Kirjan ja risun päivänä

 

Kirjan ja risun päivänä

Yleisradion kulttuurivierashaastattelussa

valkoinen, keski-ikäinen tohtorismieskirjailija

väittää, että

(te tiedätte jo, mitä on tulossa)

enää ei kirjoiteta seikkailuja pojille

koska kustannusalalla on niin paljon naisia

(näinhän täytyy olla,

sillä kun kustannusalalla oli paljon miehiä,

ei kirjoitettu seikkailuja tytöille)

ei sillä, että hän itsekään niitä kirjoittaisi

(koska kuka niitä lukisi, poikien ja miesten

lukuhalut ovat vähentyneet, ei markkinataloudessa

kannata kirjoittaa yleisöille jota ei ole)

hän väittää, että

pojille suunnatun seikkailukirjallisuuden puute

on syy lukuhalujen puutteeseen

ja sivuuttaa sanoillaan kaikki ne nykykirjailijat,

joiden kirjoissa seikkailevat pojat

niin miesnimiset kirjailijat

kuin naisnimiset kirjailijat

kuin he, joiden sukupuolta voi vain arvailla

ja kaikki ne kustantamot, jotka tekevät

(usein) kannattamattomia kustannuspäätöksiä

julkaistessaan kirjoja hyvin pienelle ostajakunnalle

ei,

kyllä syy poikien kadonneeseen lukuhaluun

on kirjojen puutteessa,

niiden kirjojen, joita on

ja niiden kirjojen, jotka ovat olleet

olemassa kohta sata vuotta ja jotka

elävät uusintapainoksina

jopa kirjakaupoissa

syy ei ole siinä, että

kirjoja ei ole kodeissa,

kirjoja ei ole koululuokissa,

kirjastoja ei ole lähellä,

aikuiset eivät välitä

eivät näytä esimerkkiä,

eivät anna resursseja

vain hankkeita ja kampanjoita

että

lukutaito ei riitä,

lukeminen ei ole cool,

ei ole aikaa harrastuksilta,

kirjoista ei tiedetä koska

kirjoja ei näy missään,

kotona on Netflix, HBO, Disney+

kädessä YouTube, TikTok

peliohjain, ilotikku

silmien edessä Discord, chat

ystävät

valkoinen, keski-ikäinen tohtorismieskirjailija

väittää myös että

työväenluokasta nousevia kirjailijoita ei enää ole

(näettekö te tämän tekstin?)

näettekö?

sillä jotenkin kummasti

tämäkin teksti ilmestyy näytölle,

näkyy teille,

vaikka olen olematon,

olen kummitus,

olen se,

jonka ohi katsotaan ja jonka päälle puhutaan

kun väitetään

ettei työväenluokkaisia kirjailijoita ole

enkä ole ainoa

en ole ainoa

meitä on

mutta meidät pitäisi ensin

nähdä

(näettekö te tämän tekstin?)

ja mitä tulee tähän kaipuuseen

ruumiillisen työn kuvaukseen

kysyn:

tunnistaako tohtorismieskirjailija

naisten ruumiillisen työn kuvausta?

tunnistaako tohtorismieskirjailija esimerkiksi

hoivan ruumiillisuutta,

hoivan olevan työtä

äitiyden olevan ruumiillisuutta

kaupan ja palvelualojen ruumiillista luonnetta

vai kelpaako vain metsuri tai muurari

(jos se on mies)

Ja sitten se,

että duunarikirjailijan osa

olisi kirjoittaa sen duunarityönsä ohessa

– kun kirjoittamisen äärelle ehtii –

(sillä vain harvalla meistä

on rahaa tai mahdollisuutta

kirjoittaa päätyökseen)

sellaista kirjallisuutta,

jossa duunarin arki ja ruumis on läsnä

tohtorismiehille tunnistettavalla tavalla,

hien ja lian ja jonkin mystifioidun

kurjalisto-junttiuden tai

taistelun ja sorron kuvauksena,

on ajatuksena perin eksotisoiva

vaan ehkä on niin,

että oman navan kaivelu

ja keskiluokkaisuuden seitinohut ahdistus,

porvarin povialueen pakotus,

on kaiken maailman valkokaulustohtorismieskirjailijoille

itsestäänselvä aihe

oikealle kaunokirjallisuudelle

maailman tärkeintä kirjallisuutta

on oltava minä itse

mutta vain jos on 

valkoinen keski-ikäinen mies

muita ei lasketa

muita ei nähdä

muita ei tunnisteta

on kirjoja ja ruusuja

ja sitten on

meitä

                kirjoja ja risuja.