22.3.2012

Tässäkö se oli?

Mifongin perinnön taittoversio korjauksineen on nyt lähetetty kustannustoimittajalle. Mielessä kuiskii: tässäkö se oli; eikö minun enää tarvitse muokata ja viilata ja kiillottaa? Ja -- niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin -- onko todella nyt niin, että minun ei ole enää pakko lukea sitä?

Ehkä on epäviisasta kirjoittaa näin blogiinsa. Jokuhan voi vielä luulla, että en pidä kirjoittamastani tai että kirja ei ole lukemisen arvoinen. Voi, päinvastoin!

On vain niin, että olen tavallaan lukenut tätä samaa kirjaa vuodesta 2007 alkaen (silloin se alkoi olla jonkinlainen kokonaisuus). Kuusi vuotta samaa tarinaa, mutta useassa eri muodossa ja vähän vielä ekstrajuonenkäänteitä mukana. En millään jaksa uskoa, että seuraavien osien kanssa olisi yhtä työläs muokkaus edessä tai että odotus kovien kansien väliin pääsystä kestäisi yhtä pitkään. Vaikka mistäs sitä tulevaisuudesta tietää.

Tapasin tänään ensilukijani jäätelön merkeissä. Hän on toivonut kolmatta osaa luettavakseen innolla, joka ei voi olla tarttumatta minuun. Mitään ei ole tapahtunut kirjoitustyön osalta sitten joulukuun. Täytyisiköhän kurkistaa tänä iltana, mihin kolmannen osan kanssa jäinkään?

Joskus kirjoittajaa täytyy muistuttaa tarinan saattamisesta kirjalliseen muotoon, jotta se olisi halukkaiden luettavissa. Minulle on käynyt Mifongin mahdin kanssa vähän niin, että tarinan loppu on jäänyt kytemään vain omaan päähän. En ole tuntenut tarvetta naputella tapahtumia ylös. Kiirettäkään ei ole ollut.

Lieneekö mikään kuitenkaan kannustavampaa kuin lukijan vilpitön into ja toive jatkosta?

22 kommenttia:

  1. Raadollista mutta totta, kun tekstiään viilaa vuosia / kuukausia, kyllä siihen kyllästyy(kin). :) Kirjan ilmestyessä se on itselle jo vanha: "Voi ei! Pitääkö minun nyt siitä puhua, kun oikeastaan kirjoitan jo jotain aivan muuta?" Olen miettinyt, miten Sofi Oksanen jaksaa innostua puhumaan Puhdistuksesta vuosi toisensa perään - toki hänen kanssaan mielellään vaihtaisi paikkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kirjan ilmestyessä se on itselle jo vanha: 'Voi ei! Pitääkö minun nyt siitä puhua, kun oikeastaan kirjoitan jo jotain aivan muuta?'"

      Näinhän se menee. :) Mifongin perinnön kohdalla on se hyvä puoli, että se on osa sarjaa, joten ihan eri maailmoihin en ole ehtinyt päätyä kun kolmas on nyt työn alla.

      Oksasen Puhdistukseen liittyen: Hittiteoksen kirjoittamisessa on kääntöpuolensakin, mutta kyllä ne varmaan ottaa ihan mielellään sen kaiken muun mukana. :D

      Poista
  2. Tuntui toisaalta niin lohdulliselta lukea vuosia kestäneestä käsikirjoituksen hiomisestasi ja sitten tuosta ihanasta tunteesta kun viimeinkin vuosien työ on tullut valmiiksi eikä sitä tarvitse enää pakolla lukea virheitä etsien ja korjauksia tehden.
    Omaa esikoistani aloitin 2008 vuoden alussa ja nyt se on kustannuskierroksellaan. Vieläkään en siis tiedä päättyykö tämä pitkä taival tähän vai alkaako se vasta. Tiedossahan todennäköisesti on editointia aika lailla jos kustannussopimus syntyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sitä oikein käsitä, että se olisi nyt siinä. :) Että esikoinen olisi omista käsistä pois. Tunne varmaan realisoituu kun kirjan saa käsiinsä ihan oikeasti.

      Poista
  3. Uh, minä niin vihaan oman tekstini lukemista. En sitten tiedä johtuuko tekstin laadusta tai sisällöstä, mutta en vaan ole koskaan osannut nauttia siitä, lukeminen tuntuu silkalta työltä. Ehkä siksi olenkin päätynyt kirjoittelemaan pöytälaatikot pullolleen editoimattomia käsikirjoituksia, joihin en millään viitsisi enää koskea, kun olen ne kerran muka valmiiksi kirjoittanut ;) Tarvittaisiin näköjään aika lailla pitkäjänteisyyttä, että saisin kasaan mitään kansiin kelpaavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässähän on se hauska ristiriita, että minä yleensä pidän tekstini lukemisesta. Narsisti mikä narsisti. ;)
      Mutta ehkä se pitäisi itseltä hyväksyä, se kyllästyminen oman tekstin lukemiseen uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

      Pitkäjänteisyyttä homma tosiaan vaatii. Ja kypsyttelyä (ainakin minulla).

      Poista
  4. Kukaan kirjoittaja ei voisi luulla, että sinä et pidä kirjastasi vain koska et halua lukea sitä enää. Minä olen kirjoittanut käsistäni 1,5 vuotta enkä voisi olla onnellisempi että pääsen siitä eroon kunhan saan paketin postiin. Kyllä sitä täytyy muokata kilpailun jäleen (ellei se tietysti vahingossa voita) mutta siihen on vielä mooonta kuukautta.

    En ole ikinä tullut ajatelleksikään tuota kirjailijoiden kirjoistaan puhumista. Yhtäkkiä se tuntuu kovin vastenmieliseltä. Kirjoittamisprosessin loppupuolella en halua muusta puhuakaan kuin käsiksestä mutta se on asia erikseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minä niin kirjoittajista ole huolissani vaan lukijoista. ;)

      (Oikeastihan ne kirjoittajatkin ovat yhtä lailla lukijoita.)

      Mutta joo, tuntuu vain jotenkin hölmöltä olla niin iloinen siitä, ettei tuohon tiettyyn tekstiin tarvitse palata enää koskaan, ellei halua.

      En ole edes laskenut kuinka monta kertaa tämä käsis on jätetty hautumaan ja nostettu jälleen takaisin työpöydälle -- luku hipoo varmasti kymmentä, ellei ylikin. Karmeaa. :0

      Poista
  5. Komppaan Deetä, tuskin kukaan luulee, ettet kirjasta pitäisi vaikka siitä et jaksaisi puhua tai lukea sitä enää. Inhoaakohan muuten kukaan kirjailija oikeasti jotain julkaisemaansa kirjaa?

    Minä olen kirjoittanut käsikirjoitustani varmaan vuodesta 2008, ja pöytälaatikossahan se enimmäkseen on lojunut, ja lojuu, mutta tykkään kyllä kauheasti lukea pätkiä siitä vähän väliä. Mutta kokonaan en jaksaisi sitä enää millään lukea! En kyllä usko, että pääsen siitä ikinä eroon. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että tällainen kyllästyminen saa ymmärrystä. Näyttää vain siltä, että nyt kun kirjan kirjoittaminen ja sen lukeminen on jäänyt taakse, alkaa siitä puhuminen.

      Ehkä sen vielä jaksaa -- ja ehkä siitä vielä innostuukin. :D

      Poista
  6. Ooh, kuule, niin tuttu tunne. Sitä on niin naimisissa oman tekstinsä kanssa, että siitä tahtoo eroon. Että älä kummastele. Et sitä välttämättä vuosiin tahdo nähdä. Mä availen nyt tosin Siljan ja Main sivuja. Kiinnostaa jälleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, ehkäpä minäkin luen Mifongin perinnön vielä joskus. Kymmenen vuoden päästä. Tai viidentoista.

      Poista
  7. Voi, mä niiin tiedän ja tunnen sympatiaa. Oma käsis lähti tänään vedostettavaksi ja saan sen ensi viikolla viimeistä oikoluentaa varten. Toisaalta on kiva, että loppusuora jo häämöttää, toisaalta tuskastuttaa ajatus, että vielä kerran pitäisi kahlata yli 5oo sivua suurennuslasin kanssa lävitse.

    Ihme olisi,jos et jo tuntisi kyllästyväsi. Sitten kun esittelyt ja esiintymiset alkavat, niin uskoisin intosi palaavan. Kuten jo kerroitkin pelkkä puhuminen kirjoittamisesta herättää innostusta. Ja sitä on luvassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se innostus sieltä varmaan tulee. Kanssaihmisillä on sellainen vaikutus. :) Ja onhan se älyttömän mielenkiintoista sitten joskus kuulla niiden lukijoiden mielipiteitä, jotka saavat lukea puhtaasti tämän lopullisen version. Ei poisleikattujen rönsyjen painolastia tai poistettujen hahmojen haamuja.

      Toivotan sinulle voimia ja jaksamista loppurutistuksiin! Pian se on valmis, voi riemua! :)

      Poista
  8. Minä joudun "ikävä kyllä" palaamaan vielä omani pariin ja vieläkin se tuntuu kamalalta ajatukselta. Niin paljon siihen teokseensa laittaa aikaa, että vaikka kuinka siitä pitäisi, niin YÄK! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin: sellainen erittäin lämminhenkinen ja rakastava YÄK. ;)

      Poista
  9. Hih hih, just eilen lähetin käsiksen kustannustoimittajalle, joka aloittaa sen varsinaisen lausekohtaisen editointikierroksen. Ja sanoin miehelleni, että IHANAA, kun sain sen nyt pois käsistäni edes hetkeksi :DF Ok, minä olen vielä siinä vaiheessa, että yllätyn, kun huomaan, että hei, jos tämä olisi jonkun toisen kirjoittama, niin tämän olisi ihan ok luettavaa, mutta epäilen pahasti, että oikovedoksen jälkeen en halua enää kuulla koko pötköstä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka välillä kypsyttää märehtiä samoja lauseita ja kappaleita ja lukuja, tuo kustin kommenttiraita tekee hommasta kieltämättä paljon mielenkiintoisempaa. :)

      Seuraavan osan kanssa odotan prosessia innolla. Toivotaan, että se tapahtuu!

      Poista
  10. Ihme kyllä itse en ole vielä ihan täysin kyllästynyt Kerjäläisprinsessaan. Ehkä se johtuu siitä, että koen sen vasta aloittavan sen Ison tarinan, jota olen ajatellut. Olen siis tosiasiassa kirjoittanut vasta tarinan ensimmäisen luvun. :D (On "hieman" pelottavaa ajatella, että Karisto ei haluaisikaan julkaista jatkoa!) Mutta tunnistan kyllä tuon kyllästymisen tunteen. Se tulee jokaisen tekstin kanssa jossain vaiheessa. Toivottavasti ei vaan sitten, kun siitä joutuu/pääsee puhumaan!

    Jännä tuo, mitä sanoit Mifongin mahdista. Hyvä esimerkki siitä, että kirjoittaminen ei aina ole mitään hurmoksellista inspiraatiota. Tarinan saaminen päästä ulos on hankalaa. Omalla kohdalla trilogian päätösosan kirjoittaminen on vielä niin kaukana tulevaisuudessa, että sitä osaa vain odottaa kieli pitkällä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että kyllästymiseni laatuun vaikuttaa tämä erityisen pitkä odotusaika. Seuraavien kohdalla uskoisin olevan helpompaa. Ja kyllähän nuo jatkokysymykset omaakin päätä välillä vaivaavat -- sitä kun ei koskaan tiedä... Mutta eiköhän meille kummallekin hyvin käy. :)

      Jep, minulle tämän fantasiasarjan kirjoittaminen on ollut pääasiallisesti muuta kuin inspiraatiota. (Vaikuttaakohan niiden paksuus asiaan? Kirjoihin mahtuu niin paljon kaikenlaista tunnelmaa.) Suurelta osin se on ollut sellaista otsa rypyssä tehtyä ylöskirjaamista -- mutta hyvässä mielessä. ;)

      Poista
  11. Minullakin on just menossa romaaninmittaisen läjän viilaaminen, vielä viikko aikaa. Ja sitten piti tietysti kirjastosta tulla se aikaa sitten varattu fantasiatiiliskivi, jota ei voinut olla aloittamatta ja joka on ehkä pikkaisen koukuttavampi kuin se oma, kymmeniä kertoja luettu ja viilattu teksti. Mutta ensin työt, sitten huvi, pakko se itsekuri on ollut jostain kaivaa ja säästää iltalukeminen oikeasti sinne iltaan... Vähän kuin joutuisi syömään lautasellisen makaronilaatikkoa, vaikkei ole yhtään nälkä, ja vieressä odottelee houkuttelevan näköinen leivos, jonka saa syödä vasta sen jälkeen, kun lautanen on tyhjä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, hauska vertaus!

      Yritän yhä ymmärtää, että ensimmäinen vuoallinen makaronilaatikkoa on nyt popsittu. Suu on nipistetty kiinni eikä oikein tiedä pitäisikö voida pahoin vai olla hemmetin tyytyväinen, että sai syötyä sen ylipäätään. ;)

      Poista