1.6.2012

Kurkistus kliseekomeroon

"Keksi jotain omaperäisempää."

Ylläoleva neuvo on yksinkertainen, mutta yllättävän vaikea toteuttaa. Olisi mukava uskoa, että jokainen meistä on ainutlaatuinen, mutta jos näin olisi mielikuvituksenkin suhteen, kliseitä ei olisi koskaan päässyt syntymään. Ihmiskunnan johdotukset kulkevat tietyllä tavalla. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kulttuurisidonnaisia kliseet lopulta ovat. Entä kuinka tarttumiskykyisiä?

Klisee muodostuu toistosta. Ahkeralle nelikymppiselle lukijalle puulta maistuu moni sellainen teos, joka saa teini-ikäisen silmät loistamaan. Taasko tätä samaa, huokaa nelikymppinen, kun lehteilee sivuja, joilla punatukkainen karkuriprinsessa kohtaa tumman muukalaisen ja rakastuu.(Ja se, yhdessä kasvutarinan kanssa, on koko jutun juoni.) Hän hakee pahoinvointilääkettä, kun lopussa paljastuukin, että kaikki oli unta tai kyseessä oli virtuaalitodellisuus. (Totuuden nimissä on sanottava, että tässä tapauksessa luettavana oli varmastikin pöytälaatikkokirjoitus. Ei kai kukaan tällaista enää julkaise.)

Fantasia on oiva kliseiden temmellyskenttä. Asiat, joihin nuorena lukijana ihastuu, kuten esimerkiksi valkotukkaiset haltiat, salaperäiset velhot, tultasyöksevät lohikäärmeet ja kaikkivoipainen magia, ujuttautuvat herkästi omiinkin tarinoihin. Tulee kirjoittaneeksi eräänlaista fanfictionia. Kymmenen vuoden päästä -- ja etenkin jos haaveilee sopimuksesta kaupallisen kustantajan kanssa -- tilanne on kuitenkin toinen. Kliseekomerosta on päästävä ulos. Fantasian kliseitä on oikeastaan tarpeetonta käsitellä tässä sen enempää, sillä niistä löytyy paljon listauksia. Yksi mainioista on Kosmoskynässä ilmestynyt Petri Hiltusen artikkeli.

***

Ylipäätään jos kirjoittaa johonkin tiettyyn genreen, kannattaa genrekirjallisuus olla edes jollain tasolla hallussa. Kukaan ei luonnollisesti voi lukea kaikkea saatavilla olevaa materiaalia, mutta tässä kohtaa kirja-arviot tulevat hyvään käyttöön. Niistä saa yleiskäsityksen kirjan teemoista ja juonesta, ja jos tarina alkaa kuulostaa kovin tutulta, kirja kannattaa lukea. Tutkiskella sen sävyä, tyyliä ja näkökulmaa. Miettiä tapoja, joilla tarinaa ei ole kerrottu.

Jättimäinen ja avatessa vyöryn aiheuttava kliseekomero löytyy romantiikan ja erotiikan lajityypistä. Kun on lukenut kaksikymmentä romanttista kirjaa tai kymmenen eroottista kirjaa, on lukenut ne kaikki. (Eroottisella tarkoitan tässä sellaista kaavamaista romanttista kirjallisuutta, joka kuvaa seksiaktinkin eikä sammuta valoja, kun tositoimet alkavat. Eroottiseksi luettavaa kirjallisuutta on monenlaista -- ja iso osa kliseevapaata.)

Olen lukenut -- ja luen edelleen -- paljon romantiikkaa ja erotiikkaa. Ennen ihan huvin ja nautinnon vuoksi, nyttemmin enemmän siksi, että haluan oppia kirjoittamaan romanttisia ja eroottisia tarinoita, jotka eivät tulvisi kliseitä. Ei kuulkaa ole helppoa. Tietty kliseisyys ja kaavamaisuus pysyy lajityypissä kuin kärpäsenpaska ikkunalasissa. Sen läpi näkee ja maisemastakin voi nauttia, mutta irti se ei lähde.

No, ehkä vertauskuvat eivät ole vahvin osa-alueeni.

Mutta toivoakseni välttäisin ainakin näitä:

- stereotyyppiset käsitykset miehestä ja naisesta ja siitä mikä on komea tai kaunis
- henkilöhahmon ulkoinen olemus kertoo kaiken sisäisestä olemuksesta (amerikkalaisten elokuvien tyyliin, jossa silmälasit riittävät tekemään ruman nörtin ja piilolinssit samasta henkilöstä kadehditun kaunokaisen)
- mystisen salamarakkauden, jossa toiseen ei tarvitse edes tutustua eikä väärinymmärryksiä tai epäilyksiä rakkaudesta ole (Ihmiset nyt eivät vain toimi niin -- eikä se ole edes mielenkiintoista! Missä jännite?)
- ensiaktin samanaikaiset orgasmit
- kaikki naiset haluavat lapsia
- kaikki miehet haluavat aina
- nainen ja mies rakastuvat ja jossain vaiheessa käykin ilmi, että he ovat sisko ja veli
- ainaiset heterosuhteet (pliis, rakkautta löytyy niin paljon muualtakin!)
- pornon lanseeraamat seksikaavat ja orgasmin vertaaminen vyöryvään aaltoon (joo-o, jälkimmäinen lienee ihan osuva kuvaus, mutta toiston myötä kliseeksi muodostunut)
- sankarin sähkönsiniset silmät

Siinäpä joitain kliseitä, jotka saavat minut kalisuttelemaan komeron ovia. Olisi huippumielenkiintoista tietää, mihin kliseisiin te lukijat olette kyllästyneet; mitä haluaisitte genrekirjallisuudessa tehtävän vihdoin toisin?

Entä löytyykö teiltä jokin lempiklisee, jonka huomaa ujuttavansa omaan tekstiinsä kuin varkain?

20 kommenttia:

  1. Ihana aihe! Etenkin näin fantasiafanina.
    Ja korvani (eivät sentään ole suipot) kuumottivatkin. Kyllä niitä kliseitä löytyy omista teksteistä niin paljon, että voi vain kiemurrella. Olen toivottoman rakastunut Legolasiin ja niitä kopioita sitten viliseekin ihan urakalla!
    Kai ne kliseet täytyy vain kirjoittaa ulos? Siis ulos itsestään, sinne pöytälaatikkoon.

    Omassa blogissani eniten olen huokaillut "raskaaksi yhdestä kerrasta" -kliseelle. Se laskee kirjan arvosanaa välittömästi.
    Tiedän, että fysiologisesti ottaen se ON mahdollista, mutta silti se on klisee:
    mies ja nainen kohtaavat, rakastelevat kerran sametinsinisen taivaan alla, mies katoaa ja nainen laskee hymyillen kätensä vatsalleen... siellä on pieni elämä... oih!! <3
    ARGH!!!

    On tietysti paikkoja, jossa kliseitä on käytetty hauskasti ja eri tavalla. Joihinkin kirjoihin tavallaan odottaakin kliseitä. Olisin varmaan pettynyt, jos Utrion romaaneissa mies ja nainen eivät saisikaan toisiaan.

    Kaikilta kliseiltä ei varmaan voi välttyä ja ei niin ole tarviskaan.
    Oleellista on se, että miten niitä käyttää ja kuinka paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kliseiden kirjoittaminen ulos on tärkeää ja toimii ajatusten puhdistajina. Onneksi pöytälaatikot ovat olemassa ja niitä löytyy lukollisenakin! ;)

      Siitä ei pääse mihinkään, että kliseillä on paikkansa. Ne täytyy vain ensin tunnistaa, että niitä osaa käyttää tietoisesti ja oikein.

      Poista
  2. Okei, aion nyt puhua oikeasta ihmisestä, mutta hän on minulle vain 1. säveltäjä ja muusikko ja 2. hahmo kirjassa. En voi tietää, millainen hän oikeasti on, mutta se, millaisen kuvan olen hänestä saanut... Joskus tuntuu, että jokaisessa hahmossani on pala Nikki Sixxiä. Sitä ei voi välttämättä sanoa kliseeksi mutta Nikki osoittaa oikein hyvin sen, miksi me käytämme kliseitä. Kun jokin on tehnyt suuren vaikutuksen, se vain jää meihin. Se näkyy joka tekstissä edes hieman.

    Eikun hei, voihan tuota sittenkin sanoa kliseeksi. Rankan lapsuuden elänyt kapinallinen rokkari, joka lopulta kärsii, on herkkä, käyttää päihteitä ja sitten joko kuolee tai Nikkin tapauksessa paranee, ainakin osittain. Ei kovin omaperäistä. Mutta siinä on minun lempikliseeni.

    Minusta heterosuhteet eivät ole niinkään klisee vaan maailman näkemistä kapeasti. Siinä mielessä olen vähän kyllästynyt heterosuhteisiin kirjoissa. Vielä enemmän olen kyllästynyt ei-heterosuhteiden alleviivaamiseen.

    Minä muuten rakastan huonoja seksikuvauksia. Ne ovat niin huonoja että se on jo... kitschiä.

    Hyvä postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huonot seksikuvaukset menettelevät, jos koko kirja hahmoineen on kliseinen. Mutta kyllä ketuttaa pientä ihmistä, jos henkilöhahmot on luotu taiten ja harkiten ja muutenkin yritetty vähän enemmän kuin lääkärisarjakioskipokkareissa, ja sitten seksikuvauksesta huomaa, että kirjoittaja ei ole keksinyt siihen mitään omaperäistä tai hahmoille räätälöityä vaan on kuin copypastettanut seksikaavan siihen kohtaan kirjaan. Argh!

      Joo, ehkä on vähän omituista ajatella heterosuhteita varsinaisesti kliseenä. Siihen ajatukseen varmaan kytkeytyy enemmän se, kuinka kliseisesti heterosuhteet yleensä kuvataan.

      Poista
  3. Tämä on yksi syy siihen, miksen genreistä oikein perusta, paitsi pehmeä scifi, jossa vain maailma on rajana - eikä sekään.

    En tiedä romantiikasta, mutta yksi kirjallisuudessa yleensä ärsyttävä klisee on tämä, että avioliitto/raskaus = onnellinen loppu. Tai siis, kaikki on ainoastaan ihan kivasti, mutta sitten tulee jompikumpi noista ja kaikki onkin hetkessä maailmaaräjäyttävää, ja sitten kirja loppuu siihen. Suosikkikirjailijani Douglas Couplandkin on sortunut tuohon.

    Scifi- ja fantasiakirjoittajien, oikeastaan muidenkin, kannattaa ehdottomasti lukea tämä kliseelista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, juuri tuo ärsyttää minuakin! Siis se, että romantiikassa kaikki tähtää siihen, että naimisiin mennään, lapsi saadaan ja that's it. Sitten on onni taattu.

      Paljon mielenkiintoisempi on kirja, jossa naimisiin on menty ja se lapsikin tuloillaan ja sitten kaikki menee totaalisesti perseelleen. ;)

      Poista
  4. Itse pidän kliseistä. :) Tykkään käyttää kliseitä teksteissäni eräänlaisina metatason vitseinä. Esim. Kerjäläisprinsessassa eräällä hahmolla on ns. kosmeettinen arpi, tiedättehän, sellainen "kauhea" viiden sentin viilto poskessa, joka tuhoaa sankarin tai sankarittaren elämän täysin. "Sillä eihän kukaan voi rakastaa arpikasvoista rumilusta!" Myöhempien tapahtumien valossa tämän arven merkitys sitten muuttuu tai ei, riippuen lukijasta. Hahmo itsessään on traaginen, eikä millään tavalla huvittava. Niille, jotka eivät ole katsoneet lapsena silmät ristissä 50-luvun merirosvoseikkailuja, vitsi ei luultavasti avaudu. En tiedä, ehkä se ei avaudu kenellekään muulle kuin minulle... :D Mutta steampunkiin ylipäätään kliseet sopivat paremmin kuin muihin genreihin. Ehkä siksi, että tarinat pohjaavat aikakauteen, joka synnytti monet suurista kliseistä. Keksijöiden oletetaan olevan hulluja/vaarallisia ja seikkailijattarien kauniita ja näsäviisaita. Arkeologi löytää aina eläviä muumioita tai törmää muinaiseen kiroukseen. Se on osa lajin viehätystä. Niin vain kuuluu olla. :)

    Mutta kliseitä, joista en pidä... Hmm. No ainakaan siitä, että nainen tarvitsee aina miehen pelastamaan itsensä loppumetreillä, vaikka olisi ollut kuinka rohkea siihen asti. Mutta ehkä tämä on sellainen klisee, joka on jo väistynyt. En pidä myöskään ratkaisuista, joissa sankari listii vihamiehensä vahingossa, koska hän ei olisi sankari, jos tekisi sen tahallaan. :O Tässä mielessä haluan, että fiktio imitoi oikeaa elämää. Että jako hyviin ja pahoihin ihmisiin ei olisi niin selkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän minunkin on pakko pitää kliseistä jollain tasolla, kun luen paljon genrekirjallisuutta. :D Mutta aika usein sitä löytää itsensä toivomasta, että kunpa tässä olisi tehty tämä ja tämä hieman toisin...

      Niin, siis tässähän on se ydin, miksi itse ylipäätään aloin kirjoittaa. Halusin itselleni räätälöityä luettavaa.

      Hyvä kun mainitsit tuon kliseen, jossa mies todistaa "mieheytensä" sillä, että pelastaa sankarittaren, joka on tarinassa muuten ollut omatoiminen ja kekseliäs. Muutenkin liian machot (barbaarityyppiset) miehet saavat minut pudistelemaan päätäni.

      Poista
  5. Minäkin kirjoitin aiheesta juuri täällä: http://ajatusviivallatanssia.blogspot.fi/2012/05/fantasiakirjallisuuden-kliseet.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kappas, niin oletkin! :) Täytyypä lukaista ajatuksella ja kommentoida.

      Poista
  6. Mainio aihe. Etenkin nuo romanttisen kirjallisuuden kliseet :) Todennäköisesti varastan tämän pohdittavaksi kunhan taas jaksan ajatella blogiani.

    Onneksi kliseillä on myös tehtävänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Romanttisessa kirjallisuudessa on niin paljon vakiintuneita juttuja, että joskus olen miettinyt, onko olemassa jokin kone, joka niitä suoltaa vai onko se lähtenyt muutaman kirjan pohjalta ja tullut vain "yleiseksi totuudeksi"?

      Genreen olisi kiva tuoda uusia juttuja!

      Poista
  7. Taisin Ahmun blogissa joskus mainitakin, että lukijana en tykkää yhtään fantasiakirjallisuudessa kliseisistä nimistä. Jotenkin ne on aina samanlaisia. Yksi ärsyttävä klisee on sekin, että kun joku hahmo on allapäin, niin ulkona sataa ja on harmaata, ja kun hänen tunteensa myrskyävät, niin ulkona myrskyää, ja sitten kun hän on iloinen, niin aurinko paistaa, eli sää on aina verrannollinen mielialaan... Tähän olen kyllä itsekin sortunut. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, tuo hahmon tunnetilan korostaminen säätilalla on jotain, mitä on kyllä tullut tehtyä. Joskushan se on loogistakin, esimerkiksi jos vaikka rankkasade tuo hahmon mieleen surullisen tapahtuman, mutta vähän koomiseksi se kyllä menee, jos läpi kirjan henkilön tunnetila ja sää kulkevat käsi kädessä.

      Paitsi jos kyse onkin siitä, että hahmo pystyy vaikuttamaan säähän tunteillaan! ;)

      Poista
  8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pistin kommenttini vahingossa kahteen kertaan (se ei jostain syystä ensin näkynyt minulla ja luulin, ettei se ollut mennyt perille). Siksi poistin tuon edellä olevan.

      Poista
  9. Haha, nauroin tuota Petri Hiltusen artikkelia. Siitä joskus teini-iässä tekaisemastani opuksesta löytyy juurikin kaikki nuo kliseet :D . Paitsi ehkä se velho :D . Mutta olen ollut näin vanhemmalla iällä siitä kyllä ihan tietoinenkin, sehän nyt on muutenkin sellainen naiiviuden huippu. Ei ehkä tosin muuten sen ikäiseksi hirvittävän huonosti kirjoitettu.

    Hieman ristiriitaisen kirjasta tekee se, että se alkaa muusta naiiviudestaan huolimatta kaikkea muuta kuin kepeästi; kuvaillen alkoholiperheen lapsen elämää. Kyseessä oli puolitietoinen oman elämän siirtäminen fantasiamaailmaan.

    VastaaPoista
  10. Ihan mahtavaa että kirjoitit tästä. Opiskelen kirjallisuutta ja suunnitellut jonkinlaista aihetta sivuavaa tutkielmaa nimenomaan fantasiakirjallisuudesta, sen intertekstuaalisuudesta ja kliseistä :) Jotenkin järkevästi rajattuna tietysti. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, että pidit!

      Tutkielmasi aihe kuulostaa siltä, että sitä olisi erityisen mielenkiintoista tutkiakin. :)

      Poista