25.10.2013

Kirjallisuuden teini vastaa fossiililautakunnalle

Uusimman Suomen Kuvalehden (25.10.2013) artikkeli "Romaani sairastaa" oli tällaiselle viihdekirjailijalle aika turhauttavaa luettavaa. Siinä toimittaja Riitta Kylänpää haastattelee Tommi Melenderiä, Harri Haanpäätä, Lea Rojolaa, Putte Wilhelmssonia ja Pekka Tarkkaa suomalaisen nykyromaanin surkeuden tilasta.

Minun näkökulmastani aiheesta on menty kysymään kirjallisuuden fossiililautakunnalta. Tunnen itseni teiniksi -- ja varmaan kirjalliselta maultani ja mielipiteiltäni jotain yhtä epämiellyttävää olenkin -- mutta voi nyyh sentään!

Alla poimintoja artikkelista ja ajatuksiani niiden esittämistä väitteistä.

***

Kirjallisuus on menettänyt yhteiskunnallisen merkityksensä.

"Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä. Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa." -- Pekka Tarkka

Teini tässä terve. Me elämme 2010-lukua ja moni asia on valitettavasti muuttunut. Hienoa, jos viisikymmentä vuotta sitten oli kirjallisuus niin puhdasta, että kokeneet kirjailijat siellä esittivät yhteiskunnallisia näkemyksiään sen sijaan, että jotkut viihdekirjailijat olisivat tahranneet ihmisten mieliä joutavanpäiväisillä teoksillaan. On nimittäin selvää, että se naapurin täti lukisi Sitä Yhteiskunnallisesti Merkittävää Romaania, jos Kaari Utriolta ei olisi julkaistu esikoisromaania.

Koska ellei viihdekirjallisuutta olisi, korkeakirjallisuus myisi paljon paremmin. Eikö vain?

Jos nyt oikein ymmärrän yhteiskunnallisuuden merkityksen, annan sellaisen vinkin, että kannattaa avata silmänsä ja lukea vaikkapa sellaista kirjallisuutta kuin tieteiskirjallisuus. Se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Lisäksi esittäisin kysymyksen: saako romaani muuttua? Mikä sen osa on nykyajan digiyhteiskunnassa? Tuskin sama kuin 1960-luvulla.

***

Nykykirjailijat ovat insinöörejä.

"[Putte]Wilhelmssonista nykykirjailijan ammatti-ihanne muistuttaa 1980-luvun Nokia-insinööriä. 'Nykykirjailija kirjoittaa autotallissa kahdeksan tuntia päivässä, vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan. Kirjallisuus ei ole enää boheemiutta vaan työtä.'"

Kyllä ennen oli paremmin, kun taiteilijoiden työ ei ollut työtä vaan inspiraation pirtsakoita purskahduksia. Hei, Putte. Inspiraatio on romaanin kirjoittamisessa tärkeä mauste, mutta ei siitä pääruokaa tehdä. Ilmeisesti siis kirjailijatkaan eivät nykypäivänä osaa olla oikeanlaisia. Insinööriys on silti tästä hommasta kaukana.

Esittäisin kysymyksen: onko kirjailijalla lupa suhtautua kirjoittamiseen kuin mihin tahansa työhön? Onko taide työtä? Viihdekin voi muuten olla taidetta.

***

Romaanit ovat elokuvakäsikirjoituksia.

"'Suuri osa kirjallisuudesta on tv-sarjaa romaanin sivuilla. Teksti on kohtauksellista ja miljöökuvaus rajattua sen sijaan, että luotaisiin kerrontakosmoksia', Tommi Melender arvostelee."

Niin, tervetuloa tosiaan 2010-luvulle. Meidän nuoremmat nykykirjailijat on taidettu marinoida television ja elokuvien ja tietokonepelien visuaalisuudessa ihan lapsesta lähtien. Ei ihme, jos se vaikuttaa siihen miten romaaneja kirjoitetaan ja miten niitä luetaan. Ihminen muuttuu, yhteiskunta muuttuu -- vääjäämättä myös romaani, tuo hitaista hitain media, muuttuu.

Nuoren ero vanhaan on usein se, että menneiden asioiden perään ei tarvitse kitistä, koska niiden olemassaolosta (tai subjektiivisesta hienoudesta) ei tiedä. Vanha voi ryhtyä muutokseen, mutta nuoren ei tarvitse. Sillä nuori itse on muutos.

Kumpi muuten on romaanille tärkeämpää? Että se kirjoitetaan, vai että sitä luetaan?

***

Kirjat ovat makuasia.

"'Toki kirjat ovat makuasia', Lea Rojola jatkaa. 'Olen myös jo niin vanha, että en jaksa innostua loputtomiin kolmekymppisten identiteettikriisin kuvauksista ja parisuhteen mälväämisestä.' [--]Lukijana hän kuitenkin toivoisi, että myös kirjojen pinnan alla olisi jotain. 'Että kirjailijat näkisivät tämän ajan suhteessa johonkin isompaan. Mutta kirjoista puuttuu analyysi, näkemystä ja kyky nähdä asioiden taakse.'"

Hienoa, että kaiken arvottamisen välissä huomataan mainita, että toisille tyhjänpäiväiset kirjat voivat toisille olla merkityksellisiä. Tämä osoittaa huomattavaa näkemystä ja kykyä nähdä asioiden taakse. Kun kerran nykypäivänä kirjoja julkaistaan vuosittain tuhatmäärin, epäilen, ettei Rojola ole lukenut niitä kaikkia. Hän on siis hyvinkin voinut sivuuttaa vahingossa ne teokset, joissa käsiteltäisiin muutakin kuin kolmekymppisten identiteettikriisiä tai parisuhdesolmuja.

Minäkään en niistä muuten kauheasti pidä, vaikka kohdeikää olenkin. Silti olen löytänyt lukuisasti luettavaa kotimaisilta nykykirjailijoilta. Kumma juttu. Mutta tosiaan, makuasioitahan nämä vain ovat.

(Mutta minun makuni on sivistyneempi.)

***

Varokaa, viihdettä!

"Pekka Tarkka jyrähtää: 'Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta. Mutta toki on myös kirjoja, jotka on tehty viihteeksi, emmekä mekään ole niiltä turvassa.'"

Teini älähtää: "Jos kerran täytyy elää tässä hikidigiyhteiskunnassa, kai vähimmäisvaatimus on, että saa lukea sitä mitä huvittaa. Sitä mikä huvittaa; liikuttaa, kiinnostaa, elähdyttää, lohduttaa. Kuten me kaikki tiedämme, ajattelu sattuu."

Mutta kertokaapa tosiaan, te paremmin kaikesta tietävät: miksi viihde lähtökohtaisesti mädättää? Miksi ihmeessä se aina niputetaan yhdeksi ja samaksi köntiksi, kun mielestäni viihteen kirjo on sata sateenkaarta? Joskus nauru on itkua parempi tapa saada viesti perille. Charlie Chaplinkin tämän tiesi.

***

Kirjallisuus on siistiä ja keskiluokkaista.

"'Kirjallisuudesta on tullut ehkä liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Kirjailijat kirjoittavat enää vain toisista kirjailijoista', Haanpää lainaa Arto Salmista."

Tähän ei teini voi sanoa kuin: minkälaiset laput silmillä te oikein niitä kirjoja luette? Katsokaa nyt hyvät ihmiset kauemmaksi kuin Hesarin esikoiskirjapalkinnon ehdokaslistaan. Haastakaa itsenne, laajentakaa elinpiiriänne. Annan vinkin: lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä spekulatiivinen fiktio kaikkine alalajeineen. Sieltä löytyy kapinaa, rosoa ja näkemystä.

Ai mutta olivatko ne viihdettä?

***

Kohtia, joihin tarttua, olisi löytynyt enemmänkin (kuten kotimaisen proosan yksitotisuus ja sen avautumattomuus ulkomaiselle lukijalle), mutta teini alkaa väsyä. Tai menettää kiinnostuksensa, koska sosiaalinen media kutsuu enemmän kuin kirjallisuussaarna. Rojola kiteyttää artikkelissa: "Kirjallisuuselämä on köyhtynyt."

Mitä tähän voisi sanoa? Minä, joka en ole saanut elää sitä kirjallisuuselämän rikkaampaa aikaa, olen varsin tyytyväinen nykytilaan, sillä: kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat. Enemmän tai vähemmän.

Kulttuurisnobismin aika on ohi.

38 kommenttia:

  1. Joo, ei jaksa kuten jo facen puolella annoin ymmärtää. Vaikka en ole enää teini, komppaan tätä bloggaustasi täysillä. Ajatuskin, että pitäisi palata 60- ja 70-luvulle, jolloin kaikissa kirjoissa piti olla jokin elämää suurempi aate, on mielestäni kammottava. Taas tehdään viihteestä kouluttamattomien, laiskojen, aivonsa tv:llä tylsistyttäneiden duunareiden kirjallisuutta, joka ei mukamas voisi sisältää syvempiä ja vakavampia teemoja. Luokkajakoa sanon minä. Ja etteikö kirjoittaa muka voisi 8 tuntia päivässä ilman, että tuloksena on jotenkin huonompaa kirjallisuutta kuin se mikä kirjoitetaan valtavan flowinspiksen vallassa. Jos tässä jäisi inpsiksiä venailemaan, taitaisi suurin osa kirjoista jäädä kirjailijan pään sisälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja miksi, oi miksi viihdekirjallisuus olisi se paha peikko, joka vie lukijat romaaneilta, joilla olisi "syvempi yhteiskunnallinen merkitys"? Onko täysin unohdettu, että ehkä nämä kaksi ovat eri päämääriin kurottelevia kirjallisuudenlajeja, jolloin niitä voidaan lukea rinnakkain, mutta eri tilanteissa?

      Jos taas "köyhtyneessä kirjallisuuselämässä" hiertää se, ettei kukaan kirjoita sellaisia romaaneja, joita haastateltavat haluaisivat lukea, niin ratkaisu on ihan käsillä: kirjoittakaa itse sellaista kirjallisuutta, jota maailma teidän mielestänne kaipaa. Olkaa muutos.

      Yksinkertaista, eikö?

      Poista
    2. Aika absurdia kuvitella, että esim. 50- tai 60-luvulla romaaneja kirjoittaneet olisivat tehneet jotenkin vähemmän töitä kuin nykykirjailijat! Ajatelkaa sen ajan tekniikkaa ja tiedonhankintaa! Kyllä on myytti, että kapakassa istuttiin ja inspistä odotettiin ja sitten se mestariteos vain itsensä kirjoitti.

      Poista
    3. Kirsi, näin maalaisjärjellä ajattelisin samoin.

      Poista
  2. Tässä näkyy se sama ristiriita, mikä kohdistuu usein myös yksittäiseen kirjailijaan: Pitäisi aina kyetä uudistumaan, mutta silti koskaan et muuttua saa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se, ja yhden torven totuus. On kaiketi kiva toitottaa sitä omaa näkemystään, mutta sivistyneinä pitämiltään ihmisiltä odottaisi laajempaa näkemystä asiaan.

      Poista
  3. Jos olen jotain oppinut niin sen, että nuoriso on aina tuhonnut kaiken sen hyvän minkä aiemmat sukupolvet ovat rakentaneet ja että kaikki uusi mädättää (moraalisen) selkärangan. Ennen oli kaikki paremmin, vaikka mikään fakta ei tätä tukisikaan.

    Onneksi nuoriso ei usko kaikessa meitä vanhuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika ne muistot kultaa ja uudet sukupolvet edeltäjänsä multaa.

      Nuoruus taitaa olla mielentila, joka loppuu sitten kun eletty elämä ja menneet asiat alkavat tuntua jollain tavalla rakkaammilta kuin se, mitä on tulossa.

      Poista
    2. "Nuoruus taitaa olla mielentila, joka loppuu sitten kun eletty elämä ja menneet asiat alkavat tuntua jollain tavalla rakkaammilta kuin se, mitä on tulossa."

      Jos näin, niin siinä tapauksessa minusta ei koskaan tule vanhusta. Kuitenkin edustan sitä ikäluokkaa, jota nimitit fossiileiksi tai mitä me oltiin, joku jäännös kampakeraamiselta ajalta kuitenkin. Mutta emme me ole yhtä samaa massaa kuten eivät nuoretkaan. Kaikkia meistä ei menneisyys kiinnosta, vaan nykyhetki ja tulevan suunnittelu. Elämä ei nimittäin lopu vanhuuseläkeikään eikä kirjoittaminenkaan. Helsingin kirjamessujen esikoiskirjahaastettelussa Seppo Puttonen haastetteli yhtä, joka oli arviolta 75-vuotias ja oli niiden seitsemän joukossa toinenkin, joka oli minua vanhempi.

      Mitä tulee 1950- ja 1960-luvun kirjallisuuteen, niin silloisissa romaaneissa oli se mielestäni myönteinen piirre, että ne sisälsivät tarinan, jossa oli alku ja loppu. Romaaneissa oli rakenne. Nykyisin ei välttämättä siten ole. Vaikka aiheet ovat tuoreesti tästä päivästä ja kieli pulppuilee ja henkilöhahmotkin ovat riittävän syviä ja uskottavia, niin jokin siinä kirjan rakenteessa mättää. Romaani on kokoelma enempi tai vähempi yhteensopimattomia palasia. Tämä ei toki ole sääntö, vaan piirre, jolla itse luonnehtisin tuota eri aikakausien eroa.

      Kyseinen Suomen Kuvalehden numerohan poistettin messuilta kirjailijoita loukkaavana. En tiedä, oliko sitä kuitenkin tiskin alla. Itse odotan, kunnes se tulee vastaani työpaikan lehtikierrossa.

      Poista
    3. Kiva, kun kommentoit, Elina!

      "Kuitenkin edustan sitä ikäluokkaa, jota nimitit fossiileiksi tai mitä me oltiin, joku jäännös kampakeraamiselta ajalta kuitenkin. Mutta emme me ole yhtä samaa massaa kuten eivät nuoretkaan."

      Tietenkään ikäluokat eivät ole homogeeninen joukko! Kirjoituksessani viittasin nimenomaan haastateltuihin, jotka taisivat olla valittuja tukemaan toimittajan hakemaa näkökulmaa siitä, että nykyromaanissa on kaikki huonosti.

      Tuo Suomen Kuvalehden poistaminen messuilta kirjailijoita loukkaavana oli kyllä hupaisa reaktio. Jos kirjailija loukkaantuisi joka kerran, kun joku sanoo, että "hei, sun romaani on paska", niin eihän sitä ehtisi muuta kuin nuolemaan haavojaan. Kirjailijatkaan eivät ole yhtenäinen porukka, vaan varsinainen kissalauma. Jotenkin huvittavaa, että joku yrittäisi tällaista porukkaa "suojella".

      Minulla on varsin erilainen kokemus siitä, että romaaneista ei löytyisi nykyään tarinaa, jossa on alku ja loppu. Mutta tämä käsitys voi johtua siitä, että hakeudun luontaisesti niiden lajityyppien pariin, joissa tarina nimenomaan on tärkeä.

      Koska kirjo on kuitenkin valtava, rakenteita löytyy joka lähtöön. Ja se on hieno asia.

      Poista
  4. Hieno kirjoitus mielenkiintoiseen aiheeseen.

    Tätä kirjoitusta pohdimme yhden tutun kanssa äskettäin ja heräsi sellainen ajatus, että kun pistetään tämä "kirjallinen kirjallisuus" ja viihdekirjallisuus vastakkain niin tarvitaan parempi tapa kuin tuommoinen subjektiivinen "minun kirjallisuus on parempaa kuin sinun kirjallisuus" -mittakeppi mittaamaan sitä mikä on klassikkokamaa ja mikä ei.

    Otetaanpa siis vaikka tommonen 50 vuoden mittakeppi. Jos kirja 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen on sellainen, että vaikka yksi kymmenestä on sen lukenut ja ainakin neljä kymmenestä tunnistaa kirjan nimen niin voidaan minun mielestäni puhua jollain tavalla klassikosta.

    Suurin osa viihdekirjallisuudesta putoaa kartalta hups. Mutta veikkaampa että suurin osa tästä "laadukkaan laadukkaasta" hifikirjallisuudesta putoaa ihan sinne samaan paikkaan tämän viihteen kanssa.

    Minusta suurin osa kirjallisuudesta on kuitenkin kulutustavaraa, se inspiroi, viihdyttää ja tuo ajatuksia ja piristystä ihmisten elämään. Klassikot ovat sitten klassikoita, mutta niitä tulee ihan samalla lailla viihdepuolelta kuin täältä "paremman kirjallisuuden" piiristäkin. Miksi siis lokeroida vaan lukee sitä mikä itseä miellyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa kommentoimaan, FarSeeker!

      Suurin osa kirjoista vaipuu unohdukseen. Jotkut löydetään joskus myöhemmin, mutta onko klassikonkaan määre aina se, että se on erityisen "hyvää" kirjallisuutta?

      Se, mikä kirja sykähdyttää, saattaa olla hyvinkin yksilöllistä. Siksi minua viiltää näin raaka arvottaminen, koska toisen kirjamakua arvottamalla arvotetaan myös ihmistä itseään.

      Poista
    2. Kiitos,

      Viittaatko raakalla arvottamisella tuohon jota minä käytin vai tuohon jota alkuperäisessä jutussa käytettiin?

      Koska "klassikko" -mittakepillä tarkoitukseni oli juuri ilmaista se, että yhtä lailla viihdekirjallisuus kuin "korkeakirjallisuus" voi olla klassikkokamaa, tai sitten ohimenevää kulutustarviketta. Eikä se tarkoita etteikö ohimenevä kulutustavara sykähdyttäisi tai olisi mitenkään tarpeellista. Yritin siis sanoa, että viihdekirjallisuutta nenän vartta pitkin katsominen ei ole minusta kovinkaan rakentavaa. Onko esimerkiksi vaikka "Taru sormusten herrasta" viihdekirjallisuutta? Klassikko se ainakin on joka on sykähdyttänyt lukemattomia ja lukemattomia ihmisiä.

      Poista
    3. Jos mietitään aikaa kestänyttä selkeästi viihdekirjallista teosta, niin Hilja Valtosen tuotanto tulee ekana mieleen. (Tai ulkomaisista Jane Austen.)

      Molemmat ovat inspiroineet omassa nerokkuudessaan lukemattomia nykykirjailijoita, vaikka eivät olekaan kuolemanvakavaa proosaa.

      Poista
    4. Kysymykseni siitä, onko klassikkokaan aina "hyvää" kirjallisuutta, oli jossain määrin irrallinen pohdinta siitä, miten vaikeaa ja haitallista voi olla luokitella kirjoja niiden subjektiivisen hyvyyden tai huonouden mukaan. Eli on monia klassikoita, jotka eivät istu omaan kirjalliseen makuuni (en siis saa niistä sitä kokemusta, mitä jotkin toiset ovat saaneet, enkä välttämättä edes ymmärrä, miksi se on noussut klassikoksi -- vaikka tätä tosin tapahtuu harvemmin).

      Olen täysin samaa mieltä siitä, että viihdekirjallisuuden puolelta löytyy yhtä lailla klassikkonsa kuin taidepuoleltakin.

      Poista
  5. Viihdekirjallisuuden suurkuluttajana olen etenkin viimeisen lauseesi kanssa mitä lämpimimmin samaa mieltä.

    VastaaPoista
  6. Koskaan ei varmaan ole tehty niin paljon kirjoja kuin nyt. On nääs opittu kirjoittamaan ja on nämä vehkeetkin paremmat. Ei se sliti tee kirjallisuudesta huonoa, että on digi heti, sillä kyllä ei montaa kirjaa kustannustoimitettais minunkaan käsialalllani ja korjaukset siellä välissä. Faktorit ne varsinaisia velhoja on olleet.

    Eiköhän kirja aika pian kerro, alkaako se vetää, onko siinä se koukku ja lopuksi selviää, mitä jäi käteen. Vääriä kirjoja ei tarvitse lukea ja kaikkia ei ehdi kukaan.

    Mutta eikö ne kotimaiset kirjailijat juuri nyt ole ennäntysmäärin menossa ulkomaille? Siitäkö nämä fossiilit on kateellisia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoja tosiaan julkaistaan (ja luetaan?) enemmän kuin koskaan ennen. Sillä on toki omat haittapuolensa, mutta myös myönteiset puolensa. Laaja tarjonta tarkoittaa tässä tapauksessa myös monipuolista tarjontaa.

      Esimerkiksi spefijanoisten ei ole tarvinnut enää hetkeen alistua realismin valta-asemaan kotimaisessa tarjonnassa.

      Minä en usko, että nämä fossiilit olisivat kateellisia yhtään millekään. Ehkä heitä harmittaa muutos ja se, että mennyt kulta-aika on, no, mennyttä.

      Kannattaa muistaa sekin, että SK:n toimittaja on kirjoittanut jutun jokin visio mielessään. Lehtijututkin ovat juttuja, aina jokin muunnelma totuudesta. :)

      Poista
  7. Aivan mainio blogikirjoitus, naureskelin täällä itsekseni! Samaa mieltä siis olen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos nauratti! :) Minuakin alkoi huvittaa kummasti, kun aloin toipua turhautumisestani.

      Poista
  8. Vastaukset
    1. Kiitos! Hienoa, että olet turvallisesti takaisin maan kamaralla. :)

      Poista
  9. Harmillista kyllä, en ole SK:n juttua nähnyt, mutta jo useampia ansiokkaita kirjoituksia sitä koskien olen lukenut. Itse jouduin juuri äskettäin eräässä haastattelussa vastaamaan kysymykseen: Miksi luet fantasiaa? Esitin haastattelijalle vastakysymyksen: Jos lukisin pelkästään realistista kirjallisuutta, kysyisitkö minulta miksi? Ei kysyisi. Käsitys hyvästä kirjallisuudesta Suomessa on ollut pitkälti kytköksissä realismin perinteeseen. Hyvä kirjallisuus näyttää, millaisessa maailmassa me elämme ja yrittää ehkä muuttaakin sitä. Kun tuota maailmaa, ihmistä tai muutosta kuvataankin symbolisella tavalla, etäännytettynä, vaikka spefin keinoin, ovat realismifanaatikot hukassa. Fantastiset genrethän ovat populaarikirjallisuutta, joutavaa eskapismia ja mielikuvitusleikkiä. Niinpä. Minua ilahduttaa juuri nyt suomalaisen kirjallisuuden moni-ilmeisyys, aiheiden rikkaus ja käsittelytapojen moninaisuus (erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuudessa). Sitäpaitsi parhaassa tapauksessa kirja on sekä taidetta, että hyvin viihdyttävä. Jotkin harvat kirjat ovat toki vain taidetta ja jotkin pelkästään viihdyttäviä, mutta kaikki todennäköisesti löytävät lukijansa ja toivottavasti täyttävät tehtävänsä. Kaikki voidaan tehdä hyvin ja huonosti, eikä minusta oikealla kirjallisuudenystävällä ole varaa suhtautua tympeän ylimielisesti mihinkään lajiin, kehenkään kirjailijaan. Se osoittaa sivistyksen puutetta. Ugh, olen puhunut. :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Mervi! Minulla ei ole tähän oikein mitään lisättävää, mutta haluan sanoa että olen tismalleen samaa mieltä kanssasi.

      Ja jos joku joskus minulta vielä kysyy miksi kirjoitan/luen fantasiaa, esitän vastakysymyksenä "miksi kirjoittaisin/lukisin realismia?" (Toki luen myös sitä ja kuka tietää, vaikka joskus kirjottaisinkin, mutta enpä ole koskaan kuullut kenenkään kysyvän, miksi joku lukee tai kirjoittaa realismia. On hyvä vähän ravistella luutuneita käsityksiä.)

      Poista
  10. Realistisesta kirjallisuudesta on huomautettava, että realistisen romaanin pitäminen kaunokirjallisuuden "kruununjalokivenä" on tietynlainen historiallinen jäänne Suomessa. Aleksis Kiven Seitsemän veljestähän oli jo tavallaan poliittinen projekti sekä muodon että sisällön puolesta, koska siinä kerrottiin muodoltaan suomenkielisesti suomalaista rahvasta kuvaavaa sisältöä, mikä oli siihen aikaan ennenkuulumatonta.

    Siihen aikaan, kun realistisia romaaneita alettiin arvostaa, oli sosiaalinen todellisuuskin ilmeisesti yhdenmukaisempi kuin nykyään. Itse väittäisin, että spekulaativinen fiktio ja fantasia ja tällaiset lajit voivat nykyään olla sosiaalisessa mielessä jopa relevantimpia kuin realistinen fiktio, koska meillä ei oikeastaan ole esim. median pirstoutumisen takia olemassa enää sellaista yhteistä yhtäläistä yhteiskunnallista todellisuutta, johon voitaisiin vedota - toisin kuin ennen vanhaan. Esimerkiksi fantasian kuvaama maailmahan on kaikille lukijoilleen sama, kun taas realistisen kirjallisuuden kuvaama sosiaalinen todellisuus ei välttämättä ole kaikille sama.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomalaisen realismin valta-aseman ymmärtää, kun katsoo sitä kansakuntamme nuoruutta vasten. Kalevala antoi myyttistä pohjaa, mutta yhtenäisemmälle kulttuurille ja suomalaisuudelle tarvittiin jotain muutakin rakennusmateriaalia -- jotain arkisempaa ja helpommin lähestyttävää.

      On hienoa, että realistia romaaneja kirjoitetaan (minulla ei todellakaan ole mitään haluja dissata niitä!), mutta minua tympii asenne, joka näköjään elää ja voi pulleasti niidenkin ihmisten parissa, joita voisi pitää kirjallisesti sivistyneinä.

      Monimuotoisuuden luulisi olevan ilo. Tälläkin kulttuurin alueella.

      Poista
  11. Juuri tuota samaa ajattelin. Yhtenäiskulttuuri on murentunut, enää ei ole lähes jokaisen suomalaisen jakamaa konsensustodellisuutta. Voidaanko enää kirjoittaa suuria sukupolviromaanejakaan? Tarvitseeko? Vai ovatko ne fantasiaa?
    Itse en pidä tiettyä genreä tai esitystapaa varsinaisesti parempana kuin toistakaan, loistavia kirjoja löytyy joka genrestä, minä nyt vain satun pitämään fantasian genreen kuuluvista teoksista yleensä enemmän kuin realistisista, mutta en väitä, että ne varsinaisesti olisiva parempaa kirjallisuutta, joskaan ei myös huonompaa.
    Kaikista hyvistä kirjoista ei ole pakko tykätä ja kaikki kirjat, joista pidän, eivät ole kaunokirjallisessa mielessä loistavia. Öh, meniköhän tämä nyt vähän ohi aiheen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on minusta hyvä kysymys: onko suuria sukupolviromaaneja mahdollista enää kirjoittaa, ja jos on, tarvitaanko niitä?

      Sota ja sota-ajat ovat aina tuntuneet olevan yksi suomalaisuutta määrittelevistä asioista. Kekkonen on toinen, mutta en ole elänyt kummankaan aikaan. Minulla ei ole mitään omakohtaista kokemusta, tuntumaa, näistä asioista. Kaikki on toisten kirjoittamaa tai toisten kertomaa.

      Minulle tutumpaa on 1990-luvun lama, kännyköiden ja tietokoneiden aikakauden alku, kulutusyhteiskunta ja globalisaatio.

      Hmm. Ei ihme, että kirjoitan fantasiaa niin mielelläni. ;)

      Poista
  12. "Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta."
    -Pekka Tarkka

    Minua hämmästyttää se, että kirjallisuudentutkija sanoo jotakin näin mitäänsanomatonta.
    Niin, kirjallisuus on kirjallisuutta. Mutta mitä kirjallisuus on?

    Ennen kuin voimme arvostella nykyisiä kirjallisuuden muotoja ja niiden "oikeellisuutta", meidän tulee ymmärtää mitä kirjallisuus on historiansa aikana pitänyt sisällään.

    Jo muinaisista ajoista lähtien ihminen on kertonut uudelle sukupolvelle tarinoita. Opit ja niiden ymmärtämys upposivat satuina ja legendoina, jopa lähipäivinä sattuneiden kommellusten herättämillä esimerkeillä. Nämä ovat alkeellisimpia kertomuksia ihmisyydestä ja elämän ilmiöistä. Ne eivät välttämättä kertoneet aivan aitoja totuuksia, mutta ihmiset oppivat niistä silti. Ne auttoivat ihmistä näkemään itsensä laajemmin, maailman avarammin. Juuri nämä tarinat siirtyivät myöhemmin kirjojen sivuille.

    Nämä tällaiset tarinat ovat alkujaan olleet nuotiotulen viihdettä, laulua tavernoissa ja kyläteillä. Isoäidin iltasatuja, isän varoittavia esimerkkejä. Muistettakoon, että eräät länsimaisen kirjallisuuden vanhimmista teoksista, Ilias ja Odysseia, ovat kokoelmia tämänkaltaisista kansantaruista. Samaten Kalevala. Monen muun asian lisäksi nämä teokset opettavat ihmisten teoista, niiden motiiveista ja hinnasta.

    Sittemmin poliittisemmassa maailmassa kirjallisuus on tuonut esiin enemmänkin yhteiskunnallisia epäkohtia ja avannut ihmisten silmät näkemään asioita. Juurikin siksi, että sellaista on tarvittu. On ollut tarve ilmaista mielipiteitä ja kritisoida vallitsevia oloja. Mutta viihteellisyys on aina ollut osaltaan mukana kuvioissa. Kirjoittihan Shakespearekin mm. näytelmiä, mukaan lukien monia komedioita. Klassikko Don Quijote on kriittinen parodia vanhoille ritariutta romantisoiville teoksille. Sitten Alexandre Dumas
    kirjoitti seikkailullisia romaaneja, nekin klassikoita.

    Eivätkö klassikot olekin pohjimmiltaan lauluja ihmisyydestä? Sekä realistisesti, että toisinaan romantisoidenkin. Eivätkö nykyiset kirjat ole edelleen juuri tätä, klassikkoja tai ei?

    Juuri tässä minun mielestäni kiteytyy kirjallisuuden syntyperä ja perintö.

    Miksi sitten realismi on Suomen kirjallisuuspiireissä yhä edelleen niin korkealla jalustalla, vaikka kansamme historiaan liittyy niin paljon myyttejä ja Kalevalan lauluja? Kun ajattelemme suomalaista nykykirjallisuutta, huomaamme sen olevan yhä nuori. Vasta sotienjälkeisenä aikana Suomessa avautui ovia laajempaan kulttuurilliseen toimintaan, ja aivan ymmärrettävästi noihin aikoihin kirjoitettiin siitä, mikä oli painavimmin mielen päällä: sodasta ja menneistä ajoista. Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematon sotilas sekä kuvaili että kritisoi sotaa. Täällä Pohjantähden alla pureutui syvälle suomalaisuuden pinnan alle.

    Ja juurikin tuon ajan kirjallisuuden muistoissa on varmasti helppoa mennä rajaamaan, että "todellinen kirjallisuus on kansalliskulttuurillista ajankuvan tarkastelua". Siis näinhän
    ymmärsin artikkelissa haastateltavien esittäneen asian. Mutta tuon ajan Suomeen ei vain mahtunut erilaista kirjallisuutta. Köyhässä maanläheisessä kansakunnassa eivät
    fantasiakirjoittajat olisi kauan eläneet kirjoillaan, kauhuakin vieroksuttiin kummallisena kirjallisuutena. Mika Waltari joutui kirjoittamaan varhaisimman kauhunovellinsa salanimellä.

    Olosuhteet ja konservatismi määrittelivät sen, mitä kirjallisuus meille oli.

    Mutta ajat ovat muuttuneet. Meillä on aikaa kulttuurille. Meillä
    on aikaa harrastaa ja haaveilla. Globalisaation myötä saamme vaikutteita paljon helpommin kuin ennen, ja tämän myötä kirjallisuus on meilläkin monipuolistunut.

    Voimme viimein palata satuinemme sinne nuotiolle ja sivistää itseämme fantasioilla.

    Kirjallisuus on jatkuvassa muutoksen tilassa. Se kehittyy ajan saatossa. Se on sidottu ihmisiin, ja siten se on yhteiskunnan peilikuva. Vanhoillisuus ei ole terve ominaisuus kirjallisuuspiireissä.

    Jonkun, joka tutkii kirjallisuutta, ei tulisi jyristä luonnollista muutosta vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erinomainen kommentti, M. E. Olen miettinyt suomalaisten sotatraumaa ja sitä, miten se vaikuttaa kaikkeen siihen, mitä me teemme ja miten asiat koemme. Jostain luin, että oman sukupolveni lapset ovat ensimmäinen sukupolvi, johon viimeisimmät Suomen käymät sodat eivät vaikuta enää omakohtaisesti. Heille se on pelkkää historiaa. Samat lapset ja nuoret ovat niitä, jotka ovat kasvaneet maailmassa, joka ulottuu valtakunnallisten rajojen ulkopuolelle ja yli, jotka oppivat jo alakoulussa käyttämään nettiä, joiden käsitykseen kirjallisuudesta vaikuttaa merkittävästi se, mitä englanninkielisessä maailmassa kirjoitetaan. Ei ole mitään järkeä haikailla tämän sukupolven kohdalle jotain samanlaista kuin mikä iski meidän isiemme ja isoisiemme ikäisiin. Maailma on näille sukupolville täysin erilainen, ja kirjallisuus on _aina_ liitoksissa siihen todellisuuteen, jossa ihmiset elävät.

      "Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta." Tämä lainaus on vaan hämmentävä. Mitä sillä tarkoitetaan? Kaunokirjallisuushan nimenomaan on viihdettä. Kaikki kaunokirjallisuus. Ajankulua. Tarinoiden kertomista imaginäärisellä nuotiolla. Joskus lauletaan kupletteja ja joskus oopperaa.

      Poista
    2. Täällä hymistelen myöntävästi monelle kohdalle.

      On tavallaan traagista, että niin monet kavahtavat spekulatiivista fiktiota ennakkoluulojensa vuoksi. Toki on sallittua lukea sitä, mistä pitää, mutta kokeilunhaluttomat ja mielikuvituksettomat ihmiset ovat tylsiä. Sori vaan. Minusta ihmiskunnan toivo on siinä, että meillä on halu ja lupa kuvitella, koska kuvitteleminen on askel kohti toimintaa.

      Poista
  13. Kirjallisuustieteen ei (ymmärtääkseni) pitäisi enää varsinaisesti erotella "korkeakirjallisuutta" ja "viihdekirjallisuutta" toisistaan samassa mielessä kuin aiemmin vuosikymmeniä sitten tehtiin. Tässä valossa keskustelu vaikuttaa vähän omituiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä kirjallisuustieteen tilannetta (hyvä, jos jakoa ei ole, koska se on monissa tapauksissa varmasti ongelmallinen), mutta ihmisten puheissa tähän kyllä törmää jatkuvasti. Inhimillistä, mutta turhauttavaa.

      Poista