Joskus olen kuullut jonkun huokaavan, että tekisi niin mieli kirjoittaa, mutta kun en tiedä mistä kirjoittaisin. Ei ole ideoita, tai jos on, ne paljastuvat vanhentuneiksi ja ainakin joku muu on sen jo kertonut paljon paremmin kuin mihin itse pystyisi. Ja mistä sinä nyt tuollaisen idean keksit, voi mikä mielikuvitus, miksi minä en koskaan keksi mitään!
Väärin, väärin, väärin.
Ei kyse ole keksimisestä, kyse on löytämisestä.
Koska ajattelen vertausten kautta ja pidän kielikuvista, kiusaan teitä seuraavalla vertauksella:
Ideat ja tarinat ovat arkoja kalaparvia valtameren sinisissä sopukoissa. Kun niiden pariin sukeltaa, ei saa joutua vieraan ympäristön synnyttämään paniikkiin, ei saa yrittää soveltaa maan lakeja veden lakeihin: täytyy osata olla paikallaan, vaiti. Ja kun hiljenee ja antaa mielensä hiljentyä, kalaparvet uskaltautuvat lähemmäs. Niiden kiiltävät kyljet ja lumoava liike erottuvat jo; mielessä kehkeytyy ihmeellinen aavistus jostakin lähestyvästä. On oltava hiljaa, liikkumatta. Kun evä viimein hipaisee ihoa, voi pyrstöstä tarttua hellästi kiinni. Siinä on ensimmäinen idea, siinä on tarina. Poimi se mukaasi, päästä kala irti ja ponnista pinnalle.
Joskus idea ja tarina eivät selviäkään kuivalla maalla, mutta muista että meri on ikuinen ja se on meissä kaikissa.
On vain uskallettava sukeltaa ja on osattava olla hiljaa.
***
Niille, jotka lukivat edellisen ja paukuttavat nyt kiukuissaan nyrkillä näppäimistöä, että miten saakutissa tuon nyt pitäisi auttaa aihe löytämään, perkeleen hyödytön blogaus, sanon seuraavaa:
Aihe voi olla mikä vain. Idea voi syntyä koska vain. Ulkoapäin voi tulla kimmoke, esimerkiksi lehtijutuista tai uutisesta, mutta tarina syntyy lopulta aina vain sisältäpäin. Ne täytyy vain osata nähdä ja täytyy osata kysyä oikeita kysymyksiä, jotka houkuttelevat tarinan esiin. Tärkein kysymys on: entä jos?
Minä saan paljon ideoita unen ja valveen rajamailla, nukahtaessa tai herätessä. Usein unissakin punon tarinaa tai ainakin esiinnyn pääosassa. Päivällä korvani poimivat keskustelunpätkiä ja tiedonmurusia, ja aiheiden aarrearkku sen kuin kasvaa.
Ihminen on pullollaan tarinoita. Joku ei kerro koskaan yhtäkään ja toiset, kirjailijat, kertovat heidänkin puolestaan.
Luovuus tuntuukin usein olevan sitä, että ei rajoita itseään liikaa. Tietysti pitää hieman itsekriittiisyyttäkin olla, mutta monilla prosessi kaatuu jo alkumetreillä, kun he eivät uskalla vapauttaa mieltään ja lähteä seuraamaan ideaa.
VastaaPoistaJere, hyvin sanottu! Itsekriittisyys pitää tosiaan olla lieassa luomisvaiheessa, muuten mistään ei tule mitään. "Otetaan käyttöön myöhemmin" voisi olla hyvä kaulapanta itsekritiikille.
VastaaPoistaUnen ja valveen rajamailla minäkin parhaat ideani saan! Siispä yöpöydällä on aina muistiinpanovälineet :)
VastaaPoistaVoi, jospa ongelma olisikin ideoiden puute :D Mutta kun niitä on liikaakin. Tuloksena joko kauhea hätä saada yksi teksti valmiiksi, että pääsee kirjoittamaan seuraavaa niin kauan kuin sen tarinan vielä muistaa tai sitten päätyy ymppäämään kaikki päässä pyörivät ideat samaan tekstiin :D Lopputuloksena villin rönsyilevä sekahedelmäsoppa, jonka henkilöiden kanssa menee kirjoittaja itsekin sekaisin parin kuukauden tauon jälkeen :D
VastaaPoistaMorre, noiden välitilassa tehtyjen muistiinpanojen lukeminen on melko hauskaa puuhaa päivänvalossa. Muistan useammin kuin kerran tavanneeni aamulla ihmeissäni avainsanoja, joista olisi sitten pitänyt muistaa se Aivan Loistava Ja Uniikki Idea. :)
VastaaPoistaVera A, parempi pursuileva runsaus kuin tyhjyyttään koliseva ideattomuus! Tuo tilanne kuulostaa hedelmälliseltä lähtökohdalta kirjasarjan kirjoittamiseen. Ne ylimääräiset ideat, jotka eivät mahdu kirjasarjaankaan, täytyy vain pullottaa ja toivoa, että eräpäivää ei ole. :)
Mulla ei ole vihkoa ja kynää yöpöydällä vaan viereisellä tyynyllä kököttää kännykkä, jonka syvyyksiin sanelen alitajuntani esiin räjäyttämät ideat joskus aamuyöllä. Sitten päivällä on tosi kiva kuunnella nauhoituksia ja yrittää saada selvää siitä epämääräisestä kuiskinnasta ja mutinasta... ;)) Aina sieltä onneksi jotain irtoaa.
VastaaPoistaMinna Kristiina, olen usein miettinyt sanelemista, mutta kännykkäni ei taida taipua siihen. Hauska olisi kokeilla ja katsoa, toimiiko se muistiinpanovälineenä. Jos oma ääni kuulostaa kovin oudolta ja ärsyttävältä, alkaako idea tai lause tai juonenkäännekin tuntua siltä?
VastaaPoistaTämän lauseen "tekisi niin mieli kirjoittaa, mutta kun en tiedä mistä kirjoittaisin" kuullessani ajattelen usein, että tuon tajuaminen voi olla merkki siitä, ettei kannatakaan kirjoittaa. Siis jos aina hokee, että "kyllähän mä, mutta en mä keksi että mitä mä kirjoittaisin" niin eikö se ole merkki siitä, ettei tosiaan kannata kirjoittaa? Siis kun pitäähän sitä olla jotain sanottavaaa, edes jotain, edes sen verran, että aloittamisen esteenä ei ole se, että mieleen ei tule yhden yhtä ajatusta.
VastaaPoistaNäin yksioikoisena tänään :), Rooibos
Rooibos, sanoissasi on vinha perä. Tällaisessa tapauksessa -- kun ei (muka) löydä kirjoitettavaa -- on ihmetystä herättävää myös se, että mistä se halu kirjoittaa silloin syntyy? Jos ei ole mistä kirjoittaa, miten voi haluta kirjoittaa? Kertokaa joku, jos tiedätte, tai edes epäilette.
VastaaPoistaOikeamminhan tässä ideattomuuden tunteessa on kyse siitä, että kirjoittaja ei usko ideaansa, ei luota siihen että se kantaa. Joskus se ei kannakaan, mutta silti se voi olla tarpeen kirjoittaa. Rimaa täytyy aloittaessa hieman laskea, muuten ei tule perusteiden opettelemisesta mitään.
Ja lisäisin vielä, että joskus idea syntyy kirjoittamalla.
VastaaPoista