Häiritsevää, mutta miksi? (Ajatuksia prostituutiosta)

Katselin Yle Areenalta BBC:n dokumentin "Billie Porter: Hyvä paha prostituutio" ja jäin miettimään, mikä siinä minua häiritsi -- ja häiritsee yhä.

Kuulun sukupolveen, jolle seksistä puhuminen ei tuota ongelmia ja jonka mielestä avoimuus on pohjimmiltaan hyvä asia. Mielestäni jokaisella on oikeus määrätä omasta kehostaan. Seksityöläisyydessä ei ole mitään vikaa tai hävettävää, jos sen on vapaasti omasta tahdostaan valinnut. Tämän ajattelutavan jakavaa sukupolvea dokumentissa lähinnä käsitelläänkin. Ja silti, kun kuuntelin nuorten brittimiesten huolettomia ajatuksia seksin ostamisen kätevyydestä ja tutustuin prahalaisen korkean tason herrasmiesklubin toimintaan, jokin aiheutti epämukavan olon. Etenkin kohta, jossa mies surkutteli, ettei tyttöystävältä valitettavasti voi vaatia "pornotähtikäsittelyä" joka ilta, aiheutti suorastaan pahoinvointia.

En keksi muuta syytä kuin esineellistämisen. Jonkin tiedostamattoman perimmäisen ajatuksen siitä, että nainen on kuin onkin tehty tyydyttämään miehen tarpeita.

Ei ole. Tulen äärettömän surulliseksi, kun huomaan uudelleen ja uudelleen sen, että naisen ajatellaan olevan vähemmän kuin ihminen, vähemmän kuin toinen elävä, tasavertainen olento.

Viime kädessä kyse on kunnioituksesta. Vaikka olen tietääkseni hetero, en silti katso jokaista vastaantulevaa miestä seksilasit silmillä, arvioi heidän ihmisarvoaan viehättävyyden perusteella tai pohdi, saisiko heiltä. Enkä kyllä tahtoisi uskoa, että jokainen mies katsoo naista näin yksioikoisesti. Mutta ilmeisesti osa katsoo, kenties jopa tietämättään. Naisen perimmäinen arvo tuntuu edelleen olevan kauneudessa -- siinä miten paljon he pystyvät miestä miellyttämään ruumiillaan.

Kauneudessa itsessään ei ole mitään väärää, sillä ei siitä nauttiminen ole välttämättä seksuaalista tai alistavaa. Mutta jos vain kaunis nainen on minkään arvoinen, ollaan pahasti hukassa.

Sivuraiteelta takaisin keskiraiteelle: dokumenttia katsoessani en voinut olla miettimättä, onko pornoteollisuus vääristänyt miesten käsitystä seksistä ja läheisyydestä ja siitä, mitä rakastelu merkitsee. Seksi ja rakastelu ovat toki eri asioita, mutta joskus tulee tunne, että ihmiset odottavat seksiltä sitä mitä vain rakastelulta voi saada.

En nimittäin usko, että todellista yhteyden ja yhtymisen tunnetta voi syntyä ilman keskinäistä kunnioitusta. Jos mies ei pidä naista muuna kuin omaa kättään miellyttävämpänä tyydytysvälineenä, rakastelusta tuskin voidaan puhua.

***

Onko seksi kaupankäyntivälineenä siis pahasta?

Ei varmastikaan yksinomaan. En suoraan sanottuna tiedä. Jos joku haluaa itseään myydä ja on tyytyväinen valintaansa, ei se ole minulta pois. Kuten sanoin, jokaisella tulee olla valinnanvapaus. Asiat harvoin ovat mustavalkoisia. Itsekin huomaan olevani asiasta montaa mieltä (niin seksin, prostituution, pornon kuin sukupuolten välisen tasa-arvon suhteen).

Mieleen kuitenkin jää jäytämään, että mitä enemmän seksi toisen ihmisen kanssa koetaan omana perusoikeutena ja asiana, joka on helposti hoidettavissa pois alta rahatukkua vilauttamalla, jotain herkkää, merkityksellistä ja ainutlaatuista menetetään. Unohtuu vastavuoroinen, perusluonteeltaan vastikkeeton läheisyys ja jakaminen.

Unohtuu se toinen ihminen.

Minkälaisia ajatuksia teillä on tästä asiasta?

Puhetta nuortenkirjoista

Blogiani pitempään seuranneet tietänevät nuivan ja epäilevän kantani kirjallisuuden ikäluokittelemiseen. On varmasti totta, että se helpottaa kirjastojen, kustantamoiden ja kirjakauppojen toimintaa monellakin tapaa. Kirjastot joutuvat luokittelemaan löytääkseen, kustantamot luokittelevat kohdentaakseen markkinointiaan ja kirjakaupat luokittelevat helpottaakseen myyjiensä työtä. Näin siis hyvin pelkistetysti ja suoraviivaistetusti.

Olen silti sitä mieltä, että ikäluokittelu ei auta itse kirjaa löytämään kaikkia niitä lukijoita, jotka siitä voisivat vaikuttua.

Viikon sisään olen katsonut Yle Areenasta kaksi kirjallisuuspätkää, joissa on puhe ollut nuortenkirjoista. Aamu-tv:ssä keskiviikkona oli vierailemassa kirjailija Siri Kolu sekä Petra Kakko Akateemisesta kirjakaupasta, ja torstaina haastateltiin Salla Simukkaa Aamun kirjassa. Kannattaa käydä katsomassa haastattelut, Siri ja Salla puhuvat viisaita!

Asia joka kuitenkin jäi kaivelemaan mieltäni näiden katsomisen jälkeen oli se tapa, jolla nuortenkirjoista puhuttiin. Itse kirjoja, niiden teemoja, aiheita ja henkilöhahmoja sivuttiin hyvin lyhyesti ja pintapuolisesti. Enemmän oli puhetta siitä, mistä nuorille saa kirjoittaa, mitä nuoret haluavat lukea ja voiko nuorille kirjoittaa niin tai näin. Kuulemma edelleen yksi yleisimpiä kysymyksiä nuorille tai lapsille kirjoittaville on miksi. Miksi kirjoitat nuorille?

Siis mitä hemmettiä? Oletteko kuulleet aikuisten romaaneja kirjoittavien kohdalla näitä kysymyksiä: Mistä aikuiset haluavat lukea? Miksi kirjoitat aikuisille? Mistä aikuisille saa kirjoittaa?

Eikö kuulosta naurettavalta? Niin minustakin.

Miksi siis nuortenkirjojen kohdalla näitä kysytään?

***

Lapsia ja nuoria pitää suojella. Ehkä tämä on tausta-ajatuksena siellä jossakin yllämainittuja kysymyksiä kysyvän pääkopassa. Ehkä me tunnistamme hyvin vaistomaisesti kirjallisuudessa piilevän valtavan voiman ja vaikutusvallan, ja pelkäämme että lapsi tai nuori vahingoittuu kirjoitetusta tai ääneenluetusta sanasta.

En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Lapsen ja nuoren elämä voi olla hyvin raaka ja raadollinen. Edes nykypäivänä ei kaikilla ole mahdollisuutta kasvaa pumpulissa kultalusikkaa imeskellen. Lapsia ja nuoria raiskataan, hakataan ja kiusataan. He kokevat menetyksiä, surua, kateutta, pettymyksiä, stressiä, ulkonäköpaineita, menestymisen pakkoa. He sairastuvat ja voivat kuolla. He näkevät väkivaltaa ja seksiä ja sotaa televisiosta, lehdistä, mainoksista ja internetistä. He ovat suurten kysymysten äärellä, he ovat kysymyksiä täynnä.

Lapset ja nuoret ovat ihmisiä eikä elämä ala vasta kun tulee täysi-ikäiseksi.

Kysytään siis uudelleen: mistä nuorille saa kirjoittaa?

Kaikesta. Elämästä. He kokevat sitä joka päivä, ihan niin kuin aikuisetkin. Myös sen puolen, joka satuttaa.

***

Nyt minua pännii se, että kirjoitin tuossa ylempänä lapsista ja nuorista kuin homogeenisenä joukkona. Niputtaminen tympii, mutta ei sitä voi välttääkään kun kyseessä on nämä kaksi kirjallisuuden suurta ikäryhmää. Lapset ja nuoret sekä aikuiset. (Missäs vanhukset luuraavat?)

Nuortenkirjailijoille osoitetut hassut kysymykset mistä saa kirjoittaa, miksi kirjoitat ja mistä nuoret haluavat lukea kumpuavat uskoakseni juuri tästä ajatuksesta, joka aikuisiällä tuntuu hiipivän aivojen ydinnesteisiin: että nuoret olisivat jokin yhtenäinen joukko. Väärällä tavalla aikuistumisenhan tunnistaa juuri siitä, että alkaa narista nuorista, niiden käyttäytymisestä, huliganismista, laiskuudesta ja vastuuttomuudesta. Aina ne nuoret ja juuri tuollaisia ne nuoret.

Ja yllätys, yllätys: jokainen nuori on yksilö, omanlaisensa ihminen, jonka kiinnostuksenkohteet kirjallisuudessakaan eivät ole samanlaiset kuin kaikkien ikätovereidensa. Eikös sitä juuri yritetä nuorille viestittää? Että jokainen on ihmisenä ainutlaatuinen ja arvokas? Ei vain ikäryhmänsä kasvoton osa.