13.6.2017

Wonder

Lähdin katsomaan Wonder Woman -elokuvaa perusasetuksilla: supersankarielokuva, joka on saanut kavereilta kehuja ja jossa naishahmo(i)lla on vieläpä merkittävä rooli. Siinäpä se, en ole ollut mikään erityinen fani tai odottanut kyseistä elokuvaa kuin kuuta nousevaa.

Mutta. Sitten.

Kun amatsonit vyöryivät valkokankaalle taistellen, voimaa pursuten ja oman paikkansa ottaen kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Sydän täytti rintakehän.

Mitä tapahtui?

Samaistuminen. Representaatio. Jokin taianomainen, mikä minulta on jäänyt kokematta. Yhtäkkiä edessäni on naisia, jotka ovat ihmisiä (okei, amatsoneja); inhimillisiä, vahvoja, upeita, erilaisia -- ja ennen kaikkea niitä on paljon. Ei vain yhtä, ei vain kahta, ei kolmea pahvihahmoa. Ei naisia, joita kamera katsoo kuin nälässä tai kiimassa. Näissä naisissa on voimaa ja tahtoa. Heillä on luonne ja intohimoja.

Heillä on tarina.

Ja kun heillä on tarina, minulla on tarina. Meillä on tarina.

***

Vaikka rakastan supersankarielokuvia, Wonder Woman näytti minulle mitä niistä on tähän saakka puuttunut. Kun Diana puskee määrätietoisesti eteenpäin tehtävässään odottamatta apuja keneltäkään, luottaen täysin itseensä; kun hän käyttää kehoaan niin kuin kehoa käytetään, toiminnallisena subjektina, ei pelkkänä tiellä olevana objektina; kun hän muuttaa mahdottoman mahdolliseksi ja jyrää jumalvoimillaan tietä rauhalle ja rakkaudelle, kyynel vierähtää toisen kerran.

Tässä on supersankarielokuvan ydin: pystyä kuvittelemaan itsensä supervoimilla varustetuksi, kaikkivoipaksi ja pystyväksi sellaisiin tekoihin, joita arki hylkii. Ennen Wonder Womania en ole tajunnut, etten ole saanut sitä kokemusta koskaan ennen. Olen nauttinut Hämähäkkimiehestä, Batmanista, X-menistä, Deadpoolista ja monista muista, mutta tätä, tätä pyörteen lailla mukaansa tempaisevaa ja kuristavaa tunnetta en ole päässyt aikaisemmin kokemaan.

On vuosi 2017. Olisin halunnut nähdä tämän elokuvan 1995.

***

Kyse ei ole siitä, etteikö jotakin olisi ollut. Ellen Ripley ja Sarah Connor räjäyttivät tajunnan silloin muinoin. Lara Croftista olisin halunnut pitää, mutta vaikutus jäi kuitenkin laimeaksi (varmaankin, koska Croftia ei ollut luotu tyttöjä ajatellen, vaan poikia). Starship Troopersin Flores ja Ibanez olivat kova juttu, samoin Michelle Rodriguezin esittämä Diana Guzman Girlfightissa, mutta siinä tullaankin jo 2000-luvulle. Jotakin kertoo, että nämä naishahmot ovat laskettavissa kahden käden sormin.

Liian usein jokin oli vinossa itsenäisissäkin naishahmoissa. Hahmossa saattoi olla potentiaalia, mutta se hukattiin tarinassa. Tuntuu, että aina kerrottiin jonkun muun tarina. Liian usein naishahmot oli kirjoitettu stereotyyppiin. Ei kirjoitettu ihmisiä, vaan pahvihahmoja. Seksuaalisia pahvihahmoja, jotka saattoivat kesken kaiken hukata henkilökohtaiset motivaationsa, luonteensa ja tahtonsa ja muuttua tunnistamattomiksi pelastettaviksi tai kadota kokonaan.

Wonder Woman välttää myös smurffiina-ilmiön: Amatsonien lisäksi elokuvassa on hyvin kirjoitettuja naissivuosia.

Totuus on, että representaatio ei tarkoita yhtä siellä, toista täällä. Se tarkoittaa, että erilaisia hahmoja esiintyy ihan siinä missä niitä valkoisia (hetero)miehiäkin. Joskus voisi valkoiset miehet jättää kokonaan poiskin. Sellaisia tiloja ja todellisuuksia on, joissa heitä ei ole. Uskokaa pois.

On merkitystä, keiden tarinoita kerromme. Tehokkain tapa pyyhkiä jokin ryhmä muistista on jättää se nimeämättä ja piilottaa näkyvistä. Vaietut katoavat ja lakkaavat olemasta. Ja sillä, mitä ei ole, ei ole merkitystä niille, jotka ovat.

9 kommenttia:

  1. Elokuvan katsominen tosiaankin oli voimauttava kokemus!

    VastaaPoista
  2. "Seksuaalisia pahvihahmoja, jotka saattoivat kesken kaiken hukata henkilökohtaiset motivaationsa, luonteensa ja tahtonsa ja muuttua tunnistamattomiksi pelastettaviksi tai kadota kokonaan." Kuvasit tässä suurimman osan lapsuuteni ja nuoruuteni viihteen naishahmoista aika tarkalleen nappiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on surullista ja kylmäävää, kun sen tosissaan tajuaa. Olen iloinen siitä, että nyttemmin näitä erilaisia tarinoita ja naisnäkökulmia alkaa esiintyä (Jessica Jones, Ghostbustersin jengi, Phryne Fisher, Furiosa, Outlander, Rogue One jne.), mutta sehän ei riitä että "oli pari joskus", vaan niitä pitää olla koko ajan. Ja aina vain parempia ja inklusiivisempia.

      Poista
  3. Ihana lukea, että olet kokenut jotain voimaannuttavaa! Hyvä, että nykyään tehdään elokuvia ja kirjoja erilaisista naishahmoista, ei vain yhtä ja samaa naismallia.

    VastaaPoista
  4. Miksi juuri toiminnalliset naishahmot ovat teille tärkeitä? Onko heihin helpompi samaistua vai onko kyse pikemminkin vaihtelunhalusta, tai molemmista?

    Näkökulmastani toimintanaiset ovat maskuliinisuudessaan epätyypillisiä ja syystä harvinaisempia. Huonoimmillaan tällaiset hahmot ovat käytännössä mieshahmoja, joita tuuraa naisnäyttelijä (jos rajataan aihe elokuviin). Parhaimmillaan nämä hahmot ovat orgaanisia, käveleviä ristiriitoja; kuin Jean d'Arc, joka oli yhdistelmä herkkyyttä ja uhmakkuutta.

    Yksi syy siihen, miksi pidän Sarah Connorin ja Ellen Ripleyn kaltaisista hahmoista on se, että molemmat ovat tunnistettavan feminiinisiä. Molempien tapauksessa vasta eloonjäämisvietti pakottaa kovuutta ja voimaa esiin, he käyvät läpi loogisen hahmonkehityksen. Ensimmäisissä osissa he yrittävät vain pysyä hengissä, jatko-osissa he ovat suojelevia äitejä. Aivan loistavasti tämä tulee esiin Aliens -elokuvan lopusssa, jossa Ripley ja kuningatar-alien käyvät naaraiden taistoon. Nämä hahmot siis kontrastina niille sankarittarille, jotka tekevät samaa mitä miehetkin koska vain pystyvät.

    Sanottava kuitenkin on, että Audrey Hepburn elokuvassa "Loma Roomassa" se vasta nainen on. Herkkiä prinsessahahmoja saisikin olla enemmän vihaisten furiosien sijaan. Ja neito hädässä on romanttisempi idea kuin itsenäinen nainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korppi, on hyvä tehdä ero oman naisihanteen ja sen välille, että naiset ovat ihmisiä ja siten ihan yhtä moninaisia kuin vain ihmiset voivat olla.

      Kapea-alaiset, näkökulmiltaan rajatut ja vain tiettyihin ihmisryhmiin keskittyvät tarinat ovat ongelmallisia, koska ne pyyhkivät näkyvistä toisenlaiset tarinat.

      Tarina on vallankäyttöä, vaikka sitä ei aina tajutakaan.

      Poista
  5. Vannotan muuten ihmisiä katsomaan Noomi Rapacen elokuvia. Hän on sankarittareni ja suosikkinäyttelijäni, paras sekoitus voimaa ja herkkyyttä. Naisellinen nainen, jonka silmissä palaa uhma. Jopa Lisbeth Salanderin kaltaisiin supersankarihahmoihin hän saa haavoittuvuutta, eivätkä ne siten jää miksikään voimafantasioiksi.

    Mutta älkää menkö katsomaan Alien: Covenantia. Sydämistyin perin juurin siitä, että Noomin esittämä päähahmo edellisestä elokuvasta oli tuosta vain tapettu. Ja miksikö? Koska ilmeisesti piti ruudulle saada huomattavasti tylsempi naishahmo, joka on lähinnä Ripley-klooni. Prometheuksen Elizabeth Shaw oli jotain muuta.

    VastaaPoista