Yksi kirjoittamisen vaikeimpia puolia on kertoa omaperäinen tarina omaperäisellä tavalla.
Miksi?
1) Koska kaikki on jo kerrottu.
2) Koska sanoja on rajallinen määrä ja kielellä määrätty rakenne.
Silti lukuisat kirjailijat onnistuvat joka vuosi kirjoittamaan jotain elähdyttävää, pakahduttavaa, uudistavaa, mullistavaa ja kellistävää. Yksi syy tähän on, että niin kirjailija- kuin lukijakunta uudistuu kaiken aikaa. Kukaan ei ole lukenut kaikkia maailman kirjoja, joten lukijalla aina on jotain uutta löydettävää. Toinen syy on, että jokainen meistä on yksilö, joka näkee, kuulee ja kokee asioita eri tavalla kuin vierustoveri. Silloin hän myös kirjoittaa asioista eri tavalla, vaikka kokemuksissa olisi paljon samaa. Kirjailijan vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jalostuu tekstiksi, josta lukijat löytävät tuttuuden ja samuuden. Se on ihmeellistä, eikä mielestäni ole ollenkaan kummallista väittää, että sanoissa on taikaa.
Valtaosassa romaaneja toistuvat samat universaalit tarinat. Voidaan puhua erittäin tehokkaasta ja hedelmällisestä kierrätyksestä. Mitä tunnistettavampi tarina, sitä taitavammin se pitää upottaa tai sitä omaperäisemmin siitä pitää kirjoittaa. Vaikka olen lukenut varmasti yli sata "poika ja tyttö tapaavat" -kirjaa, en ole silti kyllästynyt lukemaan niistä. (Miksi en?) Kosto on kestoaihe toimintaleffoissa ja nuoren miehen kasvaminen koko maailman sankariksi toistuu niin Kuningas Arthurin legendoissa kuin Tähtien sodassa. Pyhiä esineitä etsitään kuin sukkaparin kadonnutta osapuolta ja kolmoisdraamat pyörivät vinhemmin kuin Kiira Korpi jäällä.
Eräässä kirjoitusoppaassa oli mainio vertaus tarinoiden rakenteesta ja siitä, että tiettyjen yleisten palikoiden käyttäminen ei kuitenkaan tee jokaisesta tarinasta samanlaista. Vertaus liittyi piirtämiseen: kun piirrämme ihmistä, vaikkapa kasvoja, niissä on aina sama perusrakenne. Kulmakarvat ovat silmien yläpuolella, nenä silmien välissä alapuolella, suu nenän alapuolella, korvat tietyssä kohdassa ja niin edelleen. Ja kuitenkin maailmassa on miljardeja kasvoja, joista jokainen on yksilöllinen. Variaatioita on lukemattomia, mutta niissä käytettävät elementit /ja joskus mittasuhteet) samat.
Tämä on ollut minulle erittäin helpottava tieto, sillä viihdekirjailijana kirjoitukseni viettävät tiettyyn rakenteeseen. En voi sille mitään, koska viihteellisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä luontevalta ja palkitsevalta. Ja toki haastavalta. Omaperäisyyden vaatimus lajityypin sisällä on joskus turhauttavaa, jos kirjoitus saa moitteita sen vuoksi, että siinä on kyseiselle lajityypille olennaisia elementtejä. Anteeksi, mutta halusin kirjoittaa rakkaustarinan, jossa on onnellinen loppu! Anteeksi, mutta fantasiakirjani päähenkilöllä on eläinkumppani!
Lukijana olen huomannut, että omaperäisyyden kokemukseen vaikuttavat hyvin paljon kaksi asiaa: odotushorisontti ja kokemuspiiri. Jos odotan varpaita kipristelevää lukukokemusta ja saankin vain mietoa lämpöä, petyn. Mutta jos odotushorisonttini olisi ollut olematon, voisin olla iloisesti yllättynyt. (Lukusuositukset, mainostekstit ja takakansipuheet vaikuttavat näihin hyvin paljon.) Toisaalta jos luen elämäni kolmatta dekkaria, voi hyvin olla että se tuntuu minusta raikkaalta ja uudistavalta, vaikka ikänsä dekkareita lukeneen mielestä sama kirja on yhtä raikas kuin muumion varpaanvälit. Kokemuspiirillä on hyvin paljon merkitystä.
Kuten eräässä aiemmassa postauksessa sanoin: jos jokin tuntuu kovin omaperäiseltä, et vain ole lukenut tarpeeksi.
***
Onko omaperäisyys siis vain kliseiden välttelyä ja universaalien tarinoiden ovelaa naamiointia?
Ei toki. Joskus omaperäisyys kuuluu kirjoittajan äänessä: tavassa ja tyylissä, jolla hän kirjoittaa. Useimmilla meistä on ääni -- vähän niin kuin lauluäänikin -- ja se jos jokin on väline, jota täytyy harjoittaa. Oma ääni ei pääse kehittymään, ellei kirjoita paljon. En pidä omaa ääntäni vielä kovin kummoisena, mutta haluan harjoittaa sitä, koska se on keino, jolla voin tarinoida. Joidenkin kirjoittajien ääni on lähtökohtaisesti omaperäisempi kuin toisten. Tyyli pohjautuu kuitenkin kieleen, ja melko pitkälle pääsee sillä, että hallitsee oikeinkirjoituksen. Merkitystä on myös rytmityksellä, virkepituuksilla ja näkökulmavalinnoilla. Ne kuitenkin tulevat jossain harjoittelun vaiheessa kuin itsestään, kunhan kieli on hallussa.
Spekulatiivista fiktiota on viime vuosikymmenen ajan julkaistu enemmän ja enemmän. Täällä blogistaniassakin on jo huhuiltu realismin perään nuortenkirjapuolella. Voisiko yksi syy scifin, fantasian ja maagisen realismin suosioon niin kirjoittajien kuin lukijoiden keskuudessa olla se, että näistä lajityypeistä on helpommin löydettävissä vielä kartoittamattomia tarina-alueita?
Varmaa on kuitenkin se, että tarinoita riittää maailmassa kirjoitettavaksi. Se on pysyvä luonnonvara. Jotkin niistä kirjoitetaan omaperäisemmin kuin toiset, mutta jokaiselle tarinalle löytyy kuuntelija, jos sille löytyy kertoja.
Kuulisin mielelläni ajatuksianne, hyvät lukijat, omaperäisyydestä ja siitä, mitä se teille kirjallisuudessa merkitsee. Onko se ehdoton edellytys hyvälle kirjalle? Voiko siitä olla joskus haittaa? Jos kirjoitat, ajatteletko paljon keinoja, joilla saisit tekstistäsi omaperäisemmän? Mistä omaperäisyys mielestäsi rakentuu?
Muumion varpaanvälit, voi ei... XD
VastaaPoistaTavallaan en ole huolissani omasta omaperäisyydestäni, epävarmuusalueeni tarinankertojana ovat muualla. Mikä on sinällään aika hassua, koska rakastan kliseiden käyttämistä teksteissäni. Niitä on hauska väännellä, niin kuin kertoisi vanhaa vitsiä, joka on laukaistu niin monta kertaa, että se on paitsi lakannut olemasta hauska, mutta tullut hauskaksi uudelleen. Minulla on outo ja lapsellinen huumorintaju. :)
Eli samoja vanhoja teemoja voi hyvin käyttää, kunhan tekee sen tietoisesti, tiedostaa niiden historian. Pohjimmiltaan kai tarinankertojan omaperäisyys syntyy nimenomaan omasta tyylistä (vrt. muusikon "soundiin"?) ja ehkä siitäkin, että näkee tapahtumat ihan omanlaisestaan vinkkelistä. Yhteyksistä, joita tapahtumien välille luo. Voimakkaista, monikerroksellisista hahmoista.
Minulla on kliseiden kanssa vähän niin ja näin: toisaalta tykkään lukea tuttuja juttuja, kunhan niissä on edes jotain muuta maustetta kuin suolaa ja mustapippuria, joita ovat käyttäneet kymmenen kirjailijaa jo aiemmin. Toiset kliseet taas kyllästyttävät niin paljon, että se estää lukemisen. On vaikea -- ellei mahdoton -- sanoa milloin jonkin kliseen antaa mennä läpi ja milloin se juuttuu kurkkuun. Arvaamaton lukija, toden totta.
PoistaEtsin kirjoittamisesta usein vertauskohtia musiikkiin, ja moni niistä toimii, niin kuin näkee soundi-kommentistasi. :) Nuotit ovat säveltäjän kirjaimia ja soinnut sanoja. Säveltäjällä tai muusikolla voisi äkkiseltään kuvitella olevan kuitenkin enemmän rakennusmateriaalia, koska hänellä on käytössään myös lauluääni, lukuisa määrä soittimia, sanat jne.
Omanlainen näkövinkkeli on tärkeä havainto, kun laukataan omaperäisyyden perässä! Kirjailija voi ja saa mennä jos jonkinlaisiin nahkoihin. Voi kirjoittaa vaikka sohvan näkökulman -- tai jukkapalmun, kuten Kirsti Ellilä mainiosti teki tänään Kirjailijan häiriöklinikka -blogissaan.
Minä pyrin siihen, että pöllin yleiset/kliset/klassiset asetelmat ja pelleilen odotushorisontin kanssa. 28:ssa tämä on kai onnistunut ihan okei.
VastaaPoistaKliseet muuten syntyvät siitä että jokin asiaa toimii niin hyvin että sitä ylikäytetään. Kliseet siis toimivat. Ei niitä kannata edes yrittää vältellä, itseistarkoituksena ainakaan.
Voiko jokin asia olla liian omaperäinen? Kai voi, paitsi että tuskin kutsumme sitä tuolla nimellä. Silloin asiasta tulee liian omituinen tai sekava.
Toisto on tehokeino ja tehoaa parhaiten, jos sen tiedostaa. ;)
PoistaKliseiden itsetarkoituksellinen välttely saattaa koitua ongelmaksi, jos se estää luomisen tai sen tarinan kertomisen, jota polttelee päästä paperille.
Kirjoittajan syyttäminen omaperättömyydestä (tämä nyt ei varmaankaan ole oikea sana, mutta onpahan omaperäinen!) satuttanee erityisen paljon sen vuoksi, että se mitätöi tehokkaasti kirjoittajan yksilönkokemuksen ja tunteen siitä, että tarinan kertominen oli tärkeää ja merkityksellistä. Joskus asiasta huomauttaminen on tarpeen (etenkin käsikirjoitusvaiheessa), mutta haluaisin uskoa ettei julkaistuista teoksista löydy kovin paljon niitä, jotka ovat niin puhkikuluneista aiheista tai kerrottu niin persoonattomalla tavalla, etteikö niiden olemassaoloon jokin syy olisi. Kovin usein on kyse subjektiivisesta kokemuksesta.
Liika omaperäisyys tulee kai juuri noin ilmi: harva ymmärtää tai edes jaksaa yrittää ymmärtää.
Ehkä epäomaperäisyys on vain helppo tapa haukkua kirja nopeasti. Myönnän itsekin käyttäväni sitä joskus. Mutta ei epäomaperäisyys välttämättä edes ole kirjoittajan syytä: samalla tavalla kuin samat ihmiset eivät ole lukeneet saman aihepiirin kirjoja ja näin jokin kirja tuntuu tarjoavan uusia näkökulmia, samalla tavalla lukija on voinut nimenomaan lukea saman aihepiirin kirjoja, jolloin omaperäisiä yksityiskohtia ei välttämättä edes huomaa. Kysymys onkin että mikä neuvoksi, joko se että ei dissaisi kirjoja niin rankalla kädettä tai se että kirjailijat ymmärtäisivät että heidän teoksensa eivät ole lukijoille yhtä tärkeitä kuin kirjoittajalle itselleen. Jälkimmäinen on täysin mahdoton tilanne. Tai ei ehkä mahdoton, mutta kirjoittajana voin sanoa että kyllähän epäomaperäisyysväite satuttaa. Aina sitä tulee ajateltuna tekstejään lapsinaan, ei voi mitään, pitää vain kestää. Ja kirjoittaa omaperäisiä tekstejä? ;)
PoistaDeen jutut tuntuvat tutuilta. Nimenomaan odotushorisontilla pelleily on se idea, mitä yritin tuolla aiemmalla kommentillani hakea. Että prinsessa ei olekaan "prinsessa" tai homo ole homppeli. Tosin esiintyy mulla ihan puhtaita kliseitäkin. Esim. Puujalka-Murtaugh on yksi kävelevä klisee koko mies. :D
PoistaKliseiden itsetarkoituksellinen välttely näyttäytyy kai useimmin kikkailuna. Mutta monet lukijat tykkäävät esim. kielellisestä kikkailusta. Usein käy niin, että sellaiset kirjailijat, joita itse pidän kikkailuun taipuvaisina, ovat jonkun toisen mielestä kielen innovaattoreita. Toisen kikkailu on toisen neroutta. :)
Jos kirjasta tulee jälkeenpäin mieleen ekana vain kliseet, silloin se on mielestäni (minulle) epäonnistunut. Ovathan Harry Potteritkin täynnä kliseitä, mutta se ei haittaa, koska ne on kirjoitettu niin hyvin.
PoistaEli ehkä kliseet ovat parhaimmillaan silloin, kun niihin ei kiinnitä hirveästi huomiota! En tiedä mitä selitän, mutta kliseinenkin kirja kelpaa minulle, jos siinä on niiden lisäksi sitä jotain. Mitä en osaa nyt eritellä. Ehkä se on sitä omaperäisyyttä? :)
Dee, olen taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla -- että kirja harvoin on niin tärkeä lukijalle kuin se on ollut sen kirjoittajalle. Näin ainakin usein esikoisen suhteen, mutta joskus kirjailijan pääteoksenaan pitämänsä kirjan suhteen. Kirjailijoitakin on eri tyyppisiä, joten varmasti vaikkapa viihdekirjapuolelta löytyy niitä, jotka eivät jotain teostaan enää oikein muista, mutta joku lukija muistaa sitäkin paremmin. Aikakin tekee tehtävänsä. Lapsistaan vierottuu nopeasti. :)
PoistaMagdalena, joo, kliseen hyödyntäminen on ehdottoman kannattavaa. On tosiaan syynsä sillä, minkä vuoksi niitä on päässyt kehittymään ylipäätään. Ne saavat meidät resonoimaan.
Kikkailusta: en ole oikein koskaan päässyt tähän termiin sisälle. Tulee mieleen vain sellainen leikittelevä teksti tai tyyli, mutta muuten en havainnoi näitä kirjoissa. Ehkä en ole vain lukenut tarpeeksi? ;)
B. N., kliseitä voi esiintyä eri tasoilla (aihe, juoni, henkilö, kieli, kerronta, tapahtumapaikka) ja joskus riittää se, että noista jokin ei tuekaan tarinan kliseisyyttä, jolloin kirjaa jaksaa lukea ja siitä nauttii. En ole Potter-tuntija, mutta muistelisin lukeneeni, että "maailman pelastava aivan tavallinen poika, joka ei olekaan aivan tavallinen poika" -kliseen vastapainoksi esim. tapahtumaympäristö oli brittiläinen sisäoppilaitos. Rowlingin kieli ja termistö toivat myös jotain uutta.
Joskus omaperäisyyttä ei tarvitse lähteä etsimään sen vaikeammista paikoista. :)
Pidän kikkailuna esim. sellaisia kielellisiä jippoja ja maneereita, jotka ovat tekstin ja tarinan kannalta tarpeettomia. Esim. jos koko kirja on kirjoitettu pelkillä päälauseilla. Tai kirjailija käyttää tahallaan sanoja, jotka eivät sovi tarinaan. Jippoja, joiden ainoa tarkoitus on hätkähdyttää ja kiinnittää lukijan huomio kirjan sijasta kirjailijan nerouteen. Mutta tässä on tietysti taas MUTTA. Milloin on kyse kirjailijan omasta tyylistä, joka on erikoinen ja omaperäinen ;) , ja milloin on kyse pelkästä kikkailusta ja erikoisuuden tavoittelusta? Joskus joku yksittäinen kikka on paikallaan, kunhan sitä ei ylikäytetä. Tässä kohtaa lukija hyvin vahvasti määrittää kirjan.
PoistaKikkailun karsastamiseni saattaa johtua siitä, että itselläni on tapana kokeilla jatkuvasti uusia juttuja (kyllä, kikkailla ankarasti), tyyliin "toimisiko tämä? Entä tämä?" Mutta kikkailuni eivät yleensä päädy kansien väliin, koska pidän sitä nimenomaan uuden taidon opetteluun kuuluvana vaiheena, en niinkään taitona itsessään.
Potterista tuli mieleen, että kyllä nuortenkirjallisuudessa kliseisinäkin pidetyt teemat, poika pelastaa maailman, tyttö löytää pojan ja poika tytön jne puolustavat ehdottomasti paikkaansa. Tietyt teemat nyt vaan ovat niin peruskokemuksia. Niin kuin Dee sanoi, ne toimivat. Nuori lukija kokee ne tuoreina, koska hänelle ei ole ehtinyt kerääntyä paljon samanlaisia lukukokemuksia.
Ah, olen kai nimittänyt tätä kikkailu-menoa päässäni itsetarkoitukselliseksi taiteellisuuden hakemiseksi tai -korostukseksi. :D Kiitos selvennyksestä!
PoistaTotisen totta, että tämä kikkailun todentaminen on täysin lukijan kokemuksen varassa.
Ja sekin on hyvä huomioida, että kirjoittajien motivaatio kirjoittamiseen vaihtelee. Joku haluaa tehdä jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä (taiteellinen lähtökohta), joku kertoa genretietoisen tarinan (viihdekirja), joku kirjoittaa omiin kokemuksiin mahdollisimman autenttisesti perustuvan elämäkerran (elämäkertakirjallisuus).
Kikkailua ei ehkä ole kovin helppo ujuttaa esimerkiksi viihdekirjamuottiin niin että se toimisi, mutta taiteellisessa teoksessa se lienee välttämättömyys.
"Kikkailua ei ehkä ole kovin helppo ujuttaa esimerkiksi viihdekirjamuottiin niin että se toimisi, mutta taiteellisessa teoksessa se lienee välttämättömyys." Mielenkiintoinen näkökanta tämä. :)
PoistaOlisiko tässä myös yhteys tuohon aiempaan postaukseesi viihdekirjallisuuden ja korkeakirjallisuuden arvostamisen eroista? Luin nimittäin tänään yhden arvostelun omasta kirjastani, jossa nostettiin sen hyveeksi juurikin omaperäisyys. Tuli tämän keskustelun ja aiemman postauksesi myötä väkisinkin mieleen, että arvotetaanko viihdekirjallisuutta liikaakin taidekirjallisuuden ehdoilla?
(Ja huom.huom. vaikka nyt olenkin puhunut tässä aiemmin kliseiden paikkaa kirjallisuudessa puolustaen, totta hemmetissä haluan olla myös omaperäinen, omaääninen ja omalaatuinen kirjailija! ;) )
Ajattelin tätä puhtaasti sen kannalta, mitä olen kokenut lukijana (kirjailijuudesta mulla ei ole kauhean pitkää ja vankkaa kokemusta vielä, ymmärrettävästi). Esimerkiksi jos valitsen luettavaksi kirjan, joka kaikin puolin näyttää ja tuoksuu historialliselta sukuromaanilta, yletön näkökulmakikkailu tai jokin taiteellinen ratkaisu, jolla pyrittäisiin esimerkiksi järkyttämään lukijaa, saisi minut täysin eksyksiin lukijana ja todennäköisesti en pitäisi kirjasta lainkaan.
Poista(Itse asiassa tässä on paljon kyse myös siitä, miten kirjaa markkinoidaan ja kenelle. Jos odotushorisontti asettuu vinoon, lukukokemuksesta väistämättä tulee jollain tavalla vino. Aina suinkaan ei vinouma tuo pettymystä -- joskus odottamattomuus kirjoissa tuottaa myös positiivisia yllätyksiä!)
Mutta tuo arvotetaanko viihdekirjoja liikaa taidekirjallisuuden ehdoilla... Hyvä kysymys. Tähän olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksia joltain alalla kauemmin työskenneeltä. Sellaista on kyllä tullut vastaan, että lasten tai nuorten kirjaa arvioidaan aikuisen näkökulmasta (tätä lienee vaikea välttääkään, kun kriitikot yleensä ovat aikuisia, mutta joskus maallikkoarvioissa on joskus ollut luettavissa, että se, että kirja on suunnattu nuorille, on tuonut sille miinusta. "Liian nuortenkirjamainen." Myös siihen olen törmännyt, että spefikirjoja arvioidaan realismin näkökulmasta. Se ei ole ongelmatonta, vaikka toki näissä kahdessa samat kirjallisuudenlait pätevät noin yleensä.
Ehkä olen vähän nössö, mutta minusta kyllä Suomeen ei kovin montaa samanlaista kirjailijaa mahdu -- kyllä meissä kaikissa on jotain omaperäistä! :)
Juu, ymmärsin, mitä tarkoitit tuolla lainaamallani pätkällä. Sanavalintani oli vaan hiukan taas hutiloitu, mielenkiintoisella näkökulmalla tarkoitin hyvää, pohdinnan arvoista. (äh, tänä passiivis-aggressiivisen nettikeskustelukulttuurin aikana mielenkiintoisesta on tullut niin latautunut sana!) Mun ei pitäisi kommentoida näitä keskusteluja muiden hommien ohella, tulee hutaistuja mielipiteitä. :D
PoistaTulipahan ainakin selitettyä. ;)
PoistaHieno postaus, ajankohtainen ja tarpeellinen. Maailma ympärillä muuttuu, uudet ja oudotkin ilmiöt tulevat elämäämme jos ei muuten niin tiedotusvälineiden myötä. Sitä kautta kirjoitetut tarinat uudistuvat, samalla skaala laajenee ja omaperäisyyden mahdollisuudet kasvavat. Myös lukijoiden mieltymykset tätä kautta lisääntyvät ja se puolestaan ruokkii meitä kirjoittajia luomaan monipuolisempia tarinoita.
VastaaPoistaMikä sitten on omaperäistä? Mielestni se on usean tekijän summa eikä voi sanoa että jokin yksittäinen tehokeino saisi sen aikaan. Onko se edes tavoiteltavaa?
Kirjoittamalla luomme uutta. Kuvasit hienosti tuon asian kasvovertauksellasi.Silmä poskella on erikoista, mutta onko se tarpeen mielenkiintoisen henkilöhahmon luonnissa, eikö mielenkiinto synny jostakin muusta; sisäisistä mielenliikkeistä, käytännön toimista.
Tärkeintä on kuitenkin että tarina kantaa alusta loppuun, lukija saa elähdyttäviä kokemuksia, että lukukokemus tuntuu joltakin. Siitä jää edes pieni jälki lukijan kokemusmaailmaan.
Itse en kikkaile kirjoittaessani. Luon realismiin perustuvaa tarinaa yllättävin kääntein. Tulevan esikoisteokseni takakansiteksti antaa mielestäni totuudenmukaisen kuvan kirjan sisällöstä, mutta lopulta kuitenkin lukijan kokemus on aina yksilöllinen ja hän viimekädessä ratkaisee lukemansa teoksen arvon, genrestä riippumatta.
Kiitos, Marke. :) Omaperäisyys on pitkään kutittanut ajatuksiani ja nyt jäsentelin niitä hieman "paperille". Kirjoittajan oma ääni liittyy tähän asiaan myös, ja se ymmärtääkseni askarruttaa monia harrastajia ja julkaisuun pyrkiviä.
PoistaOman esikoiskirjan palautteen myötä jouduin myös puntaroimaan paljon fantasiakirjani omaperäisyyttä: mikä teki siitä erilaisen kuin muut kotimaiset? Entä miten se sijoittui fantasiakirjallisuuden kaanoniin laajemmassa mittakaavassa? En minä omaperäisimmillä vesillä soutele, mutta ei se kyllä ollut tarkoituksenikaan, joten linjassa mennään. ;)
Omaperäisyys voi toden totta syntyä -- ja parhaimmillaan syntyykin -- monista eri tekijöistä. Kielen, tyylin, aiheen ja näkökulman lisäksi omaperäisyyttä tekstiin voi löytyä muutoksista ympäröivässä maailmassa (tekniikka kehittyy, tiede löytää uusia olioita ja totuuksia), erityisalan asiantuntijuudesta, asetelmista kulttuurien ja ihmistyyppien välillä ja niin edelleen.
Henkilöhahmot ovat jännä juttu. Lähes jokaisessa kirjassa niitä on, ja hyvät henkilöt pelastavat joskus vähän heikommankin tarinan, mutta kuinka omaperäisiä nämä loppujen lopuksi voivat olla, silti pysyä kiinnostavina ja herättää samaistumisen tunteita? Dekkarimaailmasta tulevat heti mieleen miesetsivät ja -komisariot, jotka ovat eronneet, kärsivät alkoholiongelmasta ja ovat vaikeuksissa pomon kanssa. Lieneekö niiden määrä jo vähenemään päin, vai onko tilalle tullut naiskomisario, joka tasapainoilee työ- ja perhe-elämän välillä, kohtaa sukupuolestaan johtuvia ennakkoluuloja ja -paineita työssään sekä yrittää hoitaa parisuhdettaan?
Eksyin vähän sivuraiteille. Tarkoitus oli kuitenkin tuoda esille se, että joskus henkilökliseitä käytetään raivostettavuuteen asti (Mary Sue -ilmiö kuuluu tähän), mutta silti kirja voi herättää vahvankin tunnereaktion ja muistijäljen.
Vähän asiaan liittyen, olen nyt vasta oikeastaan tajuamassa, miten julkaisukynnyksen ylittäminen ja kaikki siihen liittyvä jännitys on vapauttanut energiaa juuri siihen "omaan juttuun" keskittymiseen. Monella on varmasti toisin päin, mutta omalla kohdallani kasasin ehkä enemmän odotuksia noudattettavista konventioista ja "siististä paketista" esikoisromaaniin - pelkona, että muuten sitä ei julkaistaisi. Vasta nyt on aidosti sellainen olo, että voin kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa ja päähän pälkähtää. Rohkeutta on tullut lisää ja sen myötä toivottavasti omaperäisyyttäkin (no OK, ikääkin on tullut lisää, sekin auttaa).
VastaaPoistaHuomasitko muuten tämän? Pitkä kirjoitus, jossa viitataan sinunkin blogiisi. http://www.luutii.ma-pe.net/keisarille-mika-keisarille-kuuluu/
Joskus omaperäisyys voi saada alkunsa oivalluksesta, että voi todellakin kirjoittaa mitä tahansa, ja siitä, että oppii tuntemaan paremmin työvälineensä ja itsensä kirjoittajana.
PoistaVapautuminen kuulostaa mahtavalta!
Kiitos linkistä, kävin lukemassa Pääjärven kirjoituksen. Herätti liudan ajatuksia ja kysymyksiä, mutta ne jääköön toiseen kertaan. :)
En ole julkaissut, mutta jotenkin tunnistin Saaran ajatuksen siitä, että ensimmäinen kirja vapauttaa tekemään juuri sitä mitä haluaa. Taidan tarkoittaa osittain tuota, kun puhun joskus siitä, että kustannussopimus ja kirja "oikeuttaisi" kirjoittamisen. Oikeuttaa on tietysti väärä sana, koska ihan sama tuleeko sitä oikeutusta, kun kuitenkin kirjoitan, mutta... joku tuossa Saaran kommentissa iski nyt hermoon. Ja ajauduin vähän sivuun itse aiheesta, kröhöm, sori.
PoistaMun mielestä kliseissä on ikävintä niiden ennalta arvattavuus. Jos arvaa kaiken, mitä eteen tulee ja miten tarina loppuu, niin onhan se aika tylsää luettavaa.
VastaaPoistaSe onkin sitten vähän vaikeampi kysymys, mistä omaperäisyys oikein muodostuu... Aika mahdotontahan se tosiaan on keksiä mitään sinänsä uutta ideaa. Minusta omaperäisyys onkin ennen kaikkea asioiden yhdistämistä uudella tavalla. Ja spefistä tykkään (sekä lukijana että kirjoittajana) eniten juuri sen takia, että siinä niitä mahdollisuuksia voi venyttää realismin rajoja pidemmälle. Nostan kyllä hattua kaikille, jotka onnistuvat luomaan kiinnostavan tarinan tämän meidän "oikean" maailman puitteissa! Itse en varmaankaan osaisi...
Minulla on kotimaisen realismin kanssa tuota ongelmaa: olen kyllästynyt aiheisiin, joissa niihin tavan takaa törmää. Uskonnollinen kasvatus ja siitä muodostuva synnin ja häpeän kehä, lapsuuden- ja sotatraumojen käsittely, kolmikymppisten lastentekokriisi, parisuhdeongelmat, joissa juodaan alkoholia, petetään, jätetään, palataan yhteen, ihastutaan siskoon tai miehen parhaaseen kaveriin. Suositusten täytyy olla todella kovat, kirjailijoiden tuttuja tai muuta vastaavaa, että tartun aihepiirejä käsitteleviin kirjoihin.
PoistaSpefimausteilla ja etäännytettyinä nämäkin varmaan uppoaisivat. ;)
(Huomautuksena vielä, että tässä on kyse omasta lukumieltymyksestäni. En siis väitä, että näistä kertovat kirjat olisivat turhia, tyhmiä tai muuten kehnoja. Olen niitä lukenut, ja joskus joistakin pitänyt. Ne eivät vain yleisesti ottaen ole minun teekupposeni. Ja kuka tietää, ehkä minulle joskus tulee pakottava tarve kirjoittaa seksuaalisuuden häpeästä, alkoholismista tai lapsuudentraumasta.)
Hyvin tiivistetty tuo, että "omaperäisyys on asioiden yhdistelemistä uudella tavalla". Kannattaa aina kysyä itseltään entä jos. Tiedä mitä vielä löytääkään!
"Jos arvaa kaiken, mitä eteen tulee ja miten tarina loppuu, niin onhan se aika tylsää luettavaa."
PoistaTietysti jokaisen juonenkäänteen arvaaminen on vähän nääh, mutta viihdekirjallisuus saattaa olla oivaakin, vaikka tietäisikin, kuinka tarina loppuu. Kuten usein lukija tietääkin. Kyse ei silloin niinkään ole päämäärästä (prinssi saa prinsessansa) vaan matkasta, ja matka voi olla nautittava vaikka tietäisikin mihin on matkalla.
Itseasiassa kovin yllättävä loppu voi joka rikkoa sen nautinnon.
Calendula, tässä kohtaa minulle tulee mieleen tuo Magdalenan esille tuoma genren perinne vs. kliseisyys.
PoistaSe, että etukäteen tietää, että nyt tää naispäähenkilö päätyy yhteen ton hiljaisen taustakaverin kanssa, vaikka onkin alussa kovin ihastunut äänekkääseen kuspäätyyppiin eikä vain tajua sen todellista luontoa, ei välttämättä vie kirjan kiinnostavuudelta tehoa, niin kuin sanoit.
Etukäteen siis tavallaan tietää alun, keskikohdan ja lopun. Mutta jos tarinan hahmotkin ovat kliseisiä, tapahtumaympäristö geneerinen ja kieli ilman kosketuspintaa, voi matkamaisemista tulla tylsänpuoleisia. :)
Täyttä asiaa!
VastaaPoistaTattis, ken lienetkin! ;)
PoistaItse olen sitä mieltä, että kirjaa ei pahenna muutama klisee siellä täällä. On kuitenkin hyvä lisätä omia ajatuksia ja näkemyksiä tekstiinsä. Se tekee siitä moniulotteisempaa ja mielenkiintoisempaa lukea :) Esimerkiksi Tolkkienin kehittelemät haltiat esiintyvät monissa suosituissa fantasia sarjoissa, eivätkä ihmiset silti asiasta valita. Minustakin tuo mistä omaperäisyys muodostuu-kysymys on aika kiperä. Ehkä, kuten Anna jo asian ilmaisikin, se on vain asioiden yhdistämistä uudella tavalla. Joskus sekin on vaikeaa. Mutta mehän elämme tällä aikakaudella, jolloin melkein kaikesta on jo kirjoitettu.
VastaaPoistaItsekin kirjoitan omaa fantasia trilogiaa ja kliseiden kitkeminen tarinasta vaatii silloin tällöin sanonnan mukaisesti verta, hikeä ja kyyneleitä. Mutta silti tarinan ja sen maailman kirjotus ja kartoitus ovat antoisaa ja mieltä virkistävää puuhaa koulutöiden ohessa...
Fantasian kirjoittamisen parissa on tosiaan mukava rentoutua -- käytän sanaa "rentoutua", vaikka kyse ei suinkaan ole mistään lekottelusta. Aivot työskentelevät kuumeisesti ja muistiinpanovihkot pullistelevat, mutta silti puuhasta jää mukavan etääntynyt olo arjesta. :)
PoistaKliseiden käyttäminen on minusta OK, jos on itse tietoinen kliseestä ja perustellut sen olemassaolon tarinassaan. Kaikkia lukijoita ei kuitenkaan voi koskaan miellyttää, joten ainoa tapa tehdä on olla rehellinen itselleen. (Ei helppoa! Itseään sumuttaa usein säälimättä.)
Ja unohdin tuohon kiroittaa, etten tietenkään yritä kaikkia kliseitä trilogiastani kitkeä, vaan pikemminkin yritän tehdä tilaa omille ajatuksilleni. Aivan kuten on jo aiemmin mainittukin, että jotkin kliseet jopa tehostavat tarinaa...
VastaaPoistaMietin taas asiaa hiukan edemmäs. (Keskisuomalaisen ajatus etenee hitaasti, mutta varmasti.) :) Hobbitgirlin kirjoituksesta tuli mieleen, että ehkä on väärin puhua kliseistä. Ehkä pitäisi puhua perinteistä. Genrekirjallisuudessa on perinteitä, joita ei ole pakko noudattaa pilkulleen, mutta joiden olemassaolo loppujen lopuksi määrittää genren. Jos dekkarikirjailija haahuilee liian kauas dekkarigenren perinteistä, kirja lakkaa olemasta dekkari. Jos hän pitäytyy perinteissä liian kirjaimellisesti, tarina on kliseinen?
VastaaPoistaKiinnostava ja tarpeellinen laajennus!
PoistaPerinne ja klisee, miten ne eroavat?
Minusta hyvä ja tuore esimerkki fantasiakirjasta, joka on perinteinen mutta ei kliseinen, on Alatalon Karnin labyrintti. Siinä pysytään omaperäisyyden puolella, mutta koko ajan matkafantasian tutulla maaperällä. Kliseet ovat tarinassa olemassa, mutta niiden vangiksi ei jäädä.
Ja ehkä tästä löytyisi se suurin ero: perinne on tietoisuutta genren kliseistä ja niiden hyödyntämistä, kun taas klisee sellaisenaan on vain jonkin aikaisemman kaavamaista toistoa. (Ja kun toistoa tulee tarpeeksi, klisee tulee tunnetummaksi.)
Jälleen kerran ajankohtainen aihe ainakin minulle.
VastaaPoistaOlen nyt tullut häiriintyneen tietoiseksi siitä, että fantasiakirjaani ei tulla kustantamaan. Ei ainakaan sellaisenaan kuin se on nyt. Nyt, sellaisena tarinan alkuosana kuin sen näen. Ja niinpä myöhempiäkään osia ei toistaiseksi tekisi mieli kirjoittaa pidemmälle.
Raastavalla muokkaamisella on vain toinen vaihtoehto: hankkia tarpeeksi nimeä.
Se vaatii julkaisuja.
Ne vaativat jotakin... omaperäistä? Vaiko vain toimivuutta? Oli miten tahansa, sen on oltava kompaktia. Tiivistä.
Eli olen nyt antanut höyrykoneiden pumpata aivojani ja koettanut luoda uusia maailmoja joista kirjoittaa. Tällä kerralla sellaisia, jotka mahtuvat yksiin kansiin. Maksimissaan kaksiin. ("Niin se aina sanoo...")
Luomisen työssä tätä omaperäisyyttä katselee toistuvasti eri näkövinkkeleistä. "Onko tämä klisee?" "Onko tämä OMA kliseeni, jota käytän jo liian monissa suunnitelmissani?"
Tässä keskustelussa on tullut esiin liuta niitä seikkoja, joita ajattelen kliseistä, genren "traditioista" ja omaperäisyyden yli-hakemisesta. Minäkin olen tullut siihen tulokseen, että täysin uusia palikoita on enää lähes mahdotonta kehittää, niitä voi vain yhdistellä toisiinsa rajattomin eri tavoin saadakseen erilaisia LEGO -linnoja.
Eikä mielestäni ole tarvettakaan aina koettaa rakentaa täysin uutta. Opettajani sanoi minulle aikoinaan ala-asteella ne sanat, joita olen haalinut siitä lähtien: "Vaikka tarina on jokseenkin samanlainen kuin jonkun toisen tarina, se on silti SINUN tarinasi, ja sinun kertomasi". Allekirjoitan tämän täysin.
Väitänpä, että ihminen on aina ottanut tarinoihinsa elementtejä siitä, mitä hän on kuullut, nähnyt, kokenut. Kulttuurin kehittymisen saatossa noihin kokemuksiin on lisätty kuullut tarinat. Sitten luetut tarinat. Sittemmin nähdyt tarinat. Kirjoittaja on ihastunut johonkin, siitä hän on saanut innokkeen kirjoittaa itse. Sitten hänen tarinassaan näkyy jonkun toisen teoksen piirteitä. Kuin opettajan kädenjälki taideopiskelijan maalauksissa.
Näin tarinankertojat ajasta toiseen innoittavat toisiaan, kasvattavat tarinoiden kirjoa. Valmistelevat lukijoiden sukupolvia vastaanottavaisemmiksi ymmärtämään rajoittamatonta mielikuvitusta.
Ja näin omaperäisinkin "uniikki" idea on saanut innokkeensa jostakin toisesta.
"Kuka yksin omine mielikuvituksineen on luonut yhdenkään tarinan, heittäköön ensimmäisen kritiikin."
Muistaen tämän ja opettajani sanomat sanat, huomaan, että ainakin minulla on useimmiten tarve kertoa tarina pääasiassa joistakin tietyistä henkilöistä. Olen pitänyt joistain fantasiamaailmoista ja mietin: miten tämä ja tämä henkilö pärjäisivät tuossa maailmassa? Entä noilla säännöillä? Mikä olisi heidän välisensä jännite? Entä kytkös ja kohtalo?
Henkilöhahmot syntyvät, niiden ympärillä kulissien tarpeet ovat muodostuneet samalla. Ja kulisseissa useimmiten tulee koko paketti: Jos tarina sijoittuu maailmatyyppiin x, siellä on velhoja (eli SE genretraditio), jos tyyppiin Z, siellä on energiakilpiä ja maagisia eläinkumppaneita (eli SE genretraditio). Noista mielessä olevista maailmojen tyypeistä sitten alkaa muotoilemaan omanlaistaan ja hakee palikoita hieman sieltä sun täältä.
Ja tässäkin sanoisin, että jos DUBLOja ja normaaleja LEGOja yhdistelee liikaa, siitä tulee vain sotku, joka hajoaa käsiin. Liika kikkailu ei ole enää nautinnollinen leikki. Liian sekavaa. Amatöörimäistä.
Siispä ahdistun aina kun joku sanoo sanat: "ei ole kovinkaan omaperäinen", kun teos on genrensä sisällä oikein tyylikästä kamaa. Toki jokin tarina voi tosiaan olla melko ideaköyhä. Mutta se todellinen omaperäisyyden raja on niin kovin häälyvä ja tulkinnanvarainen. Tulkinnan ruletissa painaa kovasti se, mikä on arvostelijan lukuhistoria.
Ruletista nauttii se, jolle jokainen ruutu on uusi. Se, joka toivoo ruletin nastan osuvan aivan muualle kuin jo läpikalutulle pyörälle, pettyy aina.
"Onko tämä OMA kliseeni, jota käytän jo liian monissa suunnitelmissani?"
PoistaTähän olen havahtunut itsekin! Jonkinlaista spiraalin muotoa se mielikin ilmentää, sillä monesti löydän itseni samalta ovelta uudelleen ja uudelleen. Kirjoittamisesta tekee niin hidasta se, että näkymättömät tasot tulevat näkyviksi vasta ajan ja ajatustyön myötä. Sokea voi olla aivan itsestäänselvyyksillekin, kun kyseessä on oma tuore teksti.
Jotta kirjoittamisesta ei tehtäisi kenellekään liian helppoa, on lajityyppikliseiden lisäksi välteltävä omia kliseitään sekä loppuunkaluttuja vertauksia ja kuvailuja kuten "rusoposket" ja "enkelinkiharat". :D
On totta, että "ei kovin omaperäinen" on jostain syystä lausahdus, joka menee syvälle kirjoittajan luihin, paljon syvemmälle kuin monet muut tekstin kritiikit. Äkkiä tulee sellainen olo, että jos kerran tämä juttu ei ollut omaperäinen, ei mikään muukaan tule olemaan tai voi olla omaperäinen, koska huomio tarkoittaa että en kirjoittajana ole ainutlaatuinen. Ja entä jos näin sanonut onkin väärässä?
Lisäänpä tähän vielä jotakin siitä, kuinka jonkun kirjoittama teos on ehkä ollut vaikutteena jonkun toisen kirjoittaman tarinan syntyyn.
VastaaPoistaLuin tässä taannoin fantasiasarjan The Chronicles of Prydain. Teossarjassa on paljon sellaisia piirteitä, jotka muistuttivat minua J.K. Rowlingin Harry Potter -saagasta. En tokikaan voi olla varma, mutta voisin kuvitella Rowlingin lukeneen joskus kyseisen sarjan, ja että se on antanut hänelle muutamia hyviä ideoita, joita kehittää eteenpäin. Muutaman seikan mainitakseni mm. vanha enchanter (lumousten tekijä / velho) Dallben ja prinssi Quideon ovat yhdessä kuin professori Albus Dumbledore. Kronikoissa voi olla nähtävissä myös Harry Potterin Horcruxien (tai Hirnyrkit) prototyyppimuoto. Tasinankerronta on tyylillisestikin jokseenkin samankaltaista kuin Pottereissa. Sitä en nyt ala tähän yhteyteen kuvailemaan.
Suosittelen Kronikoiden lukemista, vaikka se ehkä toistaiseksi pitäisikin tehdä englanniksi.
Tosiaankin, en voi väittää Rowlingin saaneen vaikutteita Kronikoista. Ja vaikka hän olisikin saanut, eihän se ole todellakaan huono asia. Päin vastoin, ainakin minä itse saan lohtua ja innostusta siitä kun ajattelenkin sitä, että Rowlingin kaltainen suuri nimi on hänkin saanut vaikutetta jostakin muualta. Se tekee hänestä enemmän ihmisen.
Ja se saa ainakin minut huokaisemaan helpotuksesta. On hienoa tiedostaa, että kaikkia jo aikaisemmin käytettyjä ideoita ei tarvitse yrittää vältellä. Miten kukaan voisikaan silloin luoda enää yhtään mitään mielekästä? Tai nauttia päässään muhineiden tarinoiden kirjoittamisesta kun kaikki samankaltaisuudet muihin kirjoihin pitää väkinäisesti vaihtaa korvikkeisiin?
Mielenkiintoinen havainto!
PoistaVaikutteista kysellään kirjailijoilta usein. On kuitenkin kokemukseni mukaan todella vaikea tunnistaa vaikutteitaan edes itse, saati että lukija voisi vetää johtopäätöksiä niistä. Jos vaikutteensa tunnistaa, siitä tulee tietoista, ja eikö silloin mennä intertekstuaalisuuden puolelle?
Yksi kiinnostava asia, joka myös voi vaikuttaa lukijoiden havainnointiin vaikutteista, on se, että ihmisillä on taipumus muistaa samankaltaisuudet ja jättää huomiotta eroavuudet.
Ylläolevat ovat yleisenä huomiona asiaan, ei tarkoitettu kyseenalaistamaan havaintoasi. :)
"-- ihmisillä on taipumus muistaa samankaltaisuudet ja jättää huomiotta eroavuudet."
VastaaPoistaTämä on hyvä huomio. Pahimmassa tapauksessa tällainen voi jättääkin varjoon sen luovuuden, jossa kirjailija on onnistunut saavuttamaan omaperäisyyttä.