Erheitä etsimässä

Shiiit. Mitä tapahtui heinäkuulle? Se otti ja mennä humpsahti päivätöiden parissa.

Ehdin sentään vähän kirjailijantöitäkin: Mifongin kätkemän taittovedos on nyt oikoluettu. Joka kerta kiroan loppuvaiheessa, että miksi pitää ihmisen kirjoittaa tiiliskiviä. Pääsisi vähemmällä, jos kirjoittaisi tiiviimmin. Sitten muistan, että sille on syynsä minkä vuoksi sarjasta itsestään on kasvanut nyt jo neliosainen ja aivan varmuudella vähintään viisiosainen: tämä fantasiatarina nyt vain on xxxl-kokoa. Henkilöhahmot ja juonet vaativat tilansa, mifongeista puhumattakaan!

Viime vuoden oikolukuloppukiristä helteen piinassa viisastuneena vannoin, että tekisin tänä vuonna viisaammin ja olisin oikein ekstrahuolellinen sen kässäriversion kanssa, joka menee taittoon. Olisi sitten vähemmän korjailtavaa oikolukuvaiheessa.

(c) J.S. Meresmaa

No, kyllä sitä korjailtavaa silti löytyi. Itseni huvitukseksi keräsin dataa siitä, minkälaisia korjauksia ja kuinka paljon Kätkemän taittoversioon tein.

Taittokorjaus (sisältää muun muassa sellaisia asioita kuin tavutusvirheet, sisennysvirheet, väärät kappalejaot ja rivitysvirheet) 20 kpl 

Typo (tahattomat yhden kirjaimen suuruiset kirjoitusvirheet, kuten "virheät silmät" tai "käänsi päätän") 13 kpl 

Sanatoisto (sama tai hyvin samankaltainen sana toistuu liian lähekkäin virkkeessä/kappaleessa/luvussa) 3 kpl

Erisnimivirhe (toisinaan pyllyillään nimien kanssa, kun henkilöhahmoja on iso liuta) 3 kpl

Taivutusvirhe (sisältää myös rektiovirheet) 12 kpl

Puuttuva sana  1 kpl

Sanamuutos (joskus oikolukiessa pälkähtää mieleen osuvampi sana, tai sitten jokin sana toistuu liiankin yleisesti omassa sanastossa, jolloin on hyvä varioida vähän) 47 kpl

Pilkku (joko puuttuva tai ylimääräinen) 11 kpl

Poisto (täytesanoja, turhia alleviivauksia tai johtolauseita) 40 kpl 

Yhdyssanavirhe 4 kpl

Lauserakennemuutos/Sanajärjestysmuutos (joskus huomaa väärän painotuksen tai kankean ilmaisun) 10 kpl 

Lisäys (kun on jäänyt jotain huomionarvoista/tärkeää mainitsematta...) 7 kpl 

Kaksoispisteen poisto (tämä on minulla ihan omanaan, koska se on yltynyt maneeriksi ja on siten ankaran tarkkailun alla) 5 kpl

***

Lopuksi kukkaniitty ja metsämansikoita, koska iso urakka alkaa olla takana! Kätkemää odotellaan kirjakauppoihin saapuvaksi syyskuussa, silloin maisemat ja tunnelmat ovat jo erilaiset.

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

Vielä kerran, kaverit!

Joskus sitä miettii, että mikäs osa se kirjoittamisessa olikaan kivaa. En nimittäin pidä ensimmäisen version kirjoittamista kovin mukavana puuhana. Syntymässä oleva teksti on tuskallista tiristämistä, hakemista ja haparointia. Aina ei edes tiedä, mitä yrittää sanoa. Joskus tietää mihin on menossa, mutta ei sitä miten sinne pääsee. Turistina vieraassa kaupungissa. Ilman kielitaitoa, ilman karttaa. Stressaantuneena.

En pidä kirjoittamisen loppuvaiheestakaan: päättymättömistä stilisointi- ja oikolukukierroksista. Aina löytyy jotain, mikä täytyy vielä tarkistaa, varmistaa ja korjata. On pakko, sillä käsikirjoituksen luomisen tuska ja työläys ei saa kaatua ulkoasuun ja pikkuseikoilta tuntuviin asioihin. Yksityiskohdat ovat uskottavan lopputuloksen kannalta äärimmäisen tärkeitä -- jokainen ammattivalehtelija tietää tämän. Lisäksi viimeistelyvaiheessa on lukenut tekstinsä jo niin moneen kertaan, että huokaisee ensimmäisen tutun virkkeen kohdalla Erittäin Syvään. Leipiintymistä ei voi välttää. Sitten kun on vielä ne aikataulut, joissa täytyy yrittää pysyä...

Niin, mikäs osa kirjoittamisesta olikaan ihanaa ja jumalaista ja kaiken ailahtelun arvoista? Ehkä minulla se on keskivaihe. Kun ensimmäinen versio tai raakateksti on kasassa. Henkilöhahmoihin on puhallettu henki, jonkinlainen juoni löytyy ja tekstissä on rakenne. Kirjoittamisessa ihaninta on se, että tekstiä voi aina parantaa. Sitä on helppo poistaa, lisätä tai siirtää. Jotain on jo olemassa, on kyse enää koulimisesta.

Ajatus kirkastuu, mitä enemmän sitä yrittää siirtää paperille. Niin on nytkin. Tajusin nimittäin, että juuri alkuvaiheessa, siinä tuskallisessa tahkoamisessa, olen saavuttanut parhaat flow-kokemukseni. Kadottanut ajan ja paikan ja sukeltanut toisiin maailmoihin, toisen ihmisen nahkoihin. Ensiversion kirjoittaminen on seikkailu, joka kunnon seikkailun tapaan tarjoaa niin rankkasadekuuroja ja mutaisia polkuja kuin muinaisia viidakkotemppeleitä ja sateenkaaria vesiputouksen yllä.

Vielä kun löytäisin viimeistelyvaiheesta samanlaisia suuria tuntemuksia.

Te kirjoittavaiset: mikä työvaihe teille on tuskallisin tai tyydyttävin? Löytyykö paljon vaihtelua?

Mifongin perintö sähköistyy

Mukavia uutisia tähän väliin: kustantajalta tuli varmistus, että Mifongin perintö tulee myös e-kirjana alkukesän tienoilla. Lukulaitteisiin on siis pian saatavissa kotimaista seikkailufantasiaa!

Eräänä iltana oikolukemisesta taukoa pitäessäni raapustelin huvikseni piirroksen eräästä Mifongin perinnön henkilöstä talvisessa metsässä. Siitä yläpuolisessa kuvassa on kyse. Pahoittelen kotiskannerin laatua ja toivon, että kuvasta saa edes jonkinlaisen käsityksen.

Yllätyksiä postilaatikossa

Ei, tämä ei liity naapurikiistoihin tai ystävänpäivään.

Olen niitä ihmisiä, jotka tykkäävät lähetellä kortteja ja kirjeitä. Äkkiseltään on vaikea kuvitella toista asiaa, joka piristäisi ja ilahduttaisi yhtä lailla hetkeä, joka tavallisesti on sumea siirtymä työpaikalta kotiin. Väsyneenä. Nälkäisenä. Kun mainospostin ja laskujen seasta pilkistää ystävän pullea kirje, väsymys on tiessään. Jotain ihmeellistä on tapahtunut, joku on ajatellut minua jossakin ja nähnyt vaivan kirjoittaa käsin, ja sanat, joilla hän on ajatellut minua, saapuvat viimein perille. Sähköposti ei tunnu samalta koskaan.

Viikko sitten torstaina keittiön pöydällä odotti pullea paketti. Erityisen mielenkiintoisen siitä teki Kariston sininen logo. Mikämikämikä. Täytyi hypistellä. Ravistella. Missä sakset. Ei, ei se ole kirja, liian pieni. Auki, auki.

Kortteja. Mifongin perinnön kansikuva, kirjan nimilogo. Niitä lähti ystäville, heti seuraavana päivänä.

Ja tänään, tasan viikkoa myöhemmin, kun ruokasaaliin kanssa raahauduin päiväsaikaan kotiin yskien ja niistäen kolmatta viikkoa, mielessä vain sänky ja peitto ja tyyny ja lepo, odotti isompi paketti minua. Karistolta sekin. Rapiseva. Käsikirjoituksen kokoinen.

Joko se nyt? Äkkiä, äkkiä, missä sakset. Nyt sen näkee, ensi kertaa. Sellaisena kuin se kansien välissä tulee olemaan. Miltä kuvat näyttävät, miltä fontti?

Hellästi käärin paketista nivaskan, joka on minun esikoiseni. Käsinkirjoitettu kirje kustannustoimittajalta. Ohjeistus taittovedoksen oikolukemiseen. Neljä ja puolisataa sivua työmaata tarkoille silmille.

Totta se on. Julkaisu lähestyy.