Erik Ahonen kirjoittaa tämän sunnuntain (25.9.) Aamulehden Asiat-liitteessä nykydekkareiden silmittömästä väkivallasta ja sadististen yksityiskohtien aiheuttamasta pahoinvoinnista.
Juttu osui silmiini erityisesti siksi, että Tirlittanin blogissa oli keskustelua siitä, mitä on sopivaa kirjoittaa ja mitä ei. Ahonen on sitä mieltä, että tällainen sadismi ja yksityiskohtien ruotiminen tekevät rikoskirjallisuudesta lukukelvotonta eikä sellainen ole enää mukavaa viihdettä, josta saisi "henkisiä eväitä elämästä selviämiseen".
Luen itse jonkin verran dekkareita, mutta kertaakaan en ole onnistunut voimaan pahoin kirjaa lukiessani. Yksityiskohtainen kuvailu väkivallan jäljistä ei saa happoista palaa nousemaan kurkkuun -- elokuvien (tai valokuvien) kanssa onkin aivan eri juttu. Visuaalinen ärsyke on huomattavasti häiritsevämpi tekijä, joka saattaa viedä huomion tarpeettomasti pois aiheesta ja teemasta; siitä mitä tekijä on halunnut kertoa ihmisestä tai maailmasta, jossa elämme.
Saadaanko ihmiset järkyttymään enää vain sillä, että väkivallan volyymia nostetaan enemmän ja enemmän? Mitä tarkoitusta se palvelee rikoskirjallisuudessa?
Mielenkiintoista olisi tietää kuinka yleistä on, että kirjallisuus aiheuttaa pahoinvointia? Muistan ahdistuneeni useammastakin teoksesta, mutta yhdessäkään niistä ei kyse ollut väkivallan paljoudesta. Jokin muu aiheutti sen, että kirja oli pakko jättää kesken; sen maailmankuva oli liian synkkä tai päähenkilön mielenmaisema vääränlainen sen hetkiseen tunnelmaan.
Dekkarit sijoittunevat jonnekin "arvokirjallisuuden" ja "viihdekirjallisuuden" väliselle harmaalle alueelle. (Käytän lainausmerkkejä, koska en tiedä mitä mieltä olen tällaisesta luokittelusta. Arvostan hyvää viihdettä yli kaiken, mutta tunnistan kyllä kirjallisuudessa olevan erilaisia vivahteita.) Viihdekirjallisuuden tarkoitus on tuoda lukijalle tunne siitä, että elämällä on merkitystä, että tällä kaikella haahuilulla ja sattumien sekamelskalla on jokin hyvää tarkoittava suunta. Lukijalle halutaan jättää hyvä mieli ja huoleton hartia. Dekkareissakin yleensä rikos ratkaistaan. Päähenkilöllä on usein murheita ja huolia vaikean työkeikan lisäksi, mutta niihinkin löytyy apua -- jos ei alkoholista tai huumeista niin joskus jopa perheeltä. (En viitsi laittaa hymiötä.)
Voisiko olla niin, että Ahosta kuvottaa koska hän sai jotain muuta mitä odotti? Vai onko tosiaan niin, että rikoskirjallisuus on rapautumassa silkaksi väkivaltaviihteeksi? Mitä mieltä olette?
En vielä ehtinyt lukea Ahosen juttua, mutta periaatteessa olen täysin samaa mieltä. Itse rakastan whodunnit-dekkareita ja vaikka joskus joku Cornwellkin menettelee, niin mielestäni viime vuosien väkivallalla mässäily on mennyt yli. Tuntuu, että kirjailijat hakevat huomiota ja sitä käyttä yleisöä aina vain groteskeimmilla yksityiskohdilla. Jokaisessa meissä asuu myös pieni sadisti, ja pieninä annoksina voin lukea ihan mitä tahansa, mutta joistain kirjoista paistaa suoranainen väkivaltaisuuden ihannointi.
VastaaPoistaOma lempidekkaristini on P.D James, siistejä murhia, joiden ratkaisussa keskitytään motiiveihin ja psykologiseen arviointiin kuitenkin reaalimaailmassa onneksi suht harvinaisten sarjamurhien sijaan.
Lisäksi minua ärsyttävät dekkareiden "etsivät" : kaikilla on tosiaan mitä ihmeellisempiä ongelmia, alkoholi ehdotomasti vähäisempänä ja väliin on vaikea erottaa kumpi on pahempi, rikosta ratkaiseva sm-nisti vai se varsinainen sarjamurhaaja.
Tykkäsin kovasti esim. Larssonin Millenium-sarjasta, mutta Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarja tarjoaa aivan erilaisen hengähdystauon arjesta. En esim. halua katsoa Millenium-elokuvia siksi, että mielestäni ne ovat aivan liian väkivaltaisia.
Mitä tulee omiin kirjallisiin projekteihini, niin niiden on tarkoitus tarjota nimenomaan nojatuolimatka ja pieni pako likaisista tiskeistä ja nurkassa pyörivistä villakoirista, ei päiväkausia jatkuvaa ahdistusta ihmisluonteen äärimmäisestä julmuudesta...
Hesarissa oli tänään kirjoitus naismurhaajista ja asiantuntijana haastateltiin Leena Lehtolaista. (tässä voisi nähdä komiikkaa) No pointtini tässä oli vain se, että artikkelissa mainittiin, että Ruotsissa ja oliko se UK:ssa ollaan palattu (muistaakseni tämä "palattu" oli artikkelissa käytetty sana)dekkareihin, joissa demonisoidaan rikoksen tekijä. Eli tekijässä on jotain pahasti pielessä ja kyseessä ei ole siis käytökseltään normaalien ihmisten kaltainen henkilö. Jos joku luki artikkelin ja ymmärsi sen toisin, korjatkaa minua. Tällaisissa dekkareissa siis ei yritetä ymmärtää tekijää tai ihmistä, vaan puhutaan hirviöstä ja tämän uhreista. Mitä tämä sitten kertoo ajastamme, en ole varma. Kenties tästä voi päätellä ainakin sen, että ihmisten kategorisoiminen näin aiheuttaa levottomuutta. Meillä on kuitenkin tarve ymmärtää pahojen tekojen tekijöitä ja jos se ei ole mahdollista, elämä tuntuu kenties lohduttomalta ja sattumanvaraiselta. Masentavaltakin?
VastaaPoistaJoku aika sitten netistä löytyi mielenkiintoinen artikkeli, jossa mietittiin miksi nuoret pitävät Pottereista ja Twighlightista. Syyksi mainittiin koko yhteiskuntamme pyöriminen seksin (vrt viimeksi mainittu) ja väkivallan (vrt myös Potterit) ympärillä.
Tänään olen muutenkin miettinyt maailmaamme, kenties myös siksi, kun katsoin äsken dokumentin neitsyyden hinta (tai nimi oli sinne päin) nuorista naisista Venäjällä. Siinä pyörittiin Big Brotherinkin ympärillä. On tämä yhteiskunta (venäläinen BB on verrattavissa suomalaiseen) kummallinen sen osalta mitä arvostetaan ja mikä on "cool"ia.
Sori loppu saattoi mennä jo vähän asian vierestä... ;)
Vera ja Hanna, kiitos kantaaottavista kommenteista!
VastaaPoistaBlogitekstin kirjoitettuani aloin miettiä voisiko olla, että dekkarit ovat tänä päivänä niin suosittuja ja niitä julkaistaan paljon, että genren sisällä olisi havaittavissa selkeämpi jakauma, joka ei niinkään ole whodunitsien ja väkivaltaan keskittyvien välillä vaan väkivaltaisten ja vielä väkivaltaisempien välillä.
Hanna, olen miettinyt tuota nuorille tarjottavan väkivallan ja seksin määrää. On ahdistava huomata, kuinka se välillä valtaa jo omaa päätä -- siis se, kuinka huomaa kaikenlaisia vastauksia tarjottavan seksin tai väkivallan kautta. Onko tämä äärikokemusten hakemista?
Lyön vaikka vasemman isovarpaani vetoa, että jotkin nuorten masennuksista johtuvat osaltaan siitä, että "mikään ei enää tunnu miltään". Mieli ja keho turtuvat siihen, jos kasvaa kuvittelemaan, että se väkivalta, ihmissuhdedraama, röyhkeys ja itsepaljastelu mitä näytetään televisiosta ja netistä ja iltapäivälehdistä, on normaaliin arkeen kuuluvaa. Eihän se ole.
Jotenkin olen pitänyt kirjallisuutta vielä sellaisena rauhan ja turvan saarekkeena tästä visuaalisesta pahoinpitelystä. Mutta kyllä se vissiin sinnekin ulottuu, sillä kirjoittajapolvet vaihtuvat ja lukijakunnan mieltymykset muuttuvat (vai muuttuvatko?). Onneksi tarjolla on vielä paljon kirjoja, joihin voi tarttua ja tietää, että olo kirjan loputtua on keveä, joskin haikea.
Lisään vielä, että en suinkaan ole sitä mieltä että kaikki väkivalta tai muu raaka toiminta pitäisi poistaa kirjoista. Ei, ei. Kaikesta voi ja täytyy voida kirjoittaa. Eipä "Mifongin perintökään" mikään lastensatu ole (ei sillä, etteikö Grimmin veljeksillä ollut varsin karuja satuja), vaan siitäkin löytyy taisteluita, kuolemaa, julmuutta ja väkivaltaa.
Koska se kuuluu ihmisyyteen.
Hanna: aika lailla samoin minäkin ymmärsin tuon artikkelin sanoman, kiitos muuten vinkistä, kävin nyt lukemassa :) Leena Lehtolaisen haastattellu aiheesta on sinänsä ymmärrettävissä, koska hän tekee (tai on jo saanut valmiiksi?) väitöskirjaa dekkareista ja siiheen kehykseenhän hänen vastauksensa viittasivatkin. Mutta toi kieltämättä erilaista painoarvoa myös niiden psykiatrien lausunnot ;)
VastaaPoistaJa tosiaan, itseäni häiritsee tämä nykyhteiskunnassa yleinen tapa demonisoida murhaajia ja vetää psykopaatti-kortti esiin vähän liiankin helposti. Kuulun itse siihen freudilaiseen koulukuntaan, joka uskoo jokaisen ihmisen kykenevän tietyissä olosuhteissa tuhoisiin ratkaisuihin. Se, millaiset olosuhteet (siis periaatteessa kuinka helposti) tuovat tämän puolen ihmisessä esiin vaihtelee, mutta uskon, että ihmisen henkinen energia kuluu aika lailla juuri rakentavan ja tuhoisan osan kaksintaistelussa, se käy ilmi pienissäkin asioissa, ei pelkästään väkivallanteoissa.
J.S. Meresmaa: jännityskirjallisuus on genrenä niin laaja, että on melkeinpä väärin puhua "vain dekkareista". Ja eri alagenrejen vertailukin on väliin vaikeaa. Suurimmassa osassa dekkareistahan aiheena on murha, mutta mielestäni isoin ero on siinä kuinka väkivaltaan ja sen tekijään suhtaudutaan. Pidetäänkö tekijää ylimaallisen pahana ja suorastaan nerokkaana ihmispaholaisena vai nähdäänkä hänen ratkaisunsa lähinnä epätoivoisena ja säälittävänä. SIis ihannoidaanko väkivallantekijän hirviömäisiä kykyjä (vrt. Hannibal Lecter) vai yritetäänkö kuvailla mikä ihmeessä on ajanut ihmisen noin äärimmäiseen tekoon, kuten murhaan.
Esim. Norjan joukkomurhaajan luokittelu hirviöksi on mielestäni laiska ratkaisu, hankalampaa on miettiä, mikä on saanut suht normaalin lapsuuden eläneen ihmisen ajautumaan sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa muiden ihmisten hengellä ei ole enää arvoa...?
Luin myös Ahosen kirjoituksen lehdestä eilen ja kieltämättä pidin toista hänen lainaustaan kohtuullisen groteskina. Yleisesti ottaen en hetkahda kauhean pienestä.
VastaaPoistaVera A. : On niin kovin helppoa tehdä joukkumurhaajista hirviöitä. Silloin heidän tekonsa on jotenkin helpompi ymmärtää. Mielestäni A.B.Breivik oli erityisen pelottava juuri sen takia, että hän vaikutti täysin järkevältä ihmiseltä, joka vain oli sitä mieltä, että olihan hänen tekonsa kauhea, mutta että se oli pakko tehdä.
Tähän voisi kysyä, miksi murhaajaa halutaan ymmärtää? Miksi murhaaja on kiinnostava?
VastaaPoistaHän on yksi meistä, ihminen, samanlainen, ja silti tehnyt teon, johon tuskin kukaan julkisesti myöntäisi olevansa kykenevä. Ehkä me olemme uteliaita, koska jollain tasolla tiedämme, että ero veriteon tekijän ja sellaiseen syyllistymättömän välillä on hapero.
Murhaajien (oli se sitten joukko-, sarja- tai massa-) hirviöksi leimaaminen on äärimmäinen etäännytyskeino. Hirviö ei ole enää ihminen, yksi meistä, vaikka mielenkiintoista juuri olisi se, että hän on.