Tapa tehdä -- eli kuinka pimeys johdattaa perille

Kasvuun liittyy kipuilu.

Viime aikoina minulle on kristallisoitunut ymmärrys siitä, että olen julkaissut tekstejäni vasta kaksi vuotta. Kaksi vuotta! Se on ihmiselossa yksi nenänniisto. Olen untuvikko, vasta tapailen askeleitani, verryttelen siipiäni ja ihmettelen näkymää. Ammatti-identiteetti on kehittymisasteella. En tiedä olenko löytänyt omaa ääntäni kirjailijana, en tiedä teenkö asioita oikein. Minä vain teen.

Tähän liittyen olen ajatellut paljon työskentelytapaani. Karkeasti ottaen kirjoittajat voinee lukea kahteen ryhmään: suunnitelmallisiin ja seikkaileviin. Kuulun jälkimmäisiin, kuten blogia pitempään seuranneet voivat päätellä. Kun aloitan kirjoittamaan novellia tai romaania, tuskin koskaan tiedän miten tarina tulee päättymään.

Olen tuntenut tästä huonoa omaatuntoa. Olen kyseenalaistanut tapani tehdä. Nyt mietin miksi. Ei minulle ole kukaan sanonut suoraan, että tekisin jotain väärin. Kukaan ei ole tuominnut. Silti joskus kun kerron minkälaisen usvan keskellä kirjoitan, aistin kollektiivisen hengenvedon. Tiedättehän, sellaisen joka tulee vaistomaisena reaktiona kylmään veteen solahtaessa. "Huiii!"

Reaktiossa on vissi pointti: juuri tuota kirjoittaminen minulle usein on. Hyppy tuntemattomaan, hätkähdyttäviä väreitä ihokarvoissa. Uskallusta antaa veden kannatella ja pimeyden johdattaa perille. Kun kirjoitan, kuljen jotakin kohti. Jokin minussa tietää, mihin mennä. En minä muuten olisi saanut aikaiseksi novelleja, pienoisromaaneja ja romaaneja. Aina olen päässyt perille -- vaikka sitten kiertotien kautta.

Mysteeri pitää minut kiinni tekstissä. Haluan tietää mitä tapahtuu. Tietämättömyys kannattelee jännitettä. Jos sepitän päässäni juonen alusta loppuun, menetän herkästi kiinnostukseni sen kirjoittamiseen. Kuva muodostuu pala kerrallaan, romaani sana kerrallaan.

Kenties yksi syy tekotapani epäammattimaisena pitämiseen piilee siinä, mitä kustannusmaailma tuntuu kaipaavan: ennakkosuunnitelmia työn alla olevista projekteista, usein vuosia etukäteen. Minulla ei ole kokemusta, kuinka sitovina näitä tietoja -- esimerkiksi romaanisarjojen synopsiksia -- pidetään. Jos markkinointia ajatellaan, niin suuria mullistuksia tuskin pidetään hyvinä. Mifonki-sarjan kariutuminen Karistolla sai minut kuitenkin käsittämään, että tiukkoina talousaikoina luovankin työn täytyisi pysyä kaupallisessa lestissä. Minun työskentelytapani ei tue tätä. En tiedä, onko se kohdallani täysin mahdotonta, mutta ajatuskin siitä, että kirjoittaisin itselleni kolmen vuoden kirjoitusaikataulun synopsiksia myöten tuntuu ahdistavalta. Rajoittavalta.

Kun kirjoitan sarjoja, joudun toki suunnittelemaan: milloin kirjoitan mitäkin tekstiä ja missä tahdissa sitä on kirjoitettava, jotta julkaisuaikataulu pysyy kasassa muun elämän ohessa. Tämä ennakkosuunnittelu on kuitenkin tarinan ulkopuolista suunnittelua, enkä koe sitä rajoittavana, vaan pikemminkin tukea antavana.

Mifonki-sarja alkaa olla monisyinen ja laaja kokonaisuus, mutta silti suunnittelen kirjoittaessa luvun tai pari eteenpäin kerralla. Isot juonikuviot ja käänteet putkahtelevat mieleen matkan varrella. Saatan saada etiäisiä tulevasta: tunnelmia, sävyjä, teemojen kirkastumisia, hahmojen tulevia tunnetiloja, paikkatietoja. Mieli rakentaa poikkipuut tikaportaisiin, jotka kohoavat mielikuvituksesta ja tähtäävät tuntemattomiin korkeuksiin.

Pimeän pelko häviää luottamukselle. Se on hyvä ja tyynnyttävä tunne. Varmuus siitä, että jalat tietävät, minne menevät.

***

Miten on teidän laitanne, rakkaat lukijat? Seikkailetteko vai suunnitteletteko kirjoittaessanne -- vai sekä että? Oletteko löytäneet tapanne tehdä?

Ensimmäisen lukukerran taika

Havahduin tässä eräänä päivänä hieman surumielisenä tuijottelemasta kirjahyllyssä kököttävää kirjaa. Se oli kaksoisolentokirja, kovakantinen painos, toisen kierroksen kavaljeeri. Alkujaan olin lukenut kirjan pokkariversion, pehmeän ja taipuisan. Ahminut sen yötunneille asti, maalannut sormillani hajujäljen sivuihin. Niin katkeransuloinen romanssi! Muistan yhä sen kuristavan tunteen kurkussa, sydämen kiihtyneen tahdin ja vilkuilun kelloon, joka vääjäämättä eteni kohti aamua.

Ja nyt, vuosien päästä, luonani on vain halpa kopio. Koreampi toki, kovat kannet ja kaikki. Löytö antikvariaatista muutamalla eurolla. Pokkari on jatkanut elämäänsä toisaalla, en edes muista missä. Läsnä on tyhjyys ja menetetyn kaipuu. Kun yritin lukea kirjan uudestaan, taika oli poissa. Ihmettelin, oliko tämä sama kirja kuin silloin vuosia sitten. Tämänkö kanssa pyörin vuoteessani kun kaikki muut nukkuivat? Tämäkö sai minun sydämeni pakahduksen partaalle?

Vain muistoesine enää. Mustia kirjaimia säntillisillä riveillä, sivu toisensa jälkeen. Mutta se jokin näkymätön rivien välistä oli kadonnut. Ei koskaan sama.

***

Pohdin tätä mysteeriä edelleen.

Miten voi lumoutua kirjasta ensimmäisellä lukukerralla ja kun palaa takaisin, ei löydä siitä enää sitä, mikä teki tunteen?

Ymmärtäisin paremmin, jos olisi kyse jostain lapsena tai nuorena luetusta, sillä niin paljon vuosia ja kasvua ja makumieltymysten muutoksia mahtuisi sen hetken ja tämän väliin, mutta ei. Välissä vain muutama hassu aikuisvuosi, ei mannerlaattojen liikkeitä maankuoressani.

Minusta tuntuu kuin olisin menettänyt jotain tärkeää.

Onko teillä, hyvät lukijat, samankaltaisia kokemuksia ensimmäisen lukukerran taiasta?

***

P.S. Kyseinen kirja muuten on Anna Gavaldan Kimpassa.

P.P.S. On olemassa myös Toisen lukukerran taika, mutta se toimii päinvastoin.