoita tuollaiseen? Voi hyvä ihme!
No juu. J.S., oli kiva tavata ja lukea hieno tekstisi.
Terv. Sari P.
Tulipa mieleen tuosta J.S:n ulkoistamiskommentista vielä sekin piirre, joka meissä ihmisissä on, eli että samaan aikaan, kun tunnemme itsemme yksinäisiksi ja erillisiksi toisista ihmisistä, laumaeläiminä haluamme valtavasti, että joku ymmärtäisi täsmälleen miltä meistä tuntuu, mitä me ajattelemme. Tajuamatta ikinä oikein kunnolla sitä, että monet ajattelevat samoja ajatuksia ja kokevat samoja tunteita. :) Ja kun kirjailija sitten pukee sanoiksi jotain sellaista, mitä hän sattumoisin on itse funtsinut, me lukijat tunnemme, että JOKU ymmärtää, JOKU sentään tajuaa, mitä minä käyn tässä läpi! :)
VastaaPoistaVoisin lisätä tuohon kirjailijamyyttiin vielä sen, että monen ajatuksissa kirjailijan täytyy olla jotain erityistä, koska hän on saanut kirjansa julkaistua. Vaikka nykyään on myös omakustanteita, ei siihen ihan kuka tahansa pysty. Tässä kohtaa voitte taputtaa itseänne olalle.
VastaaPoistaMinä olen aina ajatellut, että kirjailijan ammatti on ammatti muiden joukossa, mutta arvostetun siitä tekee se, että se on tietyllä tavalla taidetta, sellaista taidetta, mihin ei ihan jokainen pysty. Yleisesti tuntuu siltä, että ihminen saa arvostusta, jos saa aikaiseksi jotain konkreettista, jotain, jota joku muukin voi ostaa ja kosketella.
VastaaPoistaItse arvostan kovasti myös näyttelijöitä ja laulajia, koska heidän tekemänsä taide on sellaista, jonka tiedän olevan vaativaa. Mutta toisaalta arvostan myös katulakaisijoita, jotka pitävät kadut puhtaina :)
Sari, kiitos samoin! Oli hauska tavata! Olet oikeassa erikoislaatuisesta möykystä, joka löytyy meistä kaikista. Kai se on jonkinlainen luovuudenmöykky ja ihmiset hyödyntävät sitä erilaisilla tavoilla. Mutta silti kirjailijoita yleisesti ottaen pidetään enemmän arvossa kuin vaikka kuvataiteilijoita tai nykytanssijoita tai lasinpuhaltajia. Johtuisiko tämä osittain siitä, että kirjallisuus on helpommin saatavilla ja omaksuttavissa? Vai onko kyse juuri siitä tarinankerronnallisuudesta, joka sitoo ihmisiä yhteen?
VastaaPoistaMagdalena Hai, tämä on varmasti osasyy. Me haluamme tulla ymmärretyiksi ja tuntea kuuluvuutta johonkin. Kuka tahansa, joka pukee juuri meidän tunteemme sanoiksi, täytyy olla viisas. :)
Joanna, kustannuskynnyksen ylittäminen on varmaan jonkinlainen viesti lukijalle siitä, että teksti on käynyt kieliopillisen ja laadullisen siivilän läpi. Suurin osahan meistä osaa kirjoittaa, kertoa jopa tarinan, mutta ammattiin oikeuttavan koulutuksen puuttuessa kirjailijoiden ensimmäinen askel ammatinharjoittajaksi on kustannussopimuksen saaminen. :)
Outi, luovan työn tekijöistä kirjailijoita kuitenkin ehkä arvostetaan eniten, suuren yleisön silmissä. Tämä on minun oma käsitykseni, joten voin olla väärässä. Näyttelijät ovat paljon esillä ja suosittuja, mutta silti heidän työnsä on varsin erilaista kuin kirjailijan, luovuus ja kekseliäisyys ilmenee eri tavalla.
Myös laulajista helposti ajatellaan, että laulutaidosta suurin osa on lahjakkuutta -- vaan työtähän se heiltäkin vaatii, ja harjoitusta. Omakohtaista kokemusta ei ole, sillä en osaa laulaa edes Ukko-Nooaa nuotissa pysyen. :)