Wonder

Lähdin katsomaan Wonder Woman -elokuvaa perusasetuksilla: supersankarielokuva, joka on saanut kavereilta kehuja ja jossa naishahmo(i)lla on vieläpä merkittävä rooli. Siinäpä se, en ole ollut mikään erityinen fani tai odottanut kyseistä elokuvaa kuin kuuta nousevaa.

Mutta. Sitten.

Kun amatsonit vyöryivät valkokankaalle taistellen, voimaa pursuten ja oman paikkansa ottaen kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Sydän täytti rintakehän.

Mitä tapahtui?

Samaistuminen. Representaatio. Jokin taianomainen, mikä minulta on jäänyt kokematta. Yhtäkkiä edessäni on naisia, jotka ovat ihmisiä (okei, amatsoneja); inhimillisiä, vahvoja, upeita, erilaisia -- ja ennen kaikkea niitä on paljon. Ei vain yhtä, ei vain kahta, ei kolmea pahvihahmoa. Ei naisia, joita kamera katsoo kuin nälässä tai kiimassa. Näissä naisissa on voimaa ja tahtoa. Heillä on luonne ja intohimoja.

Heillä on tarina.

Ja kun heillä on tarina, minulla on tarina. Meillä on tarina.

***

Vaikka rakastan supersankarielokuvia, Wonder Woman näytti minulle mitä niistä on tähän saakka puuttunut. Kun Diana puskee määrätietoisesti eteenpäin tehtävässään odottamatta apuja keneltäkään, luottaen täysin itseensä; kun hän käyttää kehoaan niin kuin kehoa käytetään, toiminnallisena subjektina, ei pelkkänä tiellä olevana objektina; kun hän muuttaa mahdottoman mahdolliseksi ja jyrää jumalvoimillaan tietä rauhalle ja rakkaudelle, kyynel vierähtää toisen kerran.

Tässä on supersankarielokuvan ydin: pystyä kuvittelemaan itsensä supervoimilla varustetuksi, kaikkivoipaksi ja pystyväksi sellaisiin tekoihin, joita arki hylkii. Ennen Wonder Womania en ole tajunnut, etten ole saanut sitä kokemusta koskaan ennen. Olen nauttinut Hämähäkkimiehestä, Batmanista, X-menistä, Deadpoolista ja monista muista, mutta tätä, tätä pyörteen lailla mukaansa tempaisevaa ja kuristavaa tunnetta en ole päässyt aikaisemmin kokemaan.

On vuosi 2017. Olisin halunnut nähdä tämän elokuvan 1995.

***

Kyse ei ole siitä, etteikö jotakin olisi ollut. Ellen Ripley ja Sarah Connor räjäyttivät tajunnan silloin muinoin. Lara Croftista olisin halunnut pitää, mutta vaikutus jäi kuitenkin laimeaksi (varmaankin, koska Croftia ei ollut luotu tyttöjä ajatellen, vaan poikia). Starship Troopersin Flores ja Ibanez olivat kova juttu, samoin Michelle Rodriguezin esittämä Diana Guzman Girlfightissa, mutta siinä tullaankin jo 2000-luvulle. Jotakin kertoo, että nämä naishahmot ovat laskettavissa kahden käden sormin.

Liian usein jokin oli vinossa itsenäisissäkin naishahmoissa. Hahmossa saattoi olla potentiaalia, mutta se hukattiin tarinassa. Tuntuu, että aina kerrottiin jonkun muun tarina. Liian usein naishahmot oli kirjoitettu stereotyyppiin. Ei kirjoitettu ihmisiä, vaan pahvihahmoja. Seksuaalisia pahvihahmoja, jotka saattoivat kesken kaiken hukata henkilökohtaiset motivaationsa, luonteensa ja tahtonsa ja muuttua tunnistamattomiksi pelastettaviksi tai kadota kokonaan.

Wonder Woman välttää myös smurffiina-ilmiön: Amatsonien lisäksi elokuvassa on hyvin kirjoitettuja naissivuosia.

Totuus on, että representaatio ei tarkoita yhtä siellä, toista täällä. Se tarkoittaa, että erilaisia hahmoja esiintyy ihan siinä missä niitä valkoisia (hetero)miehiäkin. Joskus voisi valkoiset miehet jättää kokonaan poiskin. Sellaisia tiloja ja todellisuuksia on, joissa heitä ei ole. Uskokaa pois.

On merkitystä, keiden tarinoita kerromme. Tehokkain tapa pyyhkiä jokin ryhmä muistista on jättää se nimeämättä ja piilottaa näkyvistä. Vaietut katoavat ja lakkaavat olemasta. Ja sillä, mitä ei ole, ei ole merkitystä niille, jotka ovat.

Hedelmällisyyden armoilla

Kun kirjoittaa naisista, jotka elävät kauan ennen aikaa, jonka voisi mieltää moderniksi, on lähes mahdotonta olla pohtimatta lisääntymistä. Kirjoitan eeppistä fantasiaa, jossa naisilla on tärkeä toimijan rooli, joten lastensaantikysymysten äärellä olen minäkin aikaa viettänyt.

Mifongin perinnössä Ardis Isvergal naitetaan naapurimaan kuninkaalle sodan estämiseksi ja hän synnyttää kuninkaalle kaksoset. Jotkin lukijat ovat olleet miltei kauhuissaan siitä, että Ardis joutuu tekemään lapsia miehelle, joka ei ole hänen rakkautensa ensisijainen kohde. Nykyajan kasvatille tämä saattaakin tulla hieman järkytyksenä, sillä nuoret naiset (kuten minä) ovat kasvaneet maailmassa, jossa päätäntävalta on heillä itsellään. Kulttuurissamme naisella on mahdollisuus välttää raskaaksi tuleminen, ja jos ehkäisy hänet pettääkin, peli ei silti ole menetetty, jos asiaan puuttuu ajoissa. Tätä vapautta ei edes tule miettineeksi -- sitä on etuoikeus. Vanhoillisessa Merontesissa, josta Ardis on kotoisin, on toisin.

Modernina naisena halusin luoda kehittämääni maailmaan ehkäisymahdollisuuden: rohtoteen, jota ottamalla raskaus voidaan estää. Kautta historian nainen on ollut hedelmällisyytensä armoilla: raskaaksi tuleminen vastoin tahtoa tai ilman minkäänlaista keinoa vaikuttaa siihen, missä, milloin ja kenen kanssa, on minusta musertava ajatus ja todellinen ongelma itsenäisyydelle. Halusin antaa naishahmoilleni edes pienen mahdollisuuden vaikuttaa omaan ruumiiseensa ja sen käyttötarkoituksiin. Ardisin kohdalla jalo suunnitelmani petti, sillä hän tuli raskaaksi ehkäisymahdollisuudesta huolimatta. Sellaisia ovat tarinoiden tiet. Go figure.

Historiallisten romaanien ja joskus fantasiaromaanienkin kohdalla kuulee toisinaan moitetta siitä, että henkilöhahmot ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin "sen ajan ihminen" olisi ajatellut tai käyttäytynyt. Fantasiassa tämä ei ole yhtä kiperä kysymys kuin historiallisissa romaaneissa, jotka pyrkivät edes jonkinlaiseen todenmukaisuuteen siinä, minkälaisia ihmiset ennen aikaan olivat tai millaista elämää he viettivät. Fiktiossa on kyse kuitenkin aina fiktiosta, eli kuvitellusta todellisuudesta. Kirjoittaja, joka tarinansa kirjoittaa, tekee sen nykyihmisen katsannosta käsin -- ja lukija, joka tarinan lukee, kokee sen nykyihmisen käsitysten kautta. Olisiko siis edes mielekästä yrittää matkia liiaksi sitä ajatusmaailmaa, joka silloin vallitsi? Olisiko se liian vieraannuttavaa? Lähestulkoon mahdotonta?

Minua kiehtoo se, millä tavalla tututkin tarinat muuttuvat, kun niitä kirjoittaa moderni nykyihminen. Miten muuttuu suhde luontoon, seksuaalisuuteen, sukupuoleen, uskontoihin? Eeppinen fantasia on omalla tavallaan hyvin konservatiivinen genre, mutta toisaalta sen ei tarvitse olla. Oma feminismini todennäköisesti näkyy Mifonki-sarjassa, ja siitä yksi osoitus on ehkäisyn mahdollisuus. On aika rajua todella herätä huomaamaan, miten suuri merkitys sillä voi yksilön elämänkulkuun olla -- sillä, että on oman biologiansa herra. (Vai rouva? Hah, ja kas, miten sukupuolittunut tämäkin sanonta on!)

Vahvan naishahmon vankila

Pasilan lukupiirikeikan jälkimainingeissa mietin sukupuoleni merkitystä siihen, mitä ja miten kirjoitan.

Koneita ja korsetteja -antologiasta on tullut palautetta useammaltakin taholta, että "kylläpäs tässä oli paljon vahvoja naishahmoja". (Finnconin Höyrypunk-paneelissa keskusteltiin aiheesta myös.) Aktiivisia naisia, jotka ottavat vallan omiin käsiinsä ja toimivat usein miehistä valtakulttuuriakin uhaten. Kapinallisesti. Joskus väkivaltaisesti, toisinaan älyllä.

Nyt jälkikäteen on helppo todeta, että Koneita ja korsetteja -julkaisun kansikuva on melko osuva. Nainen näyttää siltä, että hänelle ei kannata ryppyillä. "Oliko tätä tarkoitus markkinoida nimenomaan naisille?" -kysymys sai minut kyllä hetkeksi hiljaiseksi. Ei, ei kai. (Samaahan muuten toistuvasti kuulen Mifonki-sarjan kansista -- että ne on suunnattu naisille. So what? Tekeekö se niistä jotenkin huonompia?) Jäin sitten miettimään, kuinka sukupuolittuneessa maailmassa oikein elämme. Ymmärrän, että chick lit -kirjojen kannet eivät houkuta puoleensa miehiä, jotka eivät genrestä ole kiinnostuneet. Samoin sotakirjojen kannet eivät houkuta naisia, joita eivät sotakirjojen kannet kiinnosta. Mutta täytyykö kaikilla kirjan kansilla olla jokin sukupuolinen värittymä? Karkottaako nainen kannessa mieslukijat? Eivätkö mieslukijat kykene samaistumaan naishahmoihin?*

Ehkä eivät. Eivät niihin kykene samaistumaan kaikki naisetkaan. Osuvasti näihin mietintöihini sattui Sophia McDougallin artikkeli I Hate Strong Female Characters. Artikkeli on taas melko pitkä, mutta kannattaa lukea se.

Kiteytyksenä omista ajatuksistani voisin sanoa: yksipuolisiin hahmoihin on hankala kenenkään samaistua. Jos kirjassa tai elokuvassa tai tv-sarjassa on yksi nainen edustamassa puolta koko hemmetin väestöstä, voisiko hänelle kasautua vähän liikaa paineita, jotta hänet voisi kirjoittaa omana yksilönään, oli sitten minkälainen tahansa?

Mitä sitten ajattelen termistä "vahva naishahmo"? Olen mieltänyt sen hyvin kirjoitetuksi naishahmoksi, mutta artikkelin lukemisen jälkeen jäin pohdiskelemaan, että harvoin olen kokenut tarvetta sanoa yhdestäkään hyvin kirjoitetusta mieshahmosta, että olipa hyvin kirjoitettu, vahva mieshahmo. Ja miksi näin? Koska kun luen mieshahmojen edesottamuksista, en koskaan ajattele, että tässäpä on osuvasti kirjoitettu mies vaan tässäpä on hyvin kirjoitettu ihminen.

Tämä on kamala oivallus.

***

Kun sanon kirjoittavani vahvoja naishahmoja, en halua viitata sillä siihen, että kirjoittaisin vain naisia, jotka toimivat miesten keinoin miehisessä yhteiskunnassa. En halua vihjata, että ollakseen vahva naisen täytyy turvautua väkivaltaan tai hänen täytyy käyttäytyä kuin mies. En ajattele niin. Minulle tärkeää on, että naishahmoillani on valtaa, kykeneväisyyttä, älyä, heikkouksia, pahoja päiviä, epävarmuutta, rohkeutta, unelmia, surua ja kunnianhimoa. Muun muassa.

Se, että naishahmot jaetaan karkeasti kahteen tyyppiin (aktiivinen, fyysisesti vahva, paha suustaan, jätkämäinen tai passiivinen, fyysisesti heikko, hiljainen), on aiheuttanut useinkin turhautumista. Jos omassa naishahmossa on edes muutama ripaus jompaa kumpaa, luokittelukarsinan ovi heilahtaa äkkiä. On sitten kritisoijan omista mieltymyksistä kiinni, ärsyttävätkö väkivaltaan turvautuvat soturnaishahmot enemmän kuin kiltit, hiljaiset ja avuttomat naishahmot.

Naisia kirjoitetaan edelleen hyvin stereotypisesti. Se korostuu, jos heitä on tarinassa suhteessa huomattavasti vähemmän kuin miehiä.

Ylipäätään jatkuva sukupuoliluokittelu yhteiskunnassamme on rasittavaa. Se on juurtunut syvälle ja siitä on vaikea murtautua. Toivon, että joskus hyvin kirjoitetusta naishahmosta ei tarvitse erikseen mainita, että se on sukupuolensa vuoksi (tai siitä huolimatta) mielenkiintoinen ihminen.

Sillä sitä me naiset ennen kaikkea olemme, ihmisiä.

***

* Vielä häiritsevämpi taka-ajatus ponnahtaa mieleen: eikö jokin ole arvokasta ja uskottavaa, jos se on suunnattu naisille (ja vieläpä naisen tekemää)? Eivätkö naislukijat riitä, eikö heidän rahansa ole yhtä tervetullutta kuin miesten?