Kyllä kirjahiiri tietää

Hiiret ovat pieniä veikeitä otuksia, jotka rapistelevat nurkissa, järsivät reikiä tapettiin ja pipanoivat pölyn sekaan.

Kirjahiiri puolestaan on hieman suurempi olento, joka rapistelee kirjahyllyillä, tutkiskelee vanhojen kirjojen sekalaisia pinoryppäitä antikvariaateissa, tonkii alelaareja kirjakaupoissa ja konttaa kirpputoripöytien alahyllyjen edessä. Hänestä on ihan mahdottoman kivaa varastoida kirjoja kotiin: pahan päivän varalle, tietenkin. Ympärillä olevat kirjat luovat turvallisen olon.

Olen kirjahiiri.

Editoin parhaillaan Ritarin ansiota, ja saan urakan näillä näkymin huomenna päätökseen. Tähän mennessä olen kirjoittanut kokonaan uusiksi useita osioita, joista ehkä kaikkein merkittävimpänä alun. Eilen illalla mieli mylläsi tarinaa, ja pieniä tiedonhippuja alkaa kerääntyä sarjan päätösosaakin varten. Myös kolmannen osan työnimi kirkastui. Siitä on hieno lähteä.

Muokkailuihin ja editointiin keskittyneen työpäivän päätteeksi päätin lähteä lähikirppikselle nuuhkimaan pöytiä. Kirjoja on maailmassa kamalasti. Kyllä, kamalasti. Kirjahiirtä ahdistaa, koska ikinäeimilloinkaan voi lukea kaikkia niitä, jotka kiinnostaisivat. Ikinäeimilloinkaan saa edes tietää kaikista niistä kirjoista, joita varmasti rakastaisi. Niin monta rakkautta jää rakastumatta. Viettelyä viettelemättä.

Peltirasiat ja kirjat. Kummankin sisältä voi löytää aarteita.
(c) J.S. Meresmaa

Sitten on niitä kertoja, kun sattumalta löytää juuri sen, mitä ei vielä hetki sitten tiennyt tarvitsevansa. Yllätyksiä, oivalluksia, loksahduksia.

Olen puolisentoista vuotta kypsytellyt erästä romaanikäsikirjoitusideaa taimmaisella liedellä (etuliedet ovat penteles käytössä koko ajan), mutta pataan ropisee tavaraa kaiken aikaa. Idea on kasvanut kajastuksesta kolmiulotteiseksi, hahmot huokailevat nimiensä perään ja alkulause on kirjoitettu. Kirjapino taustatutkimusta varten kasvaa. Tänään pinoon tupsahti tärkeä osanen, aivan yllättäen.

Näin ne tarinat rakentuvat, käsikkäin, limitysten, toisiaan kyynärpäillä kylkiin tuuppaillen. Joskus mietin, onko siitä enemmän hyötyä vai enemmän haittaa: alkaako huomaamattaan toistaa jotakin, kuljettaako junansa aina samoja raiteita pitkin. Ehtiikö sisäistää, syventyä, oppia, eläytyä. Osaako kertoa tarinan oikein.

Turha jäädä kuitenkaan liikaa jossittelemaan. Jos tekee kaiken aina niin hyvin kuin osaa, enempään ei pysty. Sen tietää kirjahiiri.

***

P.S. Mitkä esineet tai asiat teitä vetävät puoleensa kirpputoreilla? Minulla tarttuu helposti mukaan peltirasioita (tosin ylihinnoiteltuihin en koske), vanhoja kaunisselkämyksisiä tietokirjoja (etenkin eläin-) sekä vaatteita. Tänään löysin kirjojen lisäksi söpön kravatin:

(c) J.S. Meresmaa

Irti, poikki, pinoon!

Kummallista on aika, etenkin kirjan synnyn aika.

Aloitin "Mifongin perinnön" kirjoittamisen marraskuussa 2006, kohta viisi vuotta sitten. Käsikirjoitus lähti kustantamokierrokselle syyskuussa 2009. Kustannussopimuksen Kariston kanssa allekirjoitin helmikuussa 2011. Kirjan julkaisuajankohdaksi on kaavailtu huhtikuuta 2012, mutta en tiedä kuinka todennäköistä on, että aikataulu pitää. Kässäri on kustantajalla, toimittamista ja taittoa vailla.

Tuntuu, että "Mifongin perintö" roikkuu ja roikkuu mielen takamailla, tekstitiedostona ja tiiliskiven paksuisena tulostusnippuna nurkissa. Se on kirjoitettu, valmis ja nyt toivoisin vain, että se saataisiin luettaville. Mihin nämä vuodet ovat kadonneet? Mihin hulahti 2010?

Pakko puhallella vähän pölyjä muistipiirien päältä: 2010 oli odottamisen vuosi. Kirjoitin myös trilogian kakkososan ja novelleja. Ei siis ollenkaan niin hyödytön vuosi kuin haluaisin itselleni uskotella.

Ehkä olen nuori ja siksi kärsimätön, tai sitten olen vain luonnostani kärsimätön. Tulisi jo! Seuraava! Eteenpäin! Mitä sitä vielä kuhnitaan? Hyvänen aika, olin kirjan kirjoittamisen alussa 23 vuotta, ihan lapsi, kapaloissa, opiskelija! Kun trilogian viimeinen osa julkaistaan, olen varmaankin nelikymppinen, keski-ikäinen, katkera!

Onneksi olen sentään suhteellisuudentajuinen.