Kirjoittajan pulmia, osa 8. Kirjoituskilpailut. Miksi en koskaan sijoitu?

Muutaman kerran, kun joku on paljastanut kirjoittavansa, olen kuullut häneltä kysyttävän -- sen jälkeen kun on innokkaasti udeltu, minkälaisista teksteistä on kyse -- että onko hän osallistunut jo kirjoituskilpailuihin.

Korjatkaa, jos olen mielikuvani kanssa aivan väärissä sfääreissä, mutta minulle on muodostunut tietynlainen kuva siitä, millä tavalla kirjailijaksi kuvitellaan tulevan:

1. Haluaa kirjailijaksi viisivuotiaana.
2. Äidinkielen tähtioppilas peruskoulussa, ainekirjoitus 10.
3. Lukutoukka. Mielikuvitusystävien nimet ovat Nancy Drew ja Mary Lennox.
4. Käy lukion. Kirjoittaa äidinkielestä vähintään E:n. Iltaopiskelee sanataidetta.
5. Jatkaa yliopistoon joko kirjallisuustiedettä tai tiedotusta tai kieliä opiskelemaan.
6. Osallistuu kirjoituskilpailuihin.
7. Sijoittuu, saa "nimeä".
8. Voitokkaiden novellien ja kertomusten lomassa työstää salaperäistä romaania. (Tähän voi kulua vuosikausia.)
9. Saa kustannussopimuksen.
10. On kirjailija.

Mutta tosiaan, hyvin vahvasti tuntuvat kirjoituskilpailut toimivan jonkinlaisena ponnahduslautana tuleville kirjailijoille. Kilpailuja on paljon, niihin kannustetaan osallistumaan ja niistä voi saada suhteessa paljon paremmin rahaa kuin romaanin julkaisemisesta. Eikä sovi väheksyä näkyvyyttä.

Entä jos ei niissä koskaan sijoitu? Been there, done that. Ensisijainen syy löytyy tietysti mulkusta tuomaristosta, joka ei ymmärrä hyvän päälle. Tämä on selvä. Toissijainen syy on se, että kilpailuihin tulee tekstejä melkoinen läjä eikä kirjoittaja voi tietää, mikä tuomariston sillä kertaa sytyttää. En ole itse tuomaroinut koskaan, mutta ei ole vaikea kuvitella kuinka vaikea "parhainta" on seuloa lukuisten hyvien joukosta. Kompromissejakin jouduttaneen tekemään eikä se oma suosikki tule välttämättä valituksi.

Valtaosalle kirjoittajista kilpailut tuntuvat toimivan eräänlaisena tahtimittarina: teksti on saatava valmiiksi tiettyyn eräpäivään mennessä. Ja sitten sen voi lähettää johonkin. Se ei jää pelkästään pöytälaatikkoon kellastumaan vaan kuka tietää, jopa tilintäydennystä ja taputuksia saattaa olla tiedossa. Tärkeintä kuitenkin on tieto, että teksti oli onnistunut. Siitä pidettiin. Kirjoittaja oli onnistunut.

Tästä onkin hyvä loikata hieman eteenpäin. Pöytälaatikko mainittiin, ja tekstin vapautuminen sen pimeydestä. Nyt voidaan ottaa se puheenvuoro tuomaristolta, jossa yksi käsi näytti olevan pystyssä. Niin, että mitä? Jättäkää ne pöytälaatikkoon? Hyvä on, myönnetään. Joskus kilpailuun tulee lähteneeksi tekstejä, jotka olisivat tarvinneet vielä pimeyttä. Ehkä ikuista sellaista. Tämä on se kolmas syy, miksi sijoituksia kilpailuissa ei tule. Säälipisteitä ei jaeta, ei myöskään "hyvä yritys" -rintamerkkejä. Jokin aika sitten lukaisin vanhan tekstin, joka oli jossain kirjoituskilpailussa käynyt (okei, taisi olla viime vuonna, kun säännöt sallivat minun vielä osallistuvan). Ei ihme, ettei tullut edes kunniamainintaa saati pääpottia, sillä en tiennyt edes itse mitä oikein yritin novellillani sanoa. Vähän nolottaa, mutta onneksi kirjoituskilpailuissa operoidaan salanimien takaa. Ja vain voittajien oikeat nimet selvitetään, eikö vain, armaat tuomarit? Ettehän te vilkaise mahalaskun tehneiden tompeloiden oikeaa henkilöllisyyttä?

Kirjoituskilpailuissa ei menesty siis kolmesta syystä: a) tuomarit eivät osaa lukea, b) taso on kova, c) oma teksti ei ole vielä valmis. Valintatehtävä, peruskoulun käyneiden pitäisi osata ympyröidä oikea vastaus.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: kirjoituskilpailut valmentavat kestämään pettymyksiä.