Ei oppi ojaan kaada

Kun viime kirjoituksessa pohdiskelin kirjailijan koulutusta, ajattelin nyt kaivella tarkemmin sitä, millaisessa roolissa kirjoituskurssit ovat olleet elämässäni ja minkälaista hyötyä niistä voi olla.

En valehtele kovin paljon, jos sanon että tulin tietoiseksi kirjoituskursseista vuonna 2008. Tietoisuus laajeni, sillä tässä vaiheessa fantasiakäsikirjoitukseni oli koossa ja mietin, mitä sillä tekisin. Perhetuttava, joka paljastui kirjailijaksi (hei vaan, Anneli!) suostui lukemaan tekeleeni ja palautteen lopuksi sanoi, että mene hakemaan lisäoppia kursseilta niin hyvä tulee. Hain siltä seisomalta ja pääsin Oriveden opiston Kohti mestaruutta -kurssille.

Kohti mestaruutta -kurssi (myöhemmin tekstissä pelkkä KM) on maksuton, noin vuoden kestävä kirjoittajakurssi, jonka mahdollistaa Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Opetukseen kuuluu 9 lähiopetusjaksoa ja etäopetusta. Kurssin tarkoitus on työstää romaanikäsikirjoitus tai novellikokoelma kustannuskuntoon, ja sitä on viime vuosina vetänyt kirjailija Saara Kesävuori.

KM oli parasta mitä kohdalleni olisi voinut siinä vaiheessa osua. Tiedätte varmaan sen vertauksen, että on kuiva autiomaa ja sitten alkaa sataa? No, jos olin aiemmin hörppinyt kirjoittamiseeni vettä mutaisesta sadelätäköstä, tarjolla oli nyt keitaita silmänkantamattomiin.

Yksi parasta ja katsantokantojani laajentavista seikoista KM:lla olivat toiset kirjoittajat. Minähän olin kirjoittanut umpiossa siihen saakka enkä tiennyt vertaistuen merkityksestä mitään. Meillä oli mahtava ryhmä; kumpaakin sukupuolta, nuoria ja vanhoja ja siltä väliltä, sekalaisista ammateista ja elämäntilanteista, ja mikä parasta, me kirjoitimme aivan erilaisia tekstejä ja eri tyyleillä. Yksi asia meitä yhdisti ja se oli kunnianhimoinen kirjoittaminen. Opin aivan hirveästi kurssitovereiltani ja sain ensimmäisen pintaraapaisun siihen havaintoon, että jokaisessa meissä on ainutlaatuinen luovuudenlähde, josta päältä päin ei voi päätellä mitään.

Ensimmäinen opetus: vertaistuen ansioita ei voi vähätellä. Kirjoittaja on ihminen ja tarvitsee toista kirjoittajaihmistä.

Sitä oivallusten ja elämysten määrää, joka KM:lla syntyi, ei pysty purkamaan järkevästi sanoiksi, mutta sanon sen, että koko kurssin ajan minulla oli tunne, että palaset vain loksahtelivat yhteen päässäni. Tiedätte kai sen palapelivertauksen?

Sitten seurasi kritiikkiosuus. Kritiikkihän on sanana aivan hirveä, kitisee ja kirskuu eikä kuulosta siltä, että mitään hyvää voisi koskaan kritiikkiin sisältyä (vähän niin kuin kriikuna kuulostaa siltä, ettei se voi olla makea). En pelännyt kritiikkiä, vaikka antajia oli ryhmän verran, mutta ainahan se jännitti. Eniten yllätyin siitä, että minulla itselläni oli niin paljon mielipiteitä ja sanottavaa toisten teksteistä. Eihän sitä omaansa osaa arvioida. Toisten käsikirjoituksista oppi eniten siitä mikä toimii, mikä ei toimi ja miten korjataan se, mikä ei toimi. Niitä yritti sitten soveltaa omaan käyttöönsä.

Toinen opetus: ota kritiikki vastaan avoimin mielin. Se on lahja. Älä tyrmää mielipiteitä ennen kuin tiedät syyt niiden syntyyn. Lukija voi olla väärässä, mutta niin voit olla sinäkin.

***

Niin, kuten iltapäivälehdet sen muotoilisivat "KM muutti elämäni". Mutta mitenkään vähäisessä osassa ei opintielläni ollut viikon mittainen kesäkurssi Oriveden opistolla vuonna 2010. Kyseessä oli novellipaja, jota piti kirjailija Jyrki Vainonen.

Miksi menin sinne? Tässä vaiheessa fantasiakäsikirjoitukseni oli loppumattomalla kustantamokierroksellaan, kakkososa tekeillään ja olinpa välissä huvikseni kirjoittanut sci-fi-vampyyri-ihmissusijännärin, joka ei tule koskaan näkemään päivänvaloa, ja tuumin, että kun en ole mitään lyhyempää kirjoittanut (romaani, romaani ja aina vain romaani) minäpä menisin ja kirjoittaisin novellin.

Arvatkaa mitä, se oli hauskaa! Miten vapauttavalta tuntuikaan se, ettei päässä tarvinnut kannatella maailmankaikkeuksia (fantasiakirjailijoiden kohdalla tämän voi ottaa kirjaimellisesti) vaan pieni palanen riitti. Täytyi keskittyä yksityiskohtiin ja kertoa vain olennainen. Ei sivurönsyjä. Jälleen kerran opin ryhmältä eniten ja KM:n aikana tekemäni havainto sai lisäpontta: tyyli ja tapa kirjoittaa ja luovuus, joka pyrkii esille, on jokaisessa ihmeellistä ja sisäsyntyistä. Haluaisin sanoa, että ulkoisesti riippumatonta, mutta tämä ajatus on keskeneräinen.

Vasta novellipajan aikana jotkin palasista, jotka olivat liukuneet paikoilleen edellisenä vuotena, saivat loppusilauksen ja hienosäädön. Tyylini kirjoittaa on tavanomaisesti rönsyilevä, kuvaileva ja vertauksia esiintyy viljalti. Mutta minulle kirkastui eräs tärkeä, tärkeä asia (ja kun sanon tärkeä, tarkoitan tärkeää itselleni, en halua viitata sanalla siihen, että oivallukseni tarkoittaisi Ainoaa Oikeaa Totuutta), nimittäin tapaa ilmaisevat adverbit ja vertaukset. (Nopea muistutus niille lukijoille, joilla adverbien kohdalla lyö tyhjää: Hän hymyili suopeasti. He nauroivat railakkaasti.)

Kolmas opetus: Tapaa ilmaiseva adverbi on jotain, jonka haluan tekstiini vain käymään, en oleilemaan. Se on alleviivaus, joka voi puuduttaa lukijan ja tukkia tekstin ilmaisuvoiman.

Ja opin vertauksien käytöstä tämän: usein vertaus vie tekstiltä jotain pois, eikä tuokaan lisää, kuten kirjoittaja alkujaan luulee. Hyviä vertauksia on, ja oikein osuva vertaus voi korottaa koko lauseen tekstistä, mutta silloin sen on oltava jotain erityislaatuista, tarjoiltava lukijalle jotain, mitä hänen mielikuvituksensa ei osaa tekstiin tuoda. Ja sepäs ei olekaan helppoa. Jos joku on valkoinen kuin lakana, tarinan sankarittarella on pakkasen puraisemat posket tai vettä sataa kuin saavista kaataen, on teksti lukijalle loppuun pureskeltu jo valmiiksi. Se on tylsää luettavaa. Sopimaton metafora voi myös kiskaista lukijan irti tarinasta ja sitähän me emme halua.

***

Summa summarum: minulle kursseista on ollut ainoastaan hyötyä. Ne ovat tulleet oikeaan aikaan, oikeassa muodossa ja tarjonneet minulle paitsi kirjoittajakontakteja, myös perusvarmuuden omaan kirjoittamiseeni. Ohjaajat ovat olleet ammattilaisia ja mahtavia tyyppejä.

Mutta valoa ei ole ilman varjoa ja kurssit, kritiikki ja kirjoittajatoverit eivät aina napsahda saumattomasti yksiin. Tämän aiheen jätän myöhemmin käsiteltäväksi.

Sana on vapaa!