Yllätyksiä postilaatikossa

Ei, tämä ei liity naapurikiistoihin tai ystävänpäivään.

Olen niitä ihmisiä, jotka tykkäävät lähetellä kortteja ja kirjeitä. Äkkiseltään on vaikea kuvitella toista asiaa, joka piristäisi ja ilahduttaisi yhtä lailla hetkeä, joka tavallisesti on sumea siirtymä työpaikalta kotiin. Väsyneenä. Nälkäisenä. Kun mainospostin ja laskujen seasta pilkistää ystävän pullea kirje, väsymys on tiessään. Jotain ihmeellistä on tapahtunut, joku on ajatellut minua jossakin ja nähnyt vaivan kirjoittaa käsin, ja sanat, joilla hän on ajatellut minua, saapuvat viimein perille. Sähköposti ei tunnu samalta koskaan.

Viikko sitten torstaina keittiön pöydällä odotti pullea paketti. Erityisen mielenkiintoisen siitä teki Kariston sininen logo. Mikämikämikä. Täytyi hypistellä. Ravistella. Missä sakset. Ei, ei se ole kirja, liian pieni. Auki, auki.

Kortteja. Mifongin perinnön kansikuva, kirjan nimilogo. Niitä lähti ystäville, heti seuraavana päivänä.

Ja tänään, tasan viikkoa myöhemmin, kun ruokasaaliin kanssa raahauduin päiväsaikaan kotiin yskien ja niistäen kolmatta viikkoa, mielessä vain sänky ja peitto ja tyyny ja lepo, odotti isompi paketti minua. Karistolta sekin. Rapiseva. Käsikirjoituksen kokoinen.

Joko se nyt? Äkkiä, äkkiä, missä sakset. Nyt sen näkee, ensi kertaa. Sellaisena kuin se kansien välissä tulee olemaan. Miltä kuvat näyttävät, miltä fontti?

Hellästi käärin paketista nivaskan, joka on minun esikoiseni. Käsinkirjoitettu kirje kustannustoimittajalta. Ohjeistus taittovedoksen oikolukemiseen. Neljä ja puolisataa sivua työmaata tarkoille silmille.

Totta se on. Julkaisu lähestyy.