Ideavarkauden pelosta ja omaperäisyydestä

Toisinaan kuulee villejä salaliittoteorioita ideoita varastavista kynäniekoista ja opportunistisista kustantajista, jotka saapuvista esikoiskässäripinoista poimivat parhaimmat ideat omien vakikirjailijoidensa laariin.

Suuresti huvitun näistä teorioista. Miksi? Koska

a) suurin osa kirjailijoista on sillä tavalla itsekeskeisiä, että he pyörivät omien ideoidensa äärellä, eivätkä hevin lotkauta korvaansa ulkopuolelta tuleville ärsykkeille, kuulostivatpa ne ärsykkeiden tarjoajista miten houkuttelevilta ja hyviltä tahansa,
b) hyvin harva käsikirjoitus oikeasti tarjoaa mitään niin erinomaista ideaa, että kannattaisi vaivautua,
c) jos käsikirjoitus sitten onkin tähtiluokassa ideoineen ja tarinoineen, kustantamolla ei ole mitään syytä olla ryhtymättä yhteistyöhön alkuperäisen tekijän kanssa: paitsi että moiselta välkyltä saattaa herua uusiakin kässärihelmiä, erinomaisella esikoiskirjalla on helpompi yrittää saada huomiota kuin jonkin rivikirjailijan vakiintuneella profiililla.

Pelko riistosta on kuitenkin olemassa. Miksi? Pelätäänkö sitä, että saisi elämässään vain yhden idean? Useimpien kirjailijoiden kohdalla tuntuisi pikemminkin olevan tavallista se, että ideoita on enemmän kuin mahdollisuuksia toteuttaa ne.

Idea itsessäänhän ei vielä ole mitään. Ne eivät kuulu tekijänoikeussuojaan, koska teoksen määritelmä ei täyty. Voi keksiä kymmenen hyvää ideaa, mutta tarvitaan toteutus ennen kuin mitään konkreettista syntyy. Toteutus vaatii aikaa ja työtä, ja huonolla toteutuksella voi pilata hyvän idean. Se nimittäin on erittäin helppo hukata. Syy löytyy keksijästä itsestään useammin kuin varkaudesta.

Joskus kyse on ajoituksesta. Koska onnistunut toteutus vie aikaa, voi hyvin olla, että joku toinen ehtii tehdä sillä välin jotakin hyvin samankaltaista, ellei jopa niin samanlaista, että oman idean toteutuksen loppuunvieminen alkaakin tuntua turhalta. Mutta onko se sitä, vai tuntuuko oma idea vain niin ainutlaatuiselta, ettei siitä voi kirjoittaa kuin kerran, yhdellä tavalla? On hyvä pitää mielessä niin genre-erot, kerrontatekniikoiden eroavaisuudet, näkökulman valinta, erilaiset lukijakunnat kuin alkuperäisen idean jatkojalostaminen. Sillä uskon, että jos todella löytää itseään puhuttelevan idean, sen toteuttamisen loppuunvieminen on kaikesta huolimatta vaivansa väärtti.

Oma juttunsa on synkronisiteetti, jonka huomaa, kun yhtäkkiä useampi kirjailija on käsitellyt samaa aihetta/kirjoittanut samaan genreen/käyttänyt samoja henkilönimiä tarinoissaan -- toisistaan tietämättä. Joskus sitä miettii, että minkälaisen yhteisen mielikuvitusmallin ihmiskunta mahtaakaan jakaa, sillä tietynlaisia juoniratkaisuja ja kerrontamalleja esiintyy ilman näkyvää yhteistä perustaa. Sillä tavalla niitä kliseitäkin syntyy.

Minä olen bongaillut Mifonki-sarjassa käytettyjä nimiä toisista spefikirjoista ja irvistellyt itsekseni. Turhaa sinänsä, sillä monet nimistä ovat ihan yleisesti käytössä olevia. Silti oli yllätys, että Bran esiintyy GoT:ssa ja Hurd Reeta Aarnion romaanissa Hän joka ei pelkää.

Juonikuviot ovatkin sitten toinen juttu. Täytyisi vain sisäistää, että kaikkea on jo käytetty, sillä romaaneja on kirjoitettu satoja vuosia ja tarinoita kerrottu tuhansia vuosia. Tiedostaminen on avainasemassa: joitakin kliseitä saattaa käyttää ihan tarkoituksella, samoin kuin juonikuvioita. Onhan kuitenkin niin, että myös lukijakunta uudistuu kaiken aikaa, eikä tuttujen tarinoiden päivittämisessä nykyaikaisempaan sävyyn ole mitään vikaa. Esimerkiksi kasvutarinat tuskin koskaan lakkaavat kiinnostamasta ihmisiä.

Sain kustannustoimittajaltani alustavaa palautetta Mifongin kätkemästä, ja kävi ilmi että yksi omaperäiseksi kuvittelemani ratkaisu (jota pohdiskelin ja kypsyttelin hyvän tovin päässäni), on käytetty vähintään pariinkin otteeseen fantasiakirjoissa, joita en ole sattunut lukemaan. Ehkä eeppiset fantasiakirjailijat jakavat jonkin saman mielikuvitusulottuvuuden jossakin... Niin että se siitä omaperäisyydestä. Kirjoittajan todellakin kannattaa koulia itseään huomaamaan, että se kuvittelemansa ainutlaatuisuus ja nerokkuus voi hyvin esiintyä yleisesti myös toisissa.

***

On siis idea ja on toteutus. Ehkä toimivaan tarinaan riittää, että jompi kumpi niistä on erityisen hyvä?

Lannistunut lauantai

Tietäähän sen, että kun liitelee oleviksi kirjoitettujen tarinoiden nousuvirroissa, syöksy alas maata kohti on äkkinäinen ja jyrkkä. Maan kamaralta siis, päivää.

Olen ollut nyt monta päivää kirjoittamatta (blogia ja somea lukuun ottamatta) ja keskittynyt nauttimaan Tampereen elokuvajuhlien tarjonnasta. Ajatukset ovat saaneet töytäisyjä, luovuuden ja ideoiden kuppiin on tihkunut uutta ihmeteltävää.

Muutama animaatio tuli vastaan, joihin oikopäätä ihastuin: Katariina Lillqvistin Kamarihaikara (1993) oli aivan häikäisevän hieno. Ne kalat, se haikara, kaikki! Samoin vaikutuksen teki australiaisen Eddie Whiten The Cat Piano. Aivan omanlaisensa kokemus oli tanskalaisohjaaja Dreyerin mykkäelokuva Jeanne d'Arcin kärsimys, jota siivitti Pink Twinsin jyräävän piinaava noise-musiikki koko elokuvan keston ajan. Jakoi mitä ilmeisimmin mielipiteitä, mutta pienen sulattelun jälkeen minun kokemukseni jäi plussan puolelle.

Mieliala on silti ollut kuin kevättalvinen sääkin: sadetta, aurinkoa, rajuja tuulenpuuskia; kylmyyttä ja lämpöä. Rinnalla kulkee kuitenkin tyhjyys. Äkillisenä oivalluksena jälleen vierailulle tullut ymmärrys siitä, että olen vain yksi lenkki kilometrien pituisessa kahleessa. Kysyn samat kysymykset kuin minua ennen tulleet. Astun samat askeleet, hakkaan päätäni samoihin seiniin, ihmettelen samoja asioita ja kuvittelen olevani jotakin ainutlaatuista.

Kun on toiston toiston toisto, mikä on originelli? Voiko kopiossa olla jotakin uutta ja arvokasta?

Omaperäisyyden perässä

Yksi kirjoittamisen vaikeimpia puolia on kertoa omaperäinen tarina omaperäisellä tavalla.

Miksi?

1) Koska kaikki on jo kerrottu.

2) Koska sanoja on rajallinen määrä ja kielellä määrätty rakenne.

Silti lukuisat kirjailijat onnistuvat joka vuosi kirjoittamaan jotain elähdyttävää, pakahduttavaa, uudistavaa, mullistavaa ja kellistävää. Yksi syy tähän on, että niin kirjailija- kuin lukijakunta uudistuu kaiken aikaa. Kukaan ei ole lukenut kaikkia maailman kirjoja, joten lukijalla aina on jotain uutta löydettävää. Toinen syy on, että jokainen meistä on yksilö, joka näkee, kuulee ja kokee asioita eri tavalla kuin vierustoveri. Silloin hän myös kirjoittaa asioista eri tavalla, vaikka kokemuksissa olisi paljon samaa. Kirjailijan vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jalostuu tekstiksi, josta lukijat löytävät tuttuuden ja samuuden. Se on ihmeellistä, eikä mielestäni ole ollenkaan kummallista väittää, että sanoissa on taikaa.

Valtaosassa romaaneja toistuvat samat universaalit tarinat. Voidaan puhua erittäin tehokkaasta ja hedelmällisestä kierrätyksestä. Mitä tunnistettavampi tarina, sitä taitavammin se pitää upottaa tai sitä omaperäisemmin siitä pitää kirjoittaa. Vaikka olen lukenut varmasti yli sata "poika ja tyttö tapaavat" -kirjaa, en ole silti kyllästynyt lukemaan niistä. (Miksi en?) Kosto on kestoaihe toimintaleffoissa ja nuoren miehen kasvaminen koko maailman sankariksi toistuu niin Kuningas Arthurin legendoissa kuin Tähtien sodassa. Pyhiä esineitä etsitään kuin sukkaparin kadonnutta osapuolta ja kolmoisdraamat pyörivät vinhemmin kuin Kiira Korpi jäällä.

Eräässä kirjoitusoppaassa oli mainio vertaus tarinoiden rakenteesta ja siitä, että tiettyjen yleisten palikoiden käyttäminen ei kuitenkaan tee jokaisesta tarinasta samanlaista. Vertaus liittyi piirtämiseen: kun piirrämme ihmistä, vaikkapa kasvoja, niissä on aina sama perusrakenne. Kulmakarvat ovat silmien yläpuolella, nenä silmien välissä alapuolella, suu nenän alapuolella, korvat tietyssä kohdassa ja niin edelleen. Ja kuitenkin maailmassa on miljardeja kasvoja, joista jokainen on yksilöllinen. Variaatioita on lukemattomia, mutta niissä käytettävät elementit /ja joskus mittasuhteet) samat.

Tämä on ollut minulle erittäin helpottava tieto, sillä viihdekirjailijana kirjoitukseni viettävät tiettyyn rakenteeseen. En voi sille mitään, koska viihteellisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä luontevalta ja palkitsevalta. Ja toki haastavalta. Omaperäisyyden vaatimus lajityypin sisällä on joskus turhauttavaa, jos kirjoitus saa moitteita sen vuoksi, että siinä on kyseiselle lajityypille olennaisia elementtejä. Anteeksi, mutta halusin kirjoittaa rakkaustarinan, jossa on onnellinen loppu! Anteeksi, mutta fantasiakirjani päähenkilöllä on eläinkumppani!

Lukijana olen huomannut, että omaperäisyyden kokemukseen vaikuttavat hyvin paljon kaksi asiaa: odotushorisontti ja kokemuspiiri. Jos odotan varpaita kipristelevää lukukokemusta ja saankin vain mietoa lämpöä, petyn. Mutta jos odotushorisonttini olisi ollut olematon, voisin olla iloisesti yllättynyt. (Lukusuositukset, mainostekstit ja takakansipuheet vaikuttavat näihin hyvin paljon.) Toisaalta jos luen elämäni kolmatta dekkaria, voi hyvin olla että se tuntuu minusta raikkaalta ja uudistavalta, vaikka ikänsä dekkareita lukeneen mielestä sama kirja on yhtä raikas kuin muumion varpaanvälit. Kokemuspiirillä on hyvin paljon merkitystä.

Kuten eräässä aiemmassa postauksessa sanoin: jos jokin tuntuu kovin omaperäiseltä, et vain ole lukenut tarpeeksi.

***

Onko omaperäisyys siis vain kliseiden välttelyä ja universaalien tarinoiden ovelaa naamiointia?

Ei toki. Joskus omaperäisyys kuuluu kirjoittajan äänessä: tavassa ja tyylissä, jolla hän kirjoittaa. Useimmilla meistä on ääni -- vähän niin kuin lauluäänikin -- ja se jos jokin on väline, jota täytyy harjoittaa. Oma ääni ei pääse kehittymään, ellei kirjoita paljon. En pidä omaa ääntäni vielä kovin kummoisena, mutta haluan harjoittaa sitä, koska se on keino, jolla voin tarinoida. Joidenkin kirjoittajien ääni on lähtökohtaisesti omaperäisempi kuin toisten. Tyyli pohjautuu kuitenkin kieleen, ja melko pitkälle pääsee sillä, että hallitsee oikeinkirjoituksen. Merkitystä on myös rytmityksellä, virkepituuksilla ja näkökulmavalinnoilla. Ne kuitenkin tulevat jossain harjoittelun vaiheessa kuin itsestään, kunhan kieli on hallussa.

Spekulatiivista fiktiota on viime vuosikymmenen ajan julkaistu enemmän ja enemmän. Täällä blogistaniassakin on jo huhuiltu realismin perään nuortenkirjapuolella. Voisiko yksi syy scifin, fantasian ja maagisen realismin suosioon niin kirjoittajien kuin lukijoiden keskuudessa olla se, että näistä lajityypeistä on helpommin löydettävissä vielä kartoittamattomia tarina-alueita?

Varmaa on kuitenkin se, että tarinoita riittää maailmassa kirjoitettavaksi. Se on pysyvä luonnonvara. Jotkin niistä kirjoitetaan omaperäisemmin kuin toiset, mutta jokaiselle tarinalle löytyy kuuntelija, jos sille löytyy kertoja.

Kuulisin mielelläni ajatuksianne, hyvät lukijat, omaperäisyydestä ja siitä, mitä se teille kirjallisuudessa merkitsee. Onko se ehdoton edellytys hyvälle kirjalle? Voiko siitä olla joskus haittaa? Jos kirjoitat, ajatteletko paljon keinoja, joilla saisit tekstistäsi omaperäisemmän? Mistä omaperäisyys mielestäsi rakentuu?

Yhteenveto esikoisen saamasta lukijapalautteesta, osa 3. Kieli, kohderyhmä ja muut esille tulleet asiat

On yhteenvedon kolmannen ja viimeisen osan aika. 

(Aikaisemmin on käsitelty Ulkoasu, juoni ja rakenne sekä Maailma ja henkilöt.)

KIELI

- virheetöntä, helppolukuista, toisinaan lähes ilmiömäisen taitavaa, Risingshadow, Orduuka

- ei häikäissyt mutta ei ahdistanutkaan, Booking it some more

- ei mitenkään huikeaa, mutta ei tule lukiessa mietittyä, Kirjoihin kadonnut

- joistain kohdista ehkä huomasi, että kirjailijan oma ääni on vielä muotoutumassa, kujerruksia

- hyvää, humoristista ja sitä on helppo lukea, Lukufiilis, Niina Romo

- kirjan suurimmat puutteet näkyivät tekstitasolla (kysymystauti, liika selittäminen) Morren maailma

- kauniisti soljuvaa ja sisälsi runsaasti kielikuvia, jotka istuivat tekstiin pakottomasti, Marken maailma

- jotkin kielelliset ilmaisut ärsyttivät, mutta olivat kuitenkin kirjan tyylisiä, Mustemaailmani

- kaikin puolin sujuvaa, Rouva Blanka ja Neiti Niilo

- maisemat ja tunnelmat on maalailtu kauniisti, Kirsin kirjanurkka

- pidin eläväisestä kielenkäytöstä ja termistöstä, joka oli tuore ja kiinnostava, Vinttikamarissa

- sopivasti humoristista ja mukaansatempaavaa tavalla, joka saa kirjan lukemisen tuntumaan helpolta ja kevyeltä, Vinttikamarissa

- osittain hiomatonta - anglismeja, turhaa toistoa ja kliseitä, Thua, Goodreads

KOHDERYHMÄ

- markkinoitu aikuisten fantasiana. Ei se minusta ihan sitä ole, -- mutta ehdottomasti aikuisempaa kuin moni muu kotimainen fantasiakirja, Booking it some more

- en halua kategorisoida kirjaa nuorten-, tai aikuistenkirjaksi, sillä minusta se sopii molemmille, Kirjavinkit, Salla P.

- se ei ole itsestään selvästi nuortenkirjallisuutta, vaikka nuoret naiset ja tytöt tätä pääasiassa tulevat lukemaan, jo kansi karkottaa murrosikäiset pojat, Kirsin kirjanurkka

- suomalaista aikuisten fantasiaa - ihanaa että joku uskoo sellaiselle olevan lukijoita, Lukemisen kartasto

- suosittelen seikkailuromaaneja janonneille ihmisille ikään katsomatta, Morren maailma

- en päässyt lukukokemuksen perusteella ihan perille kohderyhmästä, sillä kirja on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjaksi, Vinttikamarissa

(Kommentti: erityisesti fantasiakirjallisuuden ikäryhmittäin luokitteleminen tuntuu olevan Suomessa  jokseenkin pulmallista, vaikka ikäryhmäluokittelu lukusuositusten perustana on muutenkin hankalaa, ellei mahdotonta. Miksi ikä määrittäisi sen, minkälaista kirjallisuutta tykkää lukea? Metsään onkin menty siinä, että luokittelu lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjallisuuteen on tehty palvelemaan kirjastoja, kirjakauppoja ja kustantamoita rakenteellisessa mielessä, mutta sitä yritetään hyödyntää ehkä liiankin innokkaasti lukusuosituksissa ja siinä, miten yksilöiden lukuvalintoja ohjataan -- tai miten ne ohjautuvat.)

MUITA ESILLE NOUSSEITA HUOMIOITA

Huumori

- kansitekstissä hehkutettu vapauttava hyväntahtoinen huumori meni kyllä minulta ohi, Risingshadow, Orduuka

- kirja vie lukijan juonittelujen ja salaisuuksien sekaan -- huumoria unohtamatta, Risingshadow, Q_Black

- kyllä viihteestä käy, olettaen että lukija kykenee reippaasti leikkimään mukana, Booking it some more

- kieli on muutenkin sopivasti humoristista, Vinttikamarissa

Nimet

- ihanaa ettei kirjassa ollut yhtään Mattia, Pekkaa, Kerttua tai Terttua, Kirjoihin kadonnut

- nimien ei-suomalaisuus saa runsaasti kiitosta, Risingshadow, Orduuka

- pidän muuten aivan valtavasti 'mifonki' sanasta, Morren maailma

- mifonki on oivallisesti keksitty ja suomalaiseen suuhun sopiva sana, Vinttikamarissa

- otin luettavakseni, koska henkilöiden nimet eivät olleet suomalaisia, Risingshadow, Ccrystal

Ennakkoluulot

- täytyy myöntää, että minulla oli ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan, Risingshadow, Q_Black

- yleensä en suomalaisten kirjailijoiden kirjoja lue, Risingshadow, Ccrystal

- minulla myös on ennakkoluuloja suomalaista fantasiaa kohtaan, Risingshadow, Darknikato

- minulla oli hävettävän suuria ennakkoluuloja kirjaa kohtaan – näin jälkeenpäin ajatellen en ole edes kovin varma, mistä syystä, Sudet eivät nuku talviunta

- odotuksia ei sinänsä ollu, sillä kirjailija sattuu olemaan suomalainen. Lisää epäluuloa herätti noi mifongit. Our lifestyle

Suomalaisuus

- vakuuttavaa suomalaista fantasiaa, Risingshadow, NermiEddlitt

- edustaa monille sellaista suomalaista taidonnäytettä, mitä tässä on pitempään odotettu: suomalaista ei-suomalaista fantasiaa, Risingshadow, Orduuka

- tässä kirjassa ei ole mitään leimallisen suomalaista, se on yleismaailmallista eeppistä fantasiaa, Booking it some more

- suomalaisuus tuli joissain kohdin kivasti läpi, Thua/ Goodreads

- hyvä raivaaja suomalaiselle (aikuisille suunnatulle) fantasiakirjallisuudelle, Vinttikamarissa

Loppukohtaus

- tarinan loppu yllättää ja kutsuu lukemaan seuraavaa osaa, Risingshadow, NermiEddlitt

- tarinan päätös ansaitsee erityiskiitokset; loppukohtaus on melko vaikuttava, Morren maailma

- loppuhuipennus tuli suorastaan ahmittua, loppu jää loistavasti avoimeksi, Kirsin Kirjanurkka

- loppu antaa olettaa jatkoa seuraavan, ainakin toivon sitä kovasti, Hemulin kirjahylly

- tarinan loppu oli mielestäni todella hyvä ja selkeä, Mustemaailmani

- on ilmeisesti pakko lukea toinenkin osa; kirja loppuu kutkuttavaan tilanteeseen, Booking it some more

Omaperäisyys

- nousi myös mietteitä siitä, kuinka paljon omaa kirjailija lopulta olikaan keksinyt, vai oliko hän vain antanut vanhoille asioille uudet nimet, Risingshadow, Orduuka

- vaikka fantasian peruspiirteet ovat jo monesta tarinasta tuttuja, Meresmaa onnistuu luomaan niistä omaperäisen ja kiinnostavan versionsa, Kirjavinkit, Salla P.

- jossain määrin aika perinteisiä fantasiakirjallisuuden elementtejä, kujerruksia

- kilpailee tasavahvasti ulkomaisten kirjojen kanssa kaikilla tasoilla, Hemulin kirjahylly

- odotukset jostakin omaperäisemmästä olivat aika korkealla (mifongeista), Kirsin kirjanurkka

- perinteestä ammentaa myös tarina, Kirsin kirjanurkka

- ehkä tulevaisuudessa liikutaan omaperäisemmillä vesillä, Lukemisen kartasto

(Kommentti: omaperäisyys on sana, joka nousee esille niin kustannuskynnyksen ylittämisessä kuin julkaisemisen myöhemmässäkin vaiheessa. "Kiva tarina, mutta onko se omaperäinen?" "Kuinka monta kertaa tämäkin tarina pitää kertoa?" Omaperäisyyden vaade voi turhauttaa, sillä senkin kokemus on usein subjektiivista. Voisikin melkein lohkaista, että jos jokin luettu tuntuu kovin omaperäiseltä, ei vain ole lukenut tarpeeksi. Tämä on oikeastaan niin mielenkiintoinen aihe, että siitä pitää tehdä oma postaus.)

SUMMA SUMMARUM:

Mifongin perintö ihastutti joitakin, toiset pudistelivat päätään ja kolmannet kohauttivat olkapäitään. Jakauma lienee melko tyypillinen viihdekirjalle. Ilahduttavaa oli huomata, että vaikka kirja ei olisi saanut aivan liekkeihin, monet suunnittelivat jatko-osan lukemista. Silloin on onnistuttu ainakin herättämään uteliaisuutta, jos ei aivan vakuuttamaan.

Jonkin verran on tullut kysymyksiä, että millä tavalla esikoisesta saamani palaute on vaikuttanut tai vaikuttaa jatko-osiin tai kirjoittamiseeni ylipäätään. Kysymys on vaikea, sillä jos vastaa ettei mitenkään, voi antaa mielikuvan, ettei välittäisi palautteesta ja niiden antajista lainkaan ja se ei pidä paikkaansa. Yhteenvedosta huomaa kuitenkin sen, että sama teos voi kerätä aivan vastakkaisia mielipiteitä -- ja tässä tuleekin avainsana: mielipide. Jokainen muodostaa oman mielipiteensä lukemastaan melkoisen sattumanvaraisesti eikä kirjailija voi yrittää ennustaa seuraavien teostensa kohdalla, että mitenkähän tämän nyt kokisi palautteenantaja X, kun edellisessä kirjassa moitti tätä ja tuota. Ei kukaan pysty kirjoittamaan niistä lähtökohdista. Ja samalla kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää.

Tässä mielessä valmiista teoksesta saatu palaute vaikuttaa hyvin vähän siihen, mitä kirjailija tulevaisuudessa kirjoittaa. Asia on kuitenkin monimutkaisempi, sillä jos palautetta ei saa lainkaan tai jos saa vain yltiönegatiivista, voi herkempi kirjailija lopettaa kirjoittamisen tykkänään. Kirjailija kirjoittaa ensimmäisen version itselleen ja vasta toisen (ja kolmannen ja neljännen) lukijalle. Suurin palkinto saavutetaan, kun kirja julkaistaan ja se itsenäistyy. Kirja, jolla ei ole lukijoita, on kirjailijalle karvas pettymys. Siksi palaute on tärkeää.

***

Tuleeko teille, jotka olette jaksaneet lukea kolmiosaisen yhteenvedon (tai ehkä jopa Mifongin perinnön), jotain sanottavaa mieleen aiheesta? Onko jokin osa-alue jäänyt kokonaan käsittelemättä tai minkälaisia johtopäätöksiä itse vetäisitte palautteesta? Mikä teidän mielestänne on palautteen tarkoitus?

Ajopuita palautteiden virrassa

Anna Lukemisen kartasto -blogista on kirjoittanut Mifongin perinnöstä lukukokemuksiaan. Kirjoitus oli mielenkiintoinen ja herätti halun pohtia erästä seikkaa: löytyykö meistä jokin oletusasetus fantasiamaailmalle? Mikä lopulta on (riittävän) omaperäistä, jos kirjoittaa seikkailufantasiaa?

Nimittäin Mifongin perintöä on verrattu useampaan otteeseen David Eddingsin Belgarionin taruun ainakin päähenkilönsä Ardisin osalta. En ole Eddingsiä lukenut, joten kyse ei voi olla siitä, että olisin saanut vaikutteita. En enää uskallakaan, koska olisi aika hyytävää tunnistaa itse luomiaan henkilöhahmoja tyystin vieraan tekstistä.

Näistä valmisaihioista, joita lienee joku vekkuli asentanut tarinoitsijoiden pääkoppaan, syntyvät luonnollisesti kliseet. Mutta kuinka monta päällekkäistä ominaisuutta tai samantyylistä juonenmutkaa tarvitaan, jotta omaperäisyys häviää? Kuinka paljon vastaanottoon vaikuttaa lukijakunta (joka käytännössä lienee ainakin omalla kohdallani minä itse, sillä en osaisikaan kirjoittaa tarinoita kuin itselleni)? On aika eri asia kirjoittaa kirja, joka vakuuttaa "kaiken genressä lukeneen ja kokeneen" kuin kirja, josta saavat irti jotain myös he, jotka eivät ui genressä kaulaa myöten vaan vasta kastavat varpaitaan.

Tässä mielessä nuorille lukijoille kirjoittaminen on autuaallista. He ovat vaativa, mutta ihanan neitseellinen lukijakunta. He eivät ole vielä ehtineet lukea sen sataa "tyttö tapaa pojan" tai "orpopoika pelastaa maailman" -tarinaa,  kyllästyneet lohikäärmeisiin tai susiin sielueläiminä.

Taidan olla lukijansielultani vielä nuori, sillä kun kirjoitin itselleni mieluista luettavaa, kirjoitin Mifongin perinnön. Sen tarina ja henkilöt olivat minussa ja näyttää siltä, että eivät lähde sieltä kovin pian. Koska tunnistan oman keskinkertaisuuteni, en ihmettele, etten ehkä ole luonut omaperäisintä maailmaa tai tuonut genreen mitään, mitä konkarit eivät olisi joskus jostain muualta lukeneet. Se ei haittaa, sillä en itse ole tällainen konkari. Täysin vieras lähtökohta omalle kirjoittamiselleni olisi lukea kaikki mahdollinen fantasia ja kirjoittaa sitten juuri toisin, jotta olisin erilainen ja uudistava. Ei, se ei voi olla lähtökohta kirjoittamiselleni.

Sitä paitsi minua on surettanut pitkään se, että jos jostakin on kirjoitettu vuonna 1960, siitä ei kannata kirjoittaa vuonna 2000. Ihan kuin lukijakunta pysyisi samana eikä uusille tulokkaille kannattaisi tarjota kuin sitä "vanhaa ja hyväksi havaittua". Kirjallisuudellakin on lupa päivittyä. Vaikka tarinoiden ydin pysyisi samana, jokin aina muuttuu.

Hemulin kirjahylly  on myös lukenut ja arvioinut Mifongin perinnön.

Ihanaa, että luette ja kerrotte!

Vaikutteista ja vaikutteiden välttelyn mahdottomuudesta

Tässä päivänä eräänä mainitsin keskustelun yhteydessä, että fantasian lukeminen on nyt jäänyt vähiin viime aikoina, kun kirjoittaa sitä itse. "Niin tietenkin, sitä haluaa välttyä vaikutteilta", oli nopea ja ymmärtävä vastaus.

Niin tietenkin, ajattelin ensin itsekin, mutta sitten jokin ajatuksessa alkoi hiertää. Olisiko tosiaan niin, että jos nyt lukisin vaikka hyllyssä odottavat Guy Gavriel Kay:t, saisin siitä vaikutteita Mifonkeihin?

Sitä on vaikea uskoa. Enkä minä siksi jätä fantasian lukemista tällä hetkellä niin vähälle, että pelkäisin yhtäkkiä toistavani jonkun toisen keksimää tai huomaamatta syöttäväni juoneen jotain jostain toisesta kirjasta. Ei, kyllä Mifonkien maailma on erillinen yksikkönsä päässäni, ei toki suljettu ja vaikutteita vastaan tiivistetty, mutta kuitenkin oma orkesterinsa ja sitä paitsi kohta jo kirjoitettu.

En ole lukenut fantasiaa, koska pelkään sen vaikuttavan kirjoittamiseeni. Pelkään, että vastaan tulee jotain niin paljon parempaa, että oman kirjoittamisen mielekkyys horjuu. Pelkään, että sivuilta pomppaa esiin jotain, mitä luulin itse keksineeni.

Asia on kuitenkin niin, että me ihmiset olemme paljossa samanlaisia. Me kerromme samoja tarinoita, olemme kiinnostuneet samanlaisista asioista ja tunnemme myötätuntoa tietynlaisissa tilanteissa. Emme toki kaikki, mutta suurin osa. Muuten olisi mahdotonta lukea kirjoja tai katsoa elokuvia ja ymmärtää niitä. Jokin lankaa yhdistää meitä kaikkia.

Kirjoittaja ei elä umpiossa. Vaikutteita sataa koko ajan, niitä on ilmassa kuin pölyhiukkasia, eikä tarvitse edes kirjaa avata. Tässä muutama vuosi sitten moni kotimaan kirjailija nimesi toisistaan tietämättä päähenkilönsä Irmaksi. Mistä Irma yhtäkkiä ilmestyi? Samoin välillä nousee jotain teemoja tai tapahtumaympäristöjä yhtäaikaa esille, ilman sitä mahdollisuutta, että olisi toisen kirjaa luettu ja siitä vaikutteita tietoisesti otettu. Jonain vuonna se oli Estonian onnettomuus, tänä vuonna on vilahdellut Tsernobyl -- eikä jälkimmäinen johtunut Japanin tapahtumista, sillä kirjat on kirjoitettu kauan ennen sitä.

Vaikutteilta ei voi välttyä, vaikka sulkeutuisi pommisuojaan puoleksi vuodeksi ja olisi lukematta ja ilman yhteyttä ulkomaailmaan. En usko, että kukaan voi keksiä mitään niin omaperäistä, etteikö siitä joku osaisi sanoa, että "hei, tämä tyyppihän on vähän niin kuin siinä-ja-siinä kirjassa" tai että "eikös siinä-ja-siinä kirjassa tapahtunut vähän samalla tavalla?" Kysymys on siitä, osuuko lukijan kohdalle juuri ne tietyt kirjat sellaisella aikavälillä, että hän ne vielä muistaa. Ja mitä lukeneempi lukija, sitä suuremmalla todennäköisyydellä yhtäläisyyksiä löytyy.

Se voi kismittää kirjailijaa, joka ei ole koskaan mainitusta yhtäläisyysopuksesta kuullutkaan. Asia hypähtää niin sanotusti puun takaa ja kirjoittajalle tulee alaston olo: en sitten ollutkaan ainutlaatuinen.

Sen sijaan vaikutteiden tietoinen haltuunotto ja niiden muovaaminen omaan käyttöön voi toimia eikä siinä ole mitään väärää. Kyse ei ole plagioinnista, ideoiden ryöstämisestä tai toisen kirjailijan työn riistämisestä, päin vastoin -- sillä voi muistuttaa lukijaa kirjaa edeltäneestä mestariteoksesta ja luoda kirjaan syvempiä tasoja. Intertekstuaalisuus tuo lisäiloja.

Miten on, onko teille tullut eteen hassuja kirjallisia yhteensattumuksia tai salakavalia vaikutteita?