Kirjailijan ammatti on siinä mielessä erikoisuus, että
siihen ei voi suoranaisesti kouluttautua. Kuvataiteissa, musiikissa,
teatterissa, elokuva-alalla – kaikista löytyy nykyään opintoja, joista
ansaitsee tutkinnon ja nimikkeen.
Kirjoittamiskursseja ja -pajoja sen sijaan löytyy, ja onhan
Gummeruksellakin kirjailijakoulunsa. Mutta mikään näistä ei takaa, että
koulutuksen päätyttyä olet kirjailija.
Miksi kirjailijaksi oikeuttavaa koulutusta ei ole? Mitä eroa
on kuvataiteilijalla, muusikolla, dramaturgilla tai käsikirjoittajalla? Mikä
tässä taiteenlajissa on niin erilaista, että nimikettä ei saa koulutuksen vaan omavaltaisuuden kautta? (On totta, että esimerkiksi muusikko voi olla
menestynyt ilman tutkintopapereita, mutta keskitytään tässä nyt
kirjallisuuteen.) Kuka tahansa kirjan julkaissut voi kutsua itseään
kirjailijaksi, ja toisaalta joku kokonaisen tuotannon päivätyönsä ohella tehnyt
voi edelleen mieltää itsensä joksikin muuksi kuin kirjailijaksi. Edes
salaperäinen Kirjailijaliitto ei huoli siipiensä alle kuin tietyt kriteerit
täyttävät kirjailijat. Minkälainen tämän auktoriteetin hyväksynnän merkitys
kirjailijalle käytännössä on, en tiedä.
Ehkä tilanne liittyy jollain tavalla siihen, minkälainen
kirjailijan asema yhteiskunnassa on, miten kirjailija mielletään.
Stereotyyppinen kirjailija on jollain tapaa viisaampi, valveutuneempi ja
tarkkanäköisempi kuin keskivertokansalainen. Hänellä on niin sana kuin kynä
hallussa ja viiltävän analyyttinen ote maailman tilanteeseen. Hän on ihmisyyden
tutkija, yhteiskunnan kritisoija, historian tallentaja, tarinankertoja ja
ennustaja. Kirjailija on tietyllä tapaa lainsuojaton, yhtä aikaa yhteiskunnan sisäpuolella
ja ulkopuolella. Eihän sellaiseen voi kouluttautua, sellainen joko on tai ei,
ajatellaan.
Jos taas mietitään asiaa eri kantilta, syitä voisi löytyä
myös siitä, että tittelikoulutusta kirjailijaksi ei tarvita. Käsikirjoituksia
vyöryy kustantamoihin muutenkin. Uusia kirjailijoita tulee, vanhoja poistuu.
Kuka tahansa, joka haluaa kirjailijaksi, voi yrittää sitä. Kirjoittaminen ei
ole välineurheilua. Sisältö ratkaisee.
Lisäksi luulen, että Suomen valtio ei haluaisi uutta
koulutusohjelmaa, joka kouluttaa kortistoon.
Kertokaa ajatuksianne!
Kirjailijat syntyvät usein muun koulutuksen sivutuotteena. :)
VastaaPoistaMutta tämä onkin kaksipiippuinen juttu. Toisaalta erilaiset nykyään olemassaolevat kirjailijaksi kouluttavat ohjelmat (yliopistojen luovan kirjoittamisen opinnot, Oriveden opisto, Kriittinen korkeakoulu) tuottavat teknisesti taitavia kirjoittajia, jotka ovat valmiimpia luomaan oikeasti hyvää tekstiä. Toisaalta erillisen kirjoittajakoulutuksen riskinä on muutenkin pienten piirien kuppikuntaantuminen ja sisäänpäin kääntyminen. Sellaisissa aletaan helposti rajoittaa luomista tyyliin Tämä Ei Ole Taidetta. Kokeileva kirjallisuuskin mukautuu helposti kuppikunnan sisällä muodostuneisiin rajoihin. On vaarana, että muodostuu ”kirjoittajat kirjoittavat kirjoittajille” -ilmiö.
Muunlaisen elämän sivutuotteena syntyneet teokset taas tuottavat helpommin yllätyksiä, ahaa-elämyksiä (tai yääk-elämyksiä). Kirjoittajilta vaaditaankin sitten aika paljon työtä, että heistä (ja luen näihin itseni) kehittyy teknisestikin taitavia kirjoittajia, joiden tekstejä lukiessa kustannustoimittaja ei itke verisiä kyyneleitä. Erilaiset kirjoittajakurssit auttavat tässä, mutta ainakin itse huomaan, että ne antavat usein enemmän sosiaalista ulottuvuutta kirjoittamiseen kuin raakaa faktaa siitä, kuinka saisin tekstistäni paremman. Lyhyiden kurssien rakenne on usein sellainen, että huoneessa istuu paljon ihmisiä, joilta jokaiselta käsitellään lyhyt tekstinpätkä kerrallaan. Lähestymistapa ei auta niitä, jotka tarvitsisivat apua esim. juonen kuljettamiseen ja pitkän tarinan kasassa pitämiseen. Omaksi onnekseni meillä päin on järjestetty viimeisten parin vuoden aikana mm. Oriveden opiston Vapaa kirjoittajakoulu ja Kirjan talon Käsikirjoitushautomo, joissa olen voinut työstää taipumuksiani syvällisemmin.
Itse olen tietenkin puolueellinen (Pystymetsän puolueesta, päivää), mutta pidän siitä ajatuksesta, että jokainen kynnelle kykenevä saa yrittää kirjailijaksi. Suomi on pieni maa. Meillä ei ole varaa nyrpistellä, mikäli halutaan, että suomalainen kirjallisuus pysyy elävänä ja kiinnostavana. Marginaalista nousevat usein ne kiinnostavimmat ilmiöt.
On niin hyvä blokkaus ja pohdiskeleva vastaus siihen Magdalena Hailta, että en keksi mitään lisättävää.
VastaaPoistaVarsinkin.. "mutta pidän siitä ajatuksesta, että jokainen kynnelle kykenevä saa yrittää kirjailijaksi. Suomi on pieni maa. Meillä ei ole varaa nyrpistellä"
Tuo on niin totta!
Magdalena Hai, kiitos kommentista! Pidän itseänikin lähinnä "Pystymetsän puolueen" jäsenenä, sillä minulla ei ole ollut kiinnostusta opiskella kirjallisuutta tai sanataidetta yleisesti vaan mielenkiintoni opintoja kohtaan on rakentunut sen varaan, että kyseessä on oma käsikirjoitus tai novelli, josta haluaa tehdä niin hyvän kuin osaa.
VastaaPoistaAnne, kirjoittamisessa ihanaa ovat ne monet erilaiset vapaudet, jotka siihen liittyvät. :)
Aina kun on kyse jostain ei-eksaktista ammatista, on niin, että koulutus antaa siihen väjän tai ei lainkaan taitoja. Eli ne taidot on opeteltava työn kautta ja sitä kautta se ammattitaito karttuu. Itse olen elämässäni herra ties kuinka monennessa ammatissa ja ammoin suorittamillani opinnoilla ei ole minkään niistä kanssa vähimmässäkään määrin tekemistä. Kaiken kaikkiaan meillä arvostetaan koulutusta ihan liikaa.
VastaaPoistaMitä tulee kirjoittajakoulutukseen, niin sitä toki tarvitaan. Mutta ei esimerkiksi korkeakoulututkintona, jota varten uhrataan elämästä viisi vuotta lukemalla vaikeita kirjoja. Vaan kutakuinkin nykymuodossaan, sitä varten on valmiit ja suht hyvät instanssit. Lisäksi kirjoittajien käytössä ovat arvostelupalvelut, joiden laatu tosin vaihtelee.
Nykysysteemi on hyvä. Emme tarvitse lisää maisterinpahveja kortistoon.
SiiriS, tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!
VastaaPoistaNiinhän se vähän koulutusten kanssa on, että ne opettavat vain tiettyjä asioita ja tiettyyn pisteeseen asti, työ opettaa sitten loput.
Eikä oppiminen lopu sittenkään!