Jostain syystä minun on ollut vaikea yhdistää kunnianhimoa ja kilpailua kirjoittamiseen -- vapaan mielipiteen ja luovuuden ilmaisuun. Kouluissa ja työelämässä nämä kaksi kovaa koota ovat valloillaan. Tuntuu epämukavalta ajatukselta, että jossakin niin henkilökohtaisessa ja lähtökohtaisesti puhdistavassa ja rentouttavassa asiassa kuin kirjoittamisessa samat arvot pätisivät.
Ehkä asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.
Kunnianhimoa nimittäin vaaditaan siihen, että käsikirjoituksensa kanssa jaksaa tehdä töitä ja sitä ylipäätään tarjoaa julkaistavaksi. Sitkeästi ja aina uudelleen. Kunnianhimoton tyytyy rustaamaan pöytälaatikkopinoonsa, ei löydä koskaan kylliksi aikaa eikä halua viedä itseään epämukavuusalueelle, joka on välttämätöntä tekstin kehittymiselle ja kirjoittajan kasvamiselle.
Entä kilpailu sitten? Muistan, kun nurisin läheiselleni, että minähän en hitto vieköön osallistu enää yhteenkään kirjoituskilpailuun, kun en niissä koskaan sijoitu. Läheiseni katsoi minua hetken ja sanoi: "Juurihan sinä osallistuit kilpailuista julmimpaan: lähetit romaanikässärisi kustantamoihin."
Näin todellakin tein.
Kustantamokierroksessa ja kilpailuun kirjoittamisessa oli kuitenkin vissi ero: olen sen verran myöhäisherännäinen kirjoittajana, ettei minulla ollut pöytälaatikon aarteita mistä ammentaa kilpailuihin, vaan jouduin aina varta vasten kirjoittamaan niihin uutta tekstiä. Romaanikäsikirjoitusta ei tehty kustantamoa varten vaan lukijaa (joista minä olin ensimmäinen). Se hiottiin vasta loppuvaiheessa kustantamokiiltoon. (Sivuhuomautus: jos olisin alkanut kirjoittamaan varta vasten kustannuskelpoista romaania, Mifongin perintöä ei olisi koskaan syntynyt. Kotimaisen aikuisten fantasian sijaan olisi kannattanut kirjoittaa dekkari tai historiallista viihdettä.)
Kirjoittamisen lähtökohdat olivat erilaiset.
Kunnianhimo on siis pääasiassa hyvä asia. Voima, joka vie eteenpäin ja kannustaa kehittymään. Varjopuoliakin löytyy, kuten ajoittainen suuriluuloisuus omista kyvyistä ja pitkä pudotus, kun realiteetit iskevät, mutta toisaalta nämä ominaisuudet taitavat kuulua kirjoittamisen vuoristorataan muutenkin. Ehkä kunnianhimoon voi liittyä myös muita piirteitä, kuten häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja kyynärpäätaktiikat, mutta en käsittele niitä tässä.
***
Kirjoituskilpailut ovat hämmästyttävä ja kummastuttava asia. Ne ansaitsevat oman postauksensa. Kilpailu ylipäätään taiteissa on käsite, joka ei sovi suuhun, mutta toteutuu käytännössä. Urheilukisoissa on helppo jakaa palkintoja, kun mittanauha ja sekuntikello tuomarin kourassa kertovat, kuka hyppäsi korkeimmalle tai juoksi nopeimmin, mutta kun puhutaan luovista aloista, palkinnon sijaan jaetaan tunnustuksia.
Se on hemmetin vaikeaa, sillä jokaisesta julkaisusta joku löytää ansioita, jotka ansaitsevat tunnustuksen.
Vähintään kirjoittaja itse.
Hmmm. Minä olen kunnianhimoinen. Tai paremminkin, kirjoittamisen myötä olen löytänyt itsestäni kunnianhimon. Pääasiassa se suuntautuu vain kulloinkin käsillä olevaan käsikirjoitukseen. Kun tarina on kesken, painan, viilaan, leikkaan, riivin sitä parhaaksi mahdolliseksi. Olen kauhean janoinen kritiikille, koska sen avulla saan tarinasta vielä paremman. Sitten kun se on valmis, kunnianhimo sitä kohtaan katoaa ja suuntautuu seuraavaan. :) Samoin kilpaileminen kohdistuu ennen kaikkea itseeni. Haluan tehdä aina seuraavasta tarinasta vähän paremman kuin edellinen oli. Harmittaa, jos se ei onnistu.
VastaaPoistaMutta kyllä minä haluan, että kirjojani luetaan. Olen kunnianhimoinen siinäkin mielessä. En halua kirjoittaa pöytälaatikkoon, vaan ihmisille. Jollain tasolla teksti ei ole omissa silmissäni edes kunnolla olemassa, jos kukaan ei sitä lue. Se vain on, ilman syytä. :/
Mietin paljon sitä, kenelle kirjoitan, mutta lapsille kirjoittavana se onkin suht tärkeää. Sinänsä hauskaa, että noin kuukautta ennen kuin aloitin Kerjäläisprinsessan sanoin jollekin, että en osaisi kirjoittaa kirjaa murrosikäisille. Oli aika yllättävää havaita työstävänsä tekstiä, jonka päähenkilöinä on kaksi teini-iän kynnyksellä kipuilevaa tyyppiä. Heidän vain kuului olla sen ikäisiä, siinä tarinassa.
Eli ainakin itselläni tarinat syntyvät kun ovat syntyäkseen. Niitä ei voi pakottaa. Ja jos tarina on hyvä, se löytää kohdeyleisönsä. Ainakin toivon niin!
Mielenkiintoinen postaus ja heti tuli mieleen kysymys: Lähestyitkö muita kustantamoja ennen sopimuksen solmimista Kariston kanssa? Millaista palautetta sait muista vai oliko kyseessä vain lyhyt kiitos, mutta ei kiitos? Hienoa joka tapauksessa että nyt olet kevään uusia kirjailijoita, onnea!
VastaaPoistaHuomiosi kilpailuista oli myös osuva. Itse olen miettinyt sitä samaa, miten voidaan laittaa luovuus ja taide kilpailuasetelmaan? Oikeastaan kirjallisuuspalkinnot sivuavat hiukan tuota samaa seikkaa. Finlandia-palkinnolla on valtavan suuri merkitys kirjan myyntiin ja kirjailijan aseman vahvistumiseen vaikka todellisuudessa valinta on hyvin pitkälle sattuman kauppaa, kuka kulloinkin valinnan tekee hyvin pitkälle omien mieltymystensä pohjalta.
Kunnianhimo on eteenpäin työntävä voima jota myös kirjoitustyössä tarvitaan. En ole itsekään niitä pöytälaatikkoon kirjoittajia, joille riittää että itse tietää kuinka hyvä on. Tahdon saada kirjoituksilleni peilin lukijoista. Haluan konkreettisesti kuulla mielipiteitä ja kritiikkiä, koska koen että se haastaa minut työskentelemään entistä lujemmin ja paremmin. Siksi erityisesti harmittaa, jos nyt kustantamossa oleva käsikseni ei saa mitään palautetta sieltä, koska juuri sitä tarvitsisin että voisin hioa käsikseni lopulliseen julkaisukuntoon. Tosin nyt tietysti itsestä tuntuu että se on jo täydellinen ja kustantamon kannattaisi siihen tarttua!
Magdalena Hai, itsensä kanssa kilpaileminen onkin varmaan ainoa "tervemielinen" tapa kilpailla. :) Mutta kuinka voisi olla koskaan vertaamatta itseään muihin? Se on kuitenkin yksi tavoista, jolla oppii paremmaksi kirjoittajaksi. Ja sillä tavoin me kai luomme kuvan siitä, mihin sijoitumme elämän (ja kirjallisuuden) kentällä -- vertailemalla.
VastaaPoistaVaan asettaa vertailemalla paremmuusjärjestykseen? Mahdotonta.
Jepjep, tarina löytää kertojansa, mutta selvennän hieman tuota kirjoituskilpailuja varten kirjoittamista omalta kohdaltani: tarinoita hyrrää pään ympärillä jatkuvasti ja sieltä niitä napsin, mutta sen sijaan että kirjoittaisin mielijohteiden deadlinettömässä tahdissa, puristan tarinan kirjoituskilpailupihteihin. Ehkä siinä syy, miksi ei ole tullut sijoituksia. ;)
Marke, perushylsyjä on kopsahdellut sateenvarjoon ennen kustannussopparia. Näistä olen runoillut tarkemmin lokakuisessa postauksessa "Kirjoittajan pulmia osa 5. Hylsysade kustantamoista" -- kannattaa käydä lukaisemassa! :)
Kilpailuasetelmat taiteissa ovat hullunmaisia, mutta vielä ei ole ihmiskunta keksinyt aparaattia, joka muuntaisi subjektiivisen kokemuksen objektiiviseksi.
Oletko muuten tutustunut arvostelupalveluihin? Kustantamot antavat harvoin palautetta, mutta esimerkiksi Nuoren Voiman Liitto tarjoaa maksullisia arvostelupalveluja. Henkilökohtaista kokemusta minulla ei niistä ole, mutta olen kuullut monen ammatikseenkin kirjoittavan niitä käyttäneen.
Lähetin tällä hetkellä kustantamossa makaavan esikoiskässärini NVL:ään melko pian ensimmäisen versioni valmistuttua. Sain sieltä erittäin hyvän ja seikkaperäisen palautteen, jonka pohjalta tein korjauksia ja jopa hiukan muutoksia itse sisältöönkin. Silloinen kirjoittajaryhmäni ohjaaja, kirjailija itsekin, antoi myös todella merkittävää palautetta. Molemmat palautteet olivat myös hyvin saman suuntaisia joten luotin heidän kannanottoonsa. Suosittelen Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelua kaikille aloitteleville kirjoittajille. On tärkeää että myös muut kuin omat kaverit ja lähipiiri antavat arvion. He harvoin ovat ammattilaisia ja riittävän objektiivisia.
VastaaPoistaSama vika kilpailutekstien kanssa siis myös minulla, sitä tarkoitin tuolla tarinakommentillani. Jos pakotan tarinaa ulos, siitä ei yleensä kovin hyvä tule. Henki puuttuu. Tosin olen huomannut, että nykyisin sekä ideoita että tekstiä tulee nopeammin. Niistä myös näkee selvemmin, kannattaako niitä jatkaa, voiko niitä soveltaa vai heittääkö saman tien roskakoriin. Kai sitä harjaantuu kirjoittajana.
VastaaPoistaEhkä sitä on jossain vaiheessa vaan niin hyvä, että kun joku sanoo: "Kirjoita 15 sivun rakkaustarina selkälokista, kukkahattutädistä ja kahdesta pippurista", teksti tulee saman tien. ;D
Itsensä kanssa kilpaileminen on tervettä, mutta ainakin mulle ainoa tapa kilpailla. Itsensä toisiin vertaileminen söisi naista nopeasti! (Eri asia on sitten mestareilta oppiminen. En näe sitä kilpailuna vaan nimenomaan oppimisena. Apina oppii matkimisen kautta...) Kilpailumenestyksen yritän ottaa siltä kannalta, että tekstini on ollut korkeatasoinen ja se, mitä haettiin. Joku toinen teksti olisi voinut voittaa jollain toisilla premisseillä, jossain toisessa kilpailussa. Eli puhtaasti tunnustuksena.
Marke, objektiivisuus on tärkeää toisen tekstiä arvioidessa -- ja vaikeaa. Tärkeää on myös se, että uskaltaa pidättäytyä kaikenlaisesta tekstinlyttäyksestä, jos huomaa, ettei lajityyppi ole ollenkaan tuttu tai mieluinen.
VastaaPoistaMagdalena Hai, olen myös ollut havaitsevinani, että ideoiden jalostuksessa voi harjaantua. :)