2.5.2013

Kirjoittajan pulmia, osa 18. Saanko julkaista muuta kuin parasta?

Jokaisessa ammatissa tarkkaillaan ja arvioidaan työn laatua. Monien kohdalla paine tuottavuuden ja laadun huippulukemissa pitämiseksi tulee ylhäältä ja ulkopuolelta, mutta kirjoittajan suurin paine tulee sisäpuolelta, hänestä itsestään.

Kun iloisesta ja huolettomasta harrastelukirjoittamisesta siirtyy ammattimaisempaan ajatteluun ja alkaa asetella itselleen uratavoitteita, kirjailija huomaa olevansa paineistetussa tilassa. On olemassa sanonta, että olet yhtä hyvä kuin viimeisin työsi. Voiko tämä pitää paikkansa myös taiteessa, jossa kokemus on suurelta osin subjektiivinen?

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, onko sillä merkitystä kirjailijan uralle mitä ja missä julkaisee. Genrekirjailijana minulla on jo lähtökohtaisesti kyseenalaisempi maine kuin esimerkiksi realistisen proosan kirjoittajalla, joten jos julkaisen kuraa, olen jo muutenkin lähellä maanpintaa. En putoa korkealta.

Mutta miten määritellä kura?

Kirjoittajalla on jonkinlainen mielipide jokaisesta työstään. Toiset ovat hänelle merkityksellisempiä kuin toiset. Jotkin tekstit voivat olla helppoja, jotkin erityisen vaikeita ja raskaita työstää. Jotkin voivat unohtua pian valmistumisensa jälkeen, jotkin pysyä erityisen rakkaina pitkän aikaa. Mutta mitä ikinä kirjoittaja ajatteleekaan tuotoksistaan, ei kerro mitään siitä miten lukijat ne kokevat, mitä kriitikot niistä sanovat.

Siksi on vaikea arvioida oman työnsä laatua: koska jokaiselle tekstille löytyy tykkääjä, jokaiselle löytyy se, jonka teksti jättää kylmäksi.

Erityisen vaikeaksi oman työnsä laadun arvioimisen tekee myös se, että käsikirjoitus joka ei kelpaa yhteen paikkaan, kelpaakin toiseen. Niin kustantamoiden kuin lehtien toimitustenkin laatuseula perustuu jonkinasteiseen subjektiivisuuteen.

Huomioitavaa on myös se, että kirjoittajan on seistävä työnsä takana. Aina. Vaikka itsestä tuntuisi jälkeenpäin siltä, että vähän hätäisestihän tuo tuli rykäistyä ja pieni kypsyttely olisi tehnyt tekstille eetvarttia, ei sitä ole järkevää kuuluttaa. Virallisesti kirjailija ei tee maanantaikappaleita, vaikka joskus kyllä kuulee puhuttavan ymmärtäväisesti "välitöistä".

Totuus on kuitenkin se, että kirjoittaessa -- kun luomisen noste ja hurmos kohottavat kirjoittajan aallon korkeimmalle harjalle -- oma teksti tuntuu aina hyvältä, aina julkaisemisen arvoiselta. Jos se pääsee julkaisuseulan läpi, joku toinenkin taho on kokenut sen riittävän hyväksi.

Onko riittävän hyvä siis riittävän hyvä? Vai täytyykö olla häikäisevä?

***

Kirjoittajana katseeni on aina tulevaisuudessa. Paras työni on aina edessäpäin. Miksi edes kirjoittaisin ellen tuntisi, että kykenen vielä parempaan?

Tarinan luominen on humalluttavaa. Erityisen juovuttavaa on se, kun teksti alkaa elää toisissa, kun se resonoi ja saavuttaa ikuisuuden. Julkaiseminen on erittäin voimakas kannustin. Ei siksi, että näkisi oman nimensä lehdissä tai kirjakaupoissa tai saisi julkisuutta henkilölleen vaan siksi, että tarina, joka ei tavoita toisia on kuin lapsi, jonka joutuu kasvattamaan pimeydessä muilta piilossa. Se ei koskaan kasva täyteen loistoonsa.

***

Laadusta puhuttaessa tulee usein sivuttua tuottavuutta.

Jos on tuottelias kirjoittaja, kärsiikö laatu? Entä jos julkaisee harvoin, tuleeko ulos vain timanttisia teoksia?

Tämähän on se oletus, mistä lähdetään. Tietäen kuitenkin kirjoitusprosessien kummallisuudet (kuten sen, että jokainen teksti syntyy uniikilla tavalla, oman aikataulunsa määräten), minusta on hedelmätöntä, vahingollistakin, takertua liian tiukasti tähän oletukseen.

Tällä hetkellä tyydyn siihen, että tarinan kertomisen tarve määrittelee sen, mitä ja kuinka paljon kirjoitan. Kaiken, mitä joku ulkopuolinen taho kokee julkaisemisen arvoiseksi, annan julkaista.

Jääköön yksilöiden osaksi määritellä laatu tai sen puute.

4 kommenttia:

  1. Kun ajattelen omia suosikkikirjailijoitani, niin enhän edes tiedä missä järjestyksessä ne on kirjoitettu. Esikoisteokset ovat kulttuurissamme jostakin syystä niin keskeisiä, että niitä korostetaan. Muilta osin homma menee melko lailla sekaisin.

    Sanoisin kuitenkin (vaikka olen tosiaan pelkkä wannabe), ettei kannata luuhata kaiken maailman sivuprojekteissa, vaan laittaa aikansa siihen mikä on tärkeintä. Olennaisin kriteeri teksteille, jotka päästää käsistään, on varmaan siinä että kirjoittaa itselleen tärkeistä asioista. (?) Onko tämä naiivi ajatus?

    Mutta suhtaudu ihmeessä positiivisemmin tuohon omaan kirjailijuuteesi, äläkä mieti noita asennejuttuja science fictionin kirjoittamisesta. Jos niitä joskus miettii, niin korkeintaan silloin, kun todella tapaa jonkun joka ilmaisee tuonkaltaisia ajatuksia.

    Tiksu/kohoavatkirjaimet.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Olennaisin kriteeri teksteille, jotka päästää käsistään, on varmaan siinä että kirjoittaa itselleen tärkeistä asioista. (?) Onko tämä naiivi ajatus?"

      En tiedä naiivista, minusta tuo on ihan hyvä yleisohje. :) Kirjailijat usein kirjoittavat paljon muutakin kuin romaaneja, kuten kolumneja, artikkeleita, novelleja, lyhytproosaa jne., koska ne pienet tulot on jostain revittävä.

      Tämän valossa sivuprojektitkin ovat tärkeitä ja merkittäviä.

      Ehkä tärkeintä on ylipäätään kirjoittaa, ja antaa muiden päättää mikä kelpaa julkaistavaksi.

      Poista
  2. Ajankohtainen aihe ainakin minun kirjoittamiseni kannalta. Jälleen kerran...

    Tässä muutamaa viikkoa sitten sain valmiiksi novellin, johon olen itse äärimmäisen tyytyväinen. Sen sanoma ja idea olivat minulle erityisen tärkeät, ja siksi novellin kirjoittaminen tuntui normaaliakin pikkutarkemmalta - lähes tieteelliseltä - työltä.

    Nyt kun tuo kyseinen novelli on valmis, olen paininut itseni kanssa saadakseni itseni käyntiin muiden projektien kanssa. Ideat ovat valmiina päässä, alkukin on jo hyvällä mallilla jne. Mutta vaatimukset itselle ovat kasvaneet ahdistaville tasoille. Vaikka kuinka koetan itseäni rauhoitella, alitajunnassani mietin: "Tämä täytyy kirjoittaa täydellisesti, täydellisesti, täydellisemmin!" ja spontaani tarinakerronnan virtaus patoutuu. Kun vaatii itseltään täydellisyyttä, tukkii luovuutensa lähteet.
    Pelkää alisuorittavansa.

    Sellaisestahan toki täytyy päästä yli, ja pääseekin. Se vie jonkin aikaa. Mutta tässä onkin sitten hyvä pohtia juuri tätä sanontaa "Olet niin hyvä kuin viimeisin työsi." Se on mielestäni aivan liian julma sanonta. Viisaudeksi sitä ei voi mielestäni koskaan lukea. Se on enemmänkin korkeushyppyrima, joka nousee kauden ennätykseen, ja sen jälkeen se on pakko ylittää taikka muuten tippuu aina karsinnoissa. Ja kun sen jälleen ylittää, rima kohotetaan maagisesti sille lukemalle, jonne keho kohosi. Ja sitten taas täytyy hypätä ylemmäs.

    Olen kanssasi täysin samaa mieltä tästä subjektiivisuudesta. Eihän mitenkään voida olettaa, että esim. Bestseller -realismikirjan jälkeen scifi tai kauhu yltää kaikkien kriitikoiden mielestä samalle tasolle kuin tuo Bestseller. Mielestäni kirjailija on ennemminkin juuri niin hyvä kullekin lukijalleen kuin hän on keskimäärin kirjoillaan antanut ymmärtää. (Tarpeeksi vaikeaa ja merkityksetöntä? Onko sillä lopulta edes merkitystä?) Genre-erot vaikuttavat oletettuihin standardeihin, ja standardeja ei oikeastaan ole.

    Samaten pohdin, että eikö olekin todennäköisempää yltää Bestselleriin jos yhteen teokseen kuluttaa koko elinikänsä? Onko siis silloin juuri niin hyvä kirjoittaja kuin viimeisin ja ainoa teoksensa, vai eikö ammattitaitoisempi kirjoittaja silti olekin se, joka on tuossa ajassa onnistunut rakentelemaan päässään kymmeniä erilaisia teoksia eri genreistä? Vaikkakin sitten arvostelijoiden mielestä keskitasoisia.

    Eli miksi kirjailija ei vain yksinkertaisesti kirjoittaisi omalla tyylillään, niin hyvin kuin osaa. Kaikki ylimääräiset luokitelmat ja "hyvä, parempi, paras" -spekulaatiot täytyy unohtaa jos haluaa kertoa tarinoita sellaisina kuin ne näkee.

    Tuokin on totta, että jotkin työt saavuttavat kirjoittajan mielessä suuremman merkityksen. Siksikin on luonnollista, että joissain tarinoissa yltää sellaiselle kerronnalliselle tasolle, jolle ei ehkä ns. "kevyemmän" tarinansa kanssa pääse, ei edes yritäkään päästä. Jälleen tämä tyylilaji ja tarinan yksilöllinen tunnelma muuttavat niin paljon arviointipintaa.

    Samalla on vaikeaa vastata kysymykseen "Saanko julkaista muuta kuin parasta?". Kaipa kullakin on jonkinlainen henkilökohtainen rima siitä, mitkä tarinat he kirjoittavat vain itselleen ja mitkä kaikkien muidenkin koettavaksi. Ja kyllä siinä on jonkinlainen laatuvaatimus millaista tekstiä laskee muiden luettavaksi. Mutta parastahan sen ei mielestäni tarvitse olla. Muuten palataan jälleen tuohon mielen sisäiseen patoon.
    Riittää, että tarinan kehtaa ja janoaa päästä kertomaan muille. Tavalla, joka saa meidät jatkamaan ja syöttää meille energiaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Samaten pohdin, että eikö olekin todennäköisempää yltää Bestselleriin jos yhteen teokseen kuluttaa koko elinikänsä?"

      Raadollista, mutta uskoisin että kirja, joka on kirjoitettu vuodessa ja kirja, johon on käytetty viisi vuosikymmentä, ovat kutakuinkin samalla linjalla kun starttipyssy napsahtaa. Aika kyllä kypsyttää niin kirjaa kuin kirjailijaakin -- ei liene sattumaa, että monet "breikkaavat" vasta kolmannen tai useamman kirjan jälkeen, jos breikkaavat -- mutta bestselleriksi pääsyyn ei riitä, että on laadukas teos. Täytyy olla myyvä.

      "Samalla on vaikeaa vastata kysymykseen "Saanko julkaista muuta kuin parasta?". Kaipa kullakin on jonkinlainen henkilökohtainen rima siitä, mitkä tarinat he kirjoittavat vain itselleen ja mitkä kaikkien muidenkin koettavaksi."

      On mielenkiintoista pohtia myös sitä, onko monipuolisuus kirjailijan uralle suotuisaa. Jos kirjoittaa kaikenlaista erilaisten lajityyppien sisällä eikä pitäydy vain yhdessä, saako vai menettääkö sillä lukijoita? Kustantamot eivät ole yleisesti ottaen innoissaan kameleonttikirjailijoista.

      Poista