7.4.2013

Puhetta nuortenkirjoista

Blogiani pitempään seuranneet tietänevät nuivan ja epäilevän kantani kirjallisuuden ikäluokittelemiseen. On varmasti totta, että se helpottaa kirjastojen, kustantamoiden ja kirjakauppojen toimintaa monellakin tapaa. Kirjastot joutuvat luokittelemaan löytääkseen, kustantamot luokittelevat kohdentaakseen markkinointiaan ja kirjakaupat luokittelevat helpottaakseen myyjiensä työtä. Näin siis hyvin pelkistetysti ja suoraviivaistetusti.

Olen silti sitä mieltä, että ikäluokittelu ei auta itse kirjaa löytämään kaikkia niitä lukijoita, jotka siitä voisivat vaikuttua.

Viikon sisään olen katsonut Yle Areenasta kaksi kirjallisuuspätkää, joissa on puhe ollut nuortenkirjoista. Aamu-tv:ssä keskiviikkona oli vierailemassa kirjailija Siri Kolu sekä Petra Kakko Akateemisesta kirjakaupasta, ja torstaina haastateltiin Salla Simukkaa Aamun kirjassa. Kannattaa käydä katsomassa haastattelut, Siri ja Salla puhuvat viisaita!

Asia joka kuitenkin jäi kaivelemaan mieltäni näiden katsomisen jälkeen oli se tapa, jolla nuortenkirjoista puhuttiin. Itse kirjoja, niiden teemoja, aiheita ja henkilöhahmoja sivuttiin hyvin lyhyesti ja pintapuolisesti. Enemmän oli puhetta siitä, mistä nuorille saa kirjoittaa, mitä nuoret haluavat lukea ja voiko nuorille kirjoittaa niin tai näin. Kuulemma edelleen yksi yleisimpiä kysymyksiä nuorille tai lapsille kirjoittaville on miksi. Miksi kirjoitat nuorille?

Siis mitä hemmettiä? Oletteko kuulleet aikuisten romaaneja kirjoittavien kohdalla näitä kysymyksiä: Mistä aikuiset haluavat lukea? Miksi kirjoitat aikuisille? Mistä aikuisille saa kirjoittaa?

Eikö kuulosta naurettavalta? Niin minustakin.

Miksi siis nuortenkirjojen kohdalla näitä kysytään?

***

Lapsia ja nuoria pitää suojella. Ehkä tämä on tausta-ajatuksena siellä jossakin yllämainittuja kysymyksiä kysyvän pääkopassa. Ehkä me tunnistamme hyvin vaistomaisesti kirjallisuudessa piilevän valtavan voiman ja vaikutusvallan, ja pelkäämme että lapsi tai nuori vahingoittuu kirjoitetusta tai ääneenluetusta sanasta.

En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Lapsen ja nuoren elämä voi olla hyvin raaka ja raadollinen. Edes nykypäivänä ei kaikilla ole mahdollisuutta kasvaa pumpulissa kultalusikkaa imeskellen. Lapsia ja nuoria raiskataan, hakataan ja kiusataan. He kokevat menetyksiä, surua, kateutta, pettymyksiä, stressiä, ulkonäköpaineita, menestymisen pakkoa. He sairastuvat ja voivat kuolla. He näkevät väkivaltaa ja seksiä ja sotaa televisiosta, lehdistä, mainoksista ja internetistä. He ovat suurten kysymysten äärellä, he ovat kysymyksiä täynnä.

Lapset ja nuoret ovat ihmisiä eikä elämä ala vasta kun tulee täysi-ikäiseksi.

Kysytään siis uudelleen: mistä nuorille saa kirjoittaa?

Kaikesta. Elämästä. He kokevat sitä joka päivä, ihan niin kuin aikuisetkin. Myös sen puolen, joka satuttaa.

***

Nyt minua pännii se, että kirjoitin tuossa ylempänä lapsista ja nuorista kuin homogeenisenä joukkona. Niputtaminen tympii, mutta ei sitä voi välttääkään kun kyseessä on nämä kaksi kirjallisuuden suurta ikäryhmää. Lapset ja nuoret sekä aikuiset. (Missäs vanhukset luuraavat?)

Nuortenkirjailijoille osoitetut hassut kysymykset mistä saa kirjoittaa, miksi kirjoitat ja mistä nuoret haluavat lukea kumpuavat uskoakseni juuri tästä ajatuksesta, joka aikuisiällä tuntuu hiipivän aivojen ydinnesteisiin: että nuoret olisivat jokin yhtenäinen joukko. Väärällä tavalla aikuistumisenhan tunnistaa juuri siitä, että alkaa narista nuorista, niiden käyttäytymisestä, huliganismista, laiskuudesta ja vastuuttomuudesta. Aina ne nuoret ja juuri tuollaisia ne nuoret.

Ja yllätys, yllätys: jokainen nuori on yksilö, omanlaisensa ihminen, jonka kiinnostuksenkohteet kirjallisuudessakaan eivät ole samanlaiset kuin kaikkien ikätovereidensa. Eikös sitä juuri yritetä nuorille viestittää? Että jokainen on ihmisenä ainutlaatuinen ja arvokas? Ei vain ikäryhmänsä kasvoton osa.

26 kommenttia:

  1. Minusta lasten ja nuorten kirjallisuuden kohdalla kysytään miksi nimenomaan siksi, että heitä halutaan suojella. Aikuisia ei tarvitse suojella, he ovat aikuisia ja vastuussa itse omista teoistaan ja sanoistaan. Lapsia ja nuoria tulisi sen sijaan suojella. Valitettavasti tässä suhteessa yhteiskuntamme on epäonnistunut juurikin esim. internetin kohdalla. Miksi heitä pitäisi suojella? Siksi, että lapset ja nuoret opettelevat vasta tuntemaan, ymmärtämään tunteitaan ja käsittelemään tunteitaan. Näiden asioiden suhteen he ovat hyvin haavoittuvassa tilassa ja jos he joutuvat kokemaan tunteita mitä eivät ymmärrä eivätkä osaa käsitellä, voi seurauksena olla hallitsemattomia reaktioita ja elinikäisiä traumoja. Siksihän elokuvissa ja peleissä on ikärajat (joskaan vanhemmat eivät niistä tunnu välittävän pätkääkään, sen kuin annetaan lasten pelata ja katsoa). Tässä suhteessa lasten ja nuorten tulisi saada kasvaa ja kehittyä turvallisessa ympäristössä, jotta heistä tulisi mahdollisimman ehyitä aikuisia. Heitä ei tulisi ehdoin tahdoin ja tietoisesti asettaa tilanteeseen, jossa he joutuvat vastakkain voimakkaiden tunteiden kanssa joista eivät vielä ymmärrä eikä tiedä mitään. Meidän aikuisten tehtävä on ohjata ja kasvattaa heidät ymmärtämään ja käsittämään niitä, mutta sitä ei voi tehdä miten tahansa. Siksi minusta on hyvä, että heitä pyritään suojelemaan.

    Minusta sitä, että joillain lapsilla on ikäviä ja traumaattisia kokemuksia hirmutöistä, joita aikuiset ovat heihin kohdistaneet, ei saa pitää perusteluna sille, että on ok kirjoittaa heille mistä tahansa, koska ovat jo kumminkin niitä kokeneet. Ei myöskään se ole minusta kestävä perustelu, että internetistä tai uutisista nähdään kauheuksia. Aikuiset pystyvät kyllä halutessaan kontrolloimaan tämän. Se miksi lapset näitä näkee, johtuukin siitä, että vanhempien kontrolli on pettänyt jossain vaiheessa...

    Siinä olen samaa mieltä, että lapsille ja nuorille, tulee kuitenkin kertoa elämän ikävistäkin puolista. Se on osa normaalia kasvatusta, mutta sen sijaan, että kysytään miksi kirjoitat, pitäisi pikemminkin kysyä miten kirjoitat. Tässä tulee minusta se olennaisin kirjoittajan vastuu. Lapsille ja nuorille ei voi kirjoittaa ihan miten vain mistä tahansa, vaan pitäisi aina miettiä tarkasti se, mitä kirjoittaa ja miten, sekä millaisen tunne-elämyksen kirjoitus tuottaa lapsen tai nuoren herkkään mieleen. Tästä näkökulmasta katsoen minusta sillä on olennainen ero mikä on lasten ja nuorten kirjallisuutta ja mikä aikuisten.

    Tässä yhteydessä tietenkin sitten on myös syytä muistaa, että "nuorelle" on useita eri määritelmiä ja ihmiset kehittyvät eri tavalla. Joskus 16 vuotias voi olla jo täysin kypsä aikuinen ja joskus taas vielä 21 vuotias on ihan täysin kakara, vaikka juridisesti onkin täysi-ikäinen... ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että lapsia ja nuoria tulee suojella aikuisten maailman väkivaltaisuudelta. Mutta miksi tämä kirjallisuuden kohdalla nostetaan kysymykseksi -- ja ennen kaikkea koetaan erityisen tärkeäksi nostaa esille? Ymmärtääkseni Suomessa kirjat, joita lapsille ja nuorille julkaistaan, ovat erittäin korkealaatuisia ja niin kuin sanoit, kyse on siitä miten kirjoittaa.

      Sen sijaan en pidä ajatuksesta, että nuorten kirjan tehtävä on kasvattaa. Ei aikuistenkaan romaanin ole tarkoitus kasvattaa. Sen on tarkoitus kertoa. Mielestäni kirjojen tarkoitus on muun muassa parantaa, lohduttaa, ihmetyttää, herättää tunteita ja tietoisuuden siitä ettei ole ajatustensa kanssa yksin. Kirja on silta.

      "Tässä tulee minusta se olennaisin kirjoittajan vastuu. Lapsille ja nuorille ei voi kirjoittaa ihan miten vain mistä tahansa, vaan pitäisi aina miettiä tarkasti se, mitä kirjoittaa ja miten, sekä millaisen tunne-elämyksen kirjoitus tuottaa lapsen tai nuoren herkkään mieleen."

      Miten tämä voidaan varmistaa, kun kyseessä ei ole homogeeninen joukko? Miten kirjailija voi koskaan olla varma, ettei järkytä lukijansa mieltä? (Ja tosiaan, tästä pohdinnasta voi nyt sulkea pois selkeät lastenkirjat, sillä ikäluokittelu hankaa minua vastakarvaan nimenomaan nuortenkirjojen kohdalla.)

      Hassua on jotenkin se, että tätä vastuuta penätään, vaikka en muista koskaan törmänneeni oikeasti sellaiseen nuortenkirjaan, joka olisi ollut täysin pöyristyttävä, paheellinen, sopimaton ja järkyttävä. :)

      Poista
    2. Minusta kirjojenkin kohdalla on niin, että haluttiinpa sitä tai ei, niin kirjat kasvattavat lapsia ja nuoria. He oppivat niistä mitä ikinä lukevatkaan ja miten he sitten itse lukemansa kokevat ja tuntevat. Vaikka kirjoittaja ei halua kasvattaa tai ei kokisi että kirjan tehtävä olisi kasvattaa, niin lapsen ja nuoren kehittymisvaiheesta riippuen kirja kuitenkin toimii myös kasvattajana omalta osaltaan. Aikuinen ymmärtää fiktion ja faktan eron, mutta lapsi ja nuori ei välttämättä.

      Kirjailija ei tietenkään pysty olemaan aina varma siitä, onko onnistunut kirjoittamaan niin, ettei se aiheuta ongelmia, mutta tässä suhteessa täytyy voida luottaa siihen, että kirjailijan oma suhteellisuudentaju tai kustantajan "seula" varmistaa ettei niin tapahdu.

      Ja eihän tämä ole pelkästään kirjallisuudessa esille nostettu asia, kyllähän tämän saman asian tiimoilta käydään keskusteluja niin teatterin, elokuvien, laulujen ja pelien kohdalla? Ehkä jopa enemmänkin juuri niiden kohdalla kuin kirjojen. Kirjallisuudessahan meillä on parempi tilanne, sillä kuten kirjoitit sopimattomiin nuorten kirjoihin ei juuri törmää (sellaisiakin kyllä on), mutta useammin noiden muiden taidemuotojen kohdalla kyllä...

      Poista
    3. Kirjoista oppii paljon elämästä, ihmisyydestä, toimintatavoista, erilaisuudesta jne., se on totta, ja niin kuuluu ollakin. Mutta en halua ajatella niihin kasvattavaa päämäärää.

      Vaikka kirjailijalla olisi mielessään jalo sanoma vaikkapa suvaitsevaisuudesta, joku kuitenkin lukee saman kirjan julistuksena jostain aivan muusta.

      Poista
    4. No siihen en ota kantaa pitääkö lasten ja nuorten kirjoissa olla kasvattava päämäärä, mutta kasvattajan roolia ne kuitenkin toteuttaa. Saduissahan on perinteisesti tietenkin aina joku opetus lapsille, mutta nuorten kirjallisuus sitten on tietenkin täysin eri asia. Olen kyllä itse aikoinaan lukenut sellaisiakin nuorten kirjoja, joilla on ollut selkeä kasvattava päämäärä, enkä minä pidä sitä sinänsä mitenkään negatiivisena asiana. Sehän on kai loppujen lopuksi kuitenkin kirjailijan oma asia, haluaako tietoisesti valjastaa teoksensa sellaiseen. Sitä en siis tarkoittanut, että lasten/nuorten kirjoilla pitäisi olla kasvattava päämäärä. Enkä missään nimessä haluaisi sitä, että kaikkien lasten ja nuorten kirjat tavallaan pakotettaisiin sisällyttämään joku kasvattava päämäärä.

      Se on ihan totta, että kirjan tulkinta riippuu täysin lukijasta. On kai aika harvinaista muutenkin, että lukija tulkitsisi kirjan täysin siten kuin kirjailija on sen itse mieltänyt. Tämä on kuitenkin juuri mielestäni kaiken taiteen se olennaisin asia, että taide herättää kokijassaan aina ainutlaatuisen ja henkilökohtaisen tunne-elämyksen, joka parhaimmillaan myös herättää kokijansa ajattelemaan... :)

      Poista
    5. Sadut ovat muuten jännä juttu. Milloin ne muuttuivat lapsille suunnatuiksi? Kun lukee vanhoja satuja, joihin Disney-leikkuri ei ole osunut, se on melko raakaa kyytiä. Silpomisia, kidutusta, pedofiliaa, raiskauksia...

      Poista
    6. Oli kai ne sadut silloin vanhoina aikoinakin lapsille tarkoitettuja, mutta myös aikuisille. Sen ajan normeilla kuitenkin oli ihan ok kertoilla moisia juttuja lapsillekin. Myöhemmin sitten niitä on alettu kaunistelemaan, jossa tosiaan Disney on kunnostautunut... Grimmin sadut on kyllä hyviä... :)

      Poista
    7. "Siksi, että lapset ja nuoret opettelevat vasta tuntemaan, ymmärtämään tunteitaan ja käsittelemään tunteitaan. Näiden asioiden suhteen he ovat hyvin haavoittuvassa tilassa ja jos he joutuvat kokemaan tunteita mitä eivät ymmärrä eivätkä osaa käsitellä, voi seurauksena olla hallitsemattomia reaktioita ja elinikäisiä traumoja. Siksihän elokuvissa ja peleissä on ikärajat..."

      Minusta kirjat eivät kuitenkaan ole tässä mielessä aivan vertailukelpoisessa suhteessa pelien ja elokuvien kanssa. On ymmärtääkseni ihan tutkittu juttu, että pelien ja elokuvien "vahingoittavuutta" korostaa niiden visuaalinen (ja ehkä äänellinen?) sisältö, ja että sellainen, mikä on silmin nähty ja vielä kuvaa oikeuta ihmisiä eikä esimerkiksi tikku-ukkoja, on ylipäänsä herkemmin traumatisoivaa. Traumahan kun usein palautuu ihmisten mieleen nimenomaan voimakkaina visuaalisina kuvina.

      Kirjoja ja tarinoita pidän varsin turvallisena ympäristönä vaikeiden asioiden kohtaamisessa, koska niissä lapsen tai nuoren mielikuvitus lopulta tekee sen "kuvituksen" ja näin ollen säätelee jonkin verran sitä, miten lapsi tai nuori on valmis kirjan kokemaan ja mitä asioita ymmärtämään.

      Toki olen sitä mieltä, että jonkinlaista miettimistä esimerkiksi vanhempien kannattaa harrastaa, kun miettivät, onko kirja sopiva vaikkapa pienelle lapselle iltasaduksi - siis sen oman lapsensa tuntien, ja lapsen kehitystason huomioiden. Kuitenkin olen usein lukenut myös siitä, kuinka esimerkiksi ne nykyaikuisten usein raakoinakin pitämät vanhat sadut eivät vaikuta lapsen mielessä yleensä samalla tavalla, koska niissä hyvän ja pahan jaottelu usein niin selvä ja lapsi yleensä tietää, että lopussa paha saa palkkansa.

      Tämä nyt menee jo hiukan aiheen ohi, mutta yksi omista lempikirjoistani oli lapsena Ilona Wiklandin (Astrid Lindgrenin vakiokuvittajan) kuvakirja "Pitkä, pitkä matka", joka kertoi hänen omista kokemuksistaan sotalapsena. Sota-aiheinen kun on, se on kieltämättä surullinen ja paikoin raakakin tarina, mutta lopussa on kuitenkin valtavan paljon toivoa. Lapsena tämä kirja oli minulle oikea aarre ja selasin sitä aina uudelleen ja uudelleen.

      Pari kuukautta takaperin pidin sitten nuoremmille opiskelijoille kurssia taideterapeuttisista menetelmistä ja vein tämän kirjan sinne mielestäni mukamas hyvänä esimerkkinä. Sainkin nuoremmilta opiskelijoilta ihan täysteilauksen, että eihän tällaista voi antaa lapsille, mistä olin mielessäni kohtuullisen tyrmistynyt, ja yhä vieläkin vähän hämmentää. Itse kun tosiaan rakastin tätä kirjaa lapsena, enkä koskaan osannut ajatella, ettei se jonkun mielestä sopisi lasten silmille...

      Poista
    8. "Minusta kirjat eivät kuitenkaan ole tässä mielessä aivan vertailukelpoisessa suhteessa pelien ja elokuvien kanssa." -> tässä olen kyllä täysin samaa mieltä ja vertaukseni oli siinä mielessä epäonnistunut. Elokuvien ja pelien visuaalisuus toki tekee ikävän asian huomattavasti rajummaksi kokemukseksi, kuin lukea sellaisesta kirjasta.

      Poista
    9. Aiemmasta sepostuksestani tuli vielä mieleen, että itse näen varsinkin lastenkirjoissa toivon hyvin tärkeänä asiana. Uskon lapsen pään kyllä kestävän kirjoilta pahoja ja ikäviä asioita niin kauan kuin lopussa on ainakin pilkadus toivoa.

      Lisäisin tähän myös sen näkökulman, että lapsissa ja nuorissa on oikeasti niin monia, jotka niitä ikäviä ja kamalia asioita ovat joutuneet kokemaan ja niiden kanssa joutuvat elämään. Sellaisista asioista lukeminen kirjasta ikään kuin "vertaistueksi" voi silloin olla hyvinkin terapeuttista ja kehitystä tukevaa, kunhan mukana vain on myös toivoa jossakin muodossa.

      Poista
  2. Kerrankin joku huomaa tämän asian :) Itseäni ärsyttää hyvin paljon se, kuinka paljon sanotaan näin: Tämä kirja on sinun ikäisellesi juuri sopiva, älä sitä ota, se on liian raaka. Itse luen kaikkea mahdollista, sekä aikuistenkirjoja ja nuortenkirjoja. Toki sen huomaa, mikä on aikuistenkirja, sitä en kiellä, mutta jotenkin... Välttämättä kaikkea ei arvitse lukea, mutta kai sitä jokainen saa itse päättää, mitä on valmis lukemaan. No, en ehkä menisi laittamaan Feistin kirjaa kahdeksanvuotiaan käteen että lueppas tästä, vaikka itse hänen kirjojaan kymmenvuotiaana luinkin. ( Itse olen siis 12 :D )

    Yksi asia, mitä tässä aloin pohtia, on se, miten aikuiset tietävät mitä lapsi kestää lukea, miten he tietävät mitä kirja sisältää? O.o Heidänhän täytyisi suunnilleen lukea jokainen kirja, minkä lapsi aikoo lukea. Pienemmille tämä voi onnistua, kun yleensä ne kirjatkaan eivät niin hirmu pitkiä ole.

    Olen samaa mieltä Jästipään kanssa siitä, kuinka ihmiset kehittyvät henkisesti täysin eri tavalla.

    Tässä minun "mahtava" mielipiteeni :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa kommentoimaan, heli-00! :)

      Tuota olen minäkin pohtinut, että miten sitä osaisi ulkopuolinen sanoa mikä sopii jollekin luettavaksi ja mikä ei. Mistä sen kypsyysasteen näkee muutoin kuin kysymällä minkälaisia kirjoja on tullut luettua aiemmin?

      Omien vanhempieni kirjahylly oli minulle lapsena vapaata riistaa. Se tarkoitti sitä, että "hurjia" seksijuttuja ja raakaa väkivaltaa tulin lukeneeksi aikuisten romaaneista jo alle kymmenvuotiaana. En tietääkseni traumatisoitunut, enemmän pelottivat jännityselokuvat, joita tuli iltaisin joskus salaa katsottua. Oli myös paljon kuivia aikuisten kirjoja, joita en jaksanut lukea muutamaa sivua pitemmälle.

      Vaikeista ja vakavista aiheista voi kirjoittaa kauniisti. Esimerkiksi Siiri Enorannan Gisellen kuolema on tästä upea esimerkki.

      Poista
  3. Kyllä kirjoittajan vastuu nuorille kirjoittamisessa on nimenomaan siinä, että kirjoittaa tyylitajulla, suhteellisuudentajulla ja hyvällä maulla - siis mässäilemättä seksillä, väkivallalla, uskonnolla ja kyynisyydellä.

    Vaikeitakin aiheita on käsiteltävä, sillä nehän eivät maailmasta vaikenemalla katoa, mutta suhteellisuudentajun on säilyttävä mukana koko ajan. Vääryydethän eivät ole koko totuus maailmasta, vaan maailmassa on myös mielikuvitusta, rakkautta ja toivoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, juuri näin!

      Toivo on ehkä se yksi asia, joka korostuu nuorille kirjoittaessa. Paljonhan on kiinni siitä, mihin kohtaan tarinansa lopettaa.

      Lohduttomuus on väliaikaista, mutta toivo on ikuista. Näin uskon, ja mielelläni luen kirjoja, joissa toivoa on lopussa edes vähän.

      Poista
  4. Minusta ei voi sanoa että nuorille ei saa kirjoittaa jostakin, tai että nuorille pitäisi kirjoittaa jostakin. Menisi sensuurin puolelle. Kaikesta saa mielestäni kirjoittaa, tärkeintä on, että miten, ja mistä näkökulmasta. Siinä mielessä jokin vastuu kirjoittajalla on, vaikkei kirjat olisikaan kasvattavia - ne voivat herättää ajattelemaan. Pikkulasten kirjat ovat sitten mielestäni vähän eri asia, ei ihan pienten tarvitse vielä minusta tietää kaikesta. Mutta en tarkoita, etteikö niissäkin voisi käsitellä rankkoja aiheita, kuten vaikka kuolemaan. (Esim. Veljeni leijonamieli.) Jos osaa kirjoittaa hyvin, kirjailija saa mielestäni kirjoittaa oikeastaan mistä vain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä luulisi, että tällainen havainto olisi laajemmaltikin kirjallisuuden parissa viihtyvien tai työskentelevien tiedossa, mutta miksi näitä aina kysytään nuortenkirjailijoilta? Sitä ihmettelen.

      Kirjailijahaastattelussa minua kiinnostaa enemmän kirjailijan teos kuin se, mitä kirjailija veikkaa jonkin ikäryhmän lukumieltymykseksi. Jotenkin nämä kysymykset siitä, voiko nuorille kirjoittaa jostakin, kalskahtavat minun korvaani siltä, että kysyjä on päässyt vieroittumaan nuoren ihmisen maailmasta.

      Tämä tätimäisyys säikäytti itseni, kun huomasin kysyttäessä miettiväni omien tekstieni tai toimittamieni tekstin ikäsopivuuksia. Blah!

      Poista
    2. Sitä minäkin olen ihmetellyt, että miksi nuortenkirjailijoilta (lukemieni ja kuulemieni haastattelujen perusteella) kysytään aina noita kysymyksiä. Ehkä koska kysymykset on aikuisten tekemiä. En vastusta täysin suositusikiä, niistä voi olla hyötyäkin, ikärajoja kylläkin. Tämä on varmaan kulunut sanononta, mutta parhaita kirjoja voivat kai lukea kaikenikäiset. :)

      Poista
    3. Aikuiset kysyjinä ovat varmasti se suurin syy yllämainittuihin kysymyksiin, sillä en ole kyllä niihin törmännyt silloin jos haastattelijana on nuori. Nuoria tuntuu kiinnostavan enemmän itse kirja. ;)

      Poista
  5. En menisi niin vannomaan, että aikuiset lukijatkaan kovin helposti erottavat faktan ja fiktion. Historiallisten romaanien kirjoittajille esim. yleisötilaisuuksissa jankataan helposti, ettei se ja se niin mennyt. Lukijat ovat erilaisia iästä riippumatta!

    Tärkeintä on minusta kirjoittaa hyvin ja aidosti, kirjoittipa kenelle hyvänsä. Falskius jos paistaa läpi, ollaan heikoilla jäillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, fiktio ja fakta ovat siitä jännät kumppanukset, että ne sekoittuvat iloisesti keskenään ihan jo arjen tasollakin. Onkohan aivoille perimmiltään se ja sama kummasta kulloinkin on kyse?

      Usein olen miettinyt mikä ajaa faktapohjaisia ja niitä penääviä ihmisiä. Etenkin proosan puolella fantasiatarina on ihan yhtä totta kuin selviytyneen "tositarina" vaikkapa sotavankileiriltä -- jos kummastakin vain kirjoittaa hyvin ja aidosti, kuten sanoit.

      Mikä lisäarvo "faktalla" on taiteessa?

      Poista
  6. Pakko lisätä, että tuota faktan ja fiktion eroahan ei eroteta aina myöskään dekkareissa :) Koko kirja voi olla lukijan mielestä epäonnistunut, jos siellä tehty jotain, joka ei edellisenä vuonna ole ollut mahdollista tai vaikkapa lisätty joku rakennus sinne, missä sitä oikeasti ei ole :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain syystä monet eivät halua lukea asioista tai tapahtumista, jotka jo lähtökohtaisesti nimetään fiktiivisiksi, kuten vaikkapa fantasia, ja juuri siitä syystä, että se ei ole totta.

      Mutta mikä fiktiossa sitten on totta (jos sallitaan tämä filosofiselta haiskahtava kysymys)?

      Poista
    2. "Mutta mikä fiktiossa sitten on totta"

      Hyvä kymysys. Lähden pohtimaan tätä siitä näkökulmasta, joka minua kiehtoo kirjoissa kenties eniten: henkilöhahmojen tunteet ja päätökset. Syy siihen miksi he tekevät tiettyjä asioita, ja heidän valintojensa seuraukset.

      Näin ollen lyhyt vastaukseni olisi tähän: Fiktiossa totta ovat tunteet ja tunteettomuudet. Motiivit ja kokeminen.

      Tämä on mielestäni universaalia, ja siis koskee kaikkia tuntevia olentoja scifin ja fantasian rodullisessa kirjossa. Ihmisen kirjoittamat hahmot kokevat automaattisesti ihmisnormien mukaan tai niitä vastaan. Niitä vastaankin tuntiessaan ne tuntevat vertailukohtaisesti ihmismieleen nähden.
      Ihmisolento ei voi kirjoittaa ihmiselle avautumattomista tunteista.

      Ja näin kaikki fiktio on kelvollista luettavaa jokaiselle, joka haluaa lukea kokemuksista ja näkökulmista. Rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Tunteista. Kulissit ovat vain erilaiset. :)

      Poista
    3. Ehkä voisi tiivistäen sanoa, että fiktiossa totta on sen ihmisyys tai inhimillisyys. Tunnistettavuus.

      Tästä lisää myöhemmin. :)

      Poista