Tässä päivänä eräänä mainitsin keskustelun yhteydessä, että fantasian lukeminen on nyt jäänyt vähiin viime aikoina, kun kirjoittaa sitä itse. "Niin tietenkin, sitä haluaa välttyä vaikutteilta", oli nopea ja ymmärtävä vastaus.
Niin tietenkin, ajattelin ensin itsekin, mutta sitten jokin ajatuksessa alkoi hiertää. Olisiko tosiaan niin, että jos nyt lukisin vaikka hyllyssä odottavat Guy Gavriel Kay:t, saisin siitä vaikutteita Mifonkeihin?
Sitä on vaikea uskoa. Enkä minä siksi jätä fantasian lukemista tällä hetkellä niin vähälle, että pelkäisin yhtäkkiä toistavani jonkun toisen keksimää tai huomaamatta syöttäväni juoneen jotain jostain toisesta kirjasta. Ei, kyllä Mifonkien maailma on erillinen yksikkönsä päässäni, ei toki suljettu ja vaikutteita vastaan tiivistetty, mutta kuitenkin oma orkesterinsa ja sitä paitsi kohta jo kirjoitettu.
En ole lukenut fantasiaa, koska pelkään sen vaikuttavan kirjoittamiseeni. Pelkään, että vastaan tulee jotain niin paljon parempaa, että oman kirjoittamisen mielekkyys horjuu. Pelkään, että sivuilta pomppaa esiin jotain, mitä luulin itse keksineeni.
Asia on kuitenkin niin, että me ihmiset olemme paljossa samanlaisia. Me kerromme samoja tarinoita, olemme kiinnostuneet samanlaisista asioista ja tunnemme myötätuntoa tietynlaisissa tilanteissa. Emme toki kaikki, mutta suurin osa. Muuten olisi mahdotonta lukea kirjoja tai katsoa elokuvia ja ymmärtää niitä. Jokin lankaa yhdistää meitä kaikkia.
Kirjoittaja ei elä umpiossa. Vaikutteita sataa koko ajan, niitä on ilmassa kuin pölyhiukkasia, eikä tarvitse edes kirjaa avata. Tässä muutama vuosi sitten moni kotimaan kirjailija nimesi toisistaan tietämättä päähenkilönsä Irmaksi. Mistä Irma yhtäkkiä ilmestyi? Samoin välillä nousee jotain teemoja tai tapahtumaympäristöjä yhtäaikaa esille, ilman sitä mahdollisuutta, että olisi toisen kirjaa luettu ja siitä vaikutteita tietoisesti otettu. Jonain vuonna se oli Estonian onnettomuus, tänä vuonna on vilahdellut Tsernobyl -- eikä jälkimmäinen johtunut Japanin tapahtumista, sillä kirjat on kirjoitettu kauan ennen sitä.
Vaikutteilta ei voi välttyä, vaikka sulkeutuisi pommisuojaan puoleksi vuodeksi ja olisi lukematta ja ilman yhteyttä ulkomaailmaan. En usko, että kukaan voi keksiä mitään niin omaperäistä, etteikö siitä joku osaisi sanoa, että "hei, tämä tyyppihän on vähän niin kuin siinä-ja-siinä kirjassa" tai että "eikös siinä-ja-siinä kirjassa tapahtunut vähän samalla tavalla?" Kysymys on siitä, osuuko lukijan kohdalle juuri ne tietyt kirjat sellaisella aikavälillä, että hän ne vielä muistaa. Ja mitä lukeneempi lukija, sitä suuremmalla todennäköisyydellä yhtäläisyyksiä löytyy.
Se voi kismittää kirjailijaa, joka ei ole koskaan mainitusta yhtäläisyysopuksesta kuullutkaan. Asia hypähtää niin sanotusti puun takaa ja kirjoittajalle tulee alaston olo: en sitten ollutkaan ainutlaatuinen.
Sen sijaan vaikutteiden tietoinen haltuunotto ja niiden muovaaminen omaan käyttöön voi toimia eikä siinä ole mitään väärää. Kyse ei ole plagioinnista, ideoiden ryöstämisestä tai toisen kirjailijan työn riistämisestä, päin vastoin -- sillä voi muistuttaa lukijaa kirjaa edeltäneestä mestariteoksesta ja luoda kirjaan syvempiä tasoja. Intertekstuaalisuus tuo lisäiloja.
Miten on, onko teille tullut eteen hassuja kirjallisia yhteensattumuksia tai salakavalia vaikutteita?
Itse olen vältellyt vampyyrikirjojen lukemista juuri tästä syystä. Oma näkemys on hyvin vahva, mutta en silti ole halunnut tietää. Elokuvia ja tv-sarjoja olen sentään seurannut, ne ovat jo selkeästi niin erilaisia.
VastaaPoistaMinulla taitaa olla vähän sama juttu kuin sinulla, J.S. Kun kirjoitin Kreikkalaisia ihan toden teolla, en lukenut novelleja. En pelännyt vaikutteita, vaan sitä että tulisi Paha Alemmuuskompleksi... Nyt lukemattomien pinossa onkin sitten iso kasa novelleja odottamassa :).
VastaaPoistaMinä taas päinvastoin yritän lukea huumekirjallisuutta. Tämä voi johtua siitä, että pelkään kopioivani jotakuta vahingossa. Haluan siis olla koko ajan tekemisissä samantyyppisten tekstien kanssa, haluan varmistaa. Toki tässä voi käydä niinkin, että kirjoitan tylsän persoonattoman tekstin. Itsestäni vain tuntuu rauhallisemmalta, kun tyypilliset huumetarinat ovat mielessä suhteellisen päällimmäisinä.
VastaaPoistaSitten kun läpikäyn käsiksen tyylipuhtautta, voi olla, että pidättäydyn kaikesta lukemisesta.
Anne, meidän teoksemme kättelevät toisiaan ainakin Dante-nimisen hahmon kautta. :)
VastaaPoistaRooibos, Paha Alemmuuskompleksi on juuri oikea sana kuvaamaan sitä tilaa, minkä kanssa jokainen kirjoittaja joutuu jossain vaiheessa kamppailemaan. Se on raaka ja verinen taistelu, joka käydään muilta piilossa ja vain selvinneet jatkavat kirjoittamista (tai julkaisua). Itse odotan kovasti sitä, että pääsen lukemaan tauon jälkeen taas fantasiaa. otin kyllä varaslähdön Tähystäjäneidon kanssa, mutta sen omintakeinen maailma tuli jo takakannesta niin hyvin esille, että uskaltauduin.
Dee, aloitko kirjoittaa Markusta tietoisena siitä, mitä aihepiirejä tulet käsittelemään? Ei ole ollenkaan huono lähtökohta tutustua kirjallisuuteen, joka käsittelee samoja aiheita -- etukäteen. Eipähän tule kirjoitettua kuluneesta näkökulmasta tai moneen kertaan toistettua juttua.
Tämä on vain oma näkemykseni: ehkä joku toinen pystyy lukemaan samaan aikaan samasta aihepiiristä/samaa lajityyppiä mistä kirjoittaa itse, mutta minä en pysty. Tulee niin helposti tuo PA, mistä Rooibos mainitsi, ja oma lanka saattaa hukkua pelkkiin tunteisiin perustuvien seikkojen alle. Kirjoittaminen on joskus käsittömän riippuvaista tunteista.
En usko, että huumekirjallisuuteen tutustuminen ja siitä itse kirjoittaminen tekisi tekstistäsi tylsää tai persoonatonta -- päinvastoin sitä voisi ajatella, että juuri näin toimimalla tuot tuoreen ja omaleimaisen näkökulman tai muun yksityiskohdan juttuusi.
"Kirjoittaminen on joskus käsittömän riippuvaista tunteista."
VastaaPoistaJ.S.: Jep, täysin samaa mieltä. Yleisesti ottaen kirjoittaminen on kirjoittamista ja kirjoitan silloin kun pitää, ihan sama mikä mieliala, mutta joskus, kun tunne kohdistuu nimenomaan kirjoittamiseen, kaikki rutiini ja järkiajattelu saavat väistyä...
Mulla on semmoinen kokemus, että kun työstää/ajattelee jotakin tietynlaista tarinaa tai maailmaa, alkaa tuo sama teema/aihe pohpahdella yhtäkkiä joka paikasta vastaan. Usein kyse on vain siitä, että antennit ovat vain herkemmät. Usein tiukimman kirjoittamisprosessin aikana vältän lukemista ihan puhtaasti ajankäytön vuoksi. Minusta on melkein parempi tietää mitä muut ovat samasta aiheesta keksineet kuin välttää samoja aihepiirejä - voi ehkä korjata omastaan jonkun häiritsevän detaljin.
VastaaPoistaUsvazine, antenniherkkyys on tuttu ilmiö, mutta oman kirjoittamisen kannalta olen onnistunut välttämään sen sillä keinolla, etten ole avannut yhtäkään sellaista kirjaa, jossa epäilisin olevan samoja aineksia kuin siinä, mitä nyt kirjoitan.
VastaaPoistaEhkä tässä on jokin "tunteet ja järki" -jakoinen juttu. Ymmärrän nimittäin paremmin kuin hyvin sen järkevyyden, että tutustuu aihealueeseen ja siihen, miten joitain teemoja tms. on aikaisemmin kirjallisuudessa käsitelty. Mutta sitten on se tunnepuoli. Olenko riittävän omaperäinen, että voisin keksiä jotain mahtavaa ja ennennäkemätöntä? (Tai ainakin naamioida tarinan huisin erikoisesti.) Kaikki on jo kerrottu niin hyvin! Tunnepuoli olisi voinut masentua pahan kerran ja kirjoittaminen jäädä siihen.
En tiedä, miten tulen jatkossa työskentelemään, mutta aloitus oli tällainen -- tunteet vievät järjestä voiton. Mifonkeja on yritetty kirjoittaa pullossa, mutta pullostakin näkyy läpi -- ja vielä kumpaankin suuntaan.
Taas vähän myöhässä kommentoinnin kanssa, mutta minä luen paranormaalia fantasiaa sen takia, että en kirjoittaisi samoja juttuja. Alemmuuskompleksi iskee monestikin, mutta toisaalta sen kanssa on elettävä, koska kaikki jo jollakin tapaa keksitty. Mutta aina kirjoista silti löytää jotain uutta ja kiinnostavaa, jonka pystyy ehkä kääntämään jollakin tavalla omaan tarinaansa. Ideoita löytää aina, mutta ehkä haastavuus on se, miten sen ottaa omaan tarinaan ilman, että se näyttää kopioimiselta.
VastaaPoistaOuti, totta turiset -- alemmuuskompleksin kanssa on vain opittava selviytymään.
VastaaPoistaOsasyy fantasian karsastamiseen silloin kun kirjoitan, on varmasti myös se, ettei huvita. Päässä ei ole tilaa muiden fantasiamaailmoille, kun siellä on se oma ja paljon kiinnostavampi, josta haluaa kirjoittaa. :)
Voisin kuvitella, että jos kirjoittaisin, niin lukisin muiden kirjoja samasta aihealueesta yllä mainituista syistä.
VastaaPoistaJos vertaan kirjoittamista muuhun taiteeseen, niin vietän aika paljon aikaa tutkailemalla itseäni satamiljoonaa (!) kertaa parempien taiteilijoiden töitä. Yleensä aina seurauksena on hetkellinen alemmuuskompleksi: "Miten tuo voi olla noin hyvä?" (Etenkin jos kyseessä on itseäni nuorempi taiteilija.) "Minusta ei voi koskaan tulla noin hyvää!"
Mutta aina jonkin ajan kuluttua etualalle astuu ajatus; mitä minä voisin tästä oppia? Ja jatkan sinnikkäästi harjoittelemista. :)
Joanna, noinhan tuo menee! Oppimista ja harjoittelua, sitä elämässä riittää. :)
VastaaPoista