7.3.2014

Fantasian sanastosta

Fantasiaa kirjoittava kollegani Katri Alatalo mainitsi taannoisessa blogipostauksessaan idea-sanan ongelmallisuudesta henkilöhahmon suussa. Idea on tosiaan hankala, sillä toisin kuin monia muita kreikasta ja latinasta juontuvia sivistyssanoja, sitä tulee käyttäneeksi arjessa kaiken aikaa.

Liian modernit tai oman maailmamme kulttuuriperintöön sidotut ilmaisut ja sanavalinnat rikkovat fantasiakirjoissa ennen kaikkea tyyliä, mutta myös lukijan illuusiota fiktiivisen maailman todellisuudesta. Vain sanat luovat kirjojen maailmat, joten niiden merkittävyys on tärkeä tunnistaa. (Itse asiassa myös sanojen välit, sanojen järjestys jne, ovat myös osana maailman luomista, mutta sanoihin homma pohjimmiltaan perustuu.)

Tarinassa on erilaisia alueita, joissa sanat voivat vaikuttaa eri tavalla. Esimerkkinä vaikkapa kertojanääni ja dialogi. Kertoja voi olla henkilö, jonka sanavarasto eroaa tarinan henkilöhahmon sanastosta. Hän voi olla nykyajan ihminen, joka tarkkailee ja tulkitsee fantasiamaailmaa oman kielensä kautta, mutta saman tarinan fantasiamaailmahenkilön dialogi on kiinni hänen todellisuudessaan. Jos hänen puhettaan kuvataan suoraan, siinä tuskin ilmenee moderneja ilmaisuja, joita kertoja voi käyttää. Tasoja on useita.

Kun olen luonut omiin tarinoihin fantasiamaailmoita, sanavalintojen kanssa saa pelata kaiken aikaa. Mietin usein esimerkiksi sitä, millä nimillä kuvata eläimistöä, kasvistoa ja aseistusta. On fantasiamaailma, jossa on variksia ja hirviä, mutta myös tarpakoita ja tsaka-kaijoja. Tuttua ja uutta. Mutta entäs pistooli? Selkeästi lainasana. Tykki taas kuulostaa korvaan paljon suomalaisemmalta. Tosi asiassa kumpikin on ruotsista tulleita lainasanoja (ja sinne saksasta tai ranskasta juontuneita), ja olleet kaiken lisäksi käytössä satojen vuosien ajan. (Tykki alkujaan stykkinä ja pistooli bistolina.) Mihin raja vedetään? Mennäänkö korvakuulemalla vai avataanko jokaisen sanan kohdalla etymologinen sanakirja?

***

Koko perinteisen fantasian lajityyppi on taiteilua tuttuuden ja uuden välillä -- tässä suhteessa se on hyvin lähellä romanttista viihdekirjallisuutta. Lukijat haluavat sekä turvallisuutta että jotakin uutta. He haluavat kokea ihmetystä, mutta eivät tahdo olla ulalla. Kirjailijalla on aikamoinen sarka edessään.

Joskus kuulee sanottavan, että suomesta ei löydy hyviä ilmaisuja asioille -- toisin kuin englannista. Höh ja pöh! Suomen kieli ja englannin kieli ovat hyvin erilaisia (lähtien esimerkiksi siitä, että englannin kirjakieli on hiukan aikaisemmin kehittynyt ja paljon teknisempi), mutta ei sellaista asiaa ole, mitä ei voisi kuvata onnistuneesti sekä suomeksi että englanniksi. Ei ehkä samoista lähtökohdista, samoilla sanoilla tai rakenteella, mutta kuitenkin. Tässä luulossa on kyse siitä, että suomen kieltä vähättelevä ei ole tutustunut suomen mahdollisuuksiin ja sanavarastoon sen kaikessa moninaisuudessaan kyllin hyvin.

Uudissanat muodostavat oman lukunsa, jos kirjoittaa vanhahtavaan maailmaan sijoittuvaa fiktiota. Keho, sähkö, happi, paniikki, adrenaliini, energia ovat esimerkkejä sanoista, jotka ovat tulleet käyttöön vasta karkeasti ottaen teollistumisen jälkeen. Monesti on kyse myös keksinnöistä tai käsitteistä: keho kuvaa vain elävää ruumista, ruumis voi kuvata kumpaakin. Sähkö on ilmiönä esiintynyt maailmassa iät ja ajat, mutta sanana se tuli Suomessa käyttöön vasta 1800-luvun lopulla. Voiko vanhamaailmaisessa fantasiatarinassa jokin siis sähköistyä? Paniikki juontuu jo antiikin kreikasta, mutta kuvastaa tilaa, jota voi kutsua myös pakokauhuksi tai ahdistukseksi. Fantasiassa henkilöhahmolla voi olla paniikkikohtaus, mutta sitä tuskin voi kuvata termillä, joka pohjautuu moderniin käsitykseen. Adrenaliini ei taatusti virtaa suonissa, jos barbaari käy hyökkäykseen. (Vai voisiko fiktiossa sittenkin...?)

Minulle yhtä hankalasti välteltävissä idean rinnalla ovat reaktio ja reagoida. Entäs sitten fyysinen, materiaali ja elementti? Elementti on vanha kuin Agricola, mutta kreikkaa sekin. Puhumattakaan sanonnoista: esimerkiksi "ei ristin sielua" juontuu kristinuskosta. Jollei ristillä ole merkittävää sijaa fantasiamaailman kulttuurissa, sanonta on hieman hankala. Kirosanat mainittiinkin jo Katrinkin postauksessa -- suomen kieli on ihanan kirjava ainakin niiden muodostamisen suhteen. (Englanniksi kirjoitetussa spefissä muuten muunnellaan usein "fuck"-sanaa. Milloin se on fok, milloin feck.)

Vaikka käyttämiinsä sanoihin on hyvä kiinnittää huomiota, liian pikkutarkaksi ei kannata ryhtyä. Sanasto kapenee olemattomiin tai muuttuu liian käsittämättömäksi, jos jokaikinen lainasana syynätään ja muunnetaan erilaiseksi. Fiktiossa on kyse ennen kaikkea vuorovaikutuksesta kirjan ja lukijan välillä -- viestinnästä. Kirjailijan osalta kyse on myös ammattimaisesta sumutuksesta, joten aikaa myöten sanojen mahdin hallitsemiseen harjaantuu. Valintoja saa tehdä ja joutuukin tekemään. Itse otin vapauden Mifonki-sarjassa antikvariaatti-sanan käyttämiseen, samoin kahvilan käsitteeseen. Palautteen perusteella kumpikaan ei ole häirinnyt lukijoita. Oma hauskuutensa liittyy myös uusien, toimivien ilmaisujen keksimiseen. Loppujen lopuksi se on kuitenkin kirjailija, joka päättää maailmansa lainalaisuudet.

***

Miten on laitanne, armaat lukijat? Tökkäävätkö sopimattomat ilmaisut historiaa ja fantasiaa lukiessa herkästi silmään vai eivätkö haittaa menoa, jos juoni muuten vetää? Entä te kirjoittavaiset: keksittekö uusia sanoja, muunteletteko vanhoja, kierrättekö ilmaisuja tai tutkitteko ylipäätään sanojen etymologioita? Mitkä ovat hauskimpia tai parhaimpia kirjan maailmaan räätälöityjä ilmaisuja, joihin olette törmänneet?

9 kommenttia:

  1. Kirjoitan lähinnä fan fictionia (toki joskus jotain muutakin), mutta sitä kirjoittaessa olen joutunut paljonkin pohtimaan sopivaa sanastoa. Alkuperäisteokset (minun tapauksessani pelit) ovat pääasiassa englanninkielisiä, joten vähintäänkin olen joutunut niiden sanastoa kääntämään suomeksi... ajoittain myös sanastoa, jota ei välttämättä ole pelin ulkopuolisessa kielessä edes olemassa. Osan olen toki ottanut suoraan englannista, jos sana on ollut sellainen, että se minun kielikorvani mukaan sopii kääntämättäkin suomen kielen sekaan.

    Kirosanat ovat yksi paljon pohdituttanut asia. Kirjoitan siis pääasiassa fantasiapeleistä, joissa ei juurikaan kiroilla. Joskus kuitenkin tarina vaatii kirosanojenkin käyttöä (vai vaatiiko, tästäkin kai voi olla montaa mieltä). Tästä on seurannut pohdintaa, mitä olemassa olevia kirosanoja voi käyttää ja mitkä eivät kyseiseen maailmaan istu. Vai onko parempi keksiä kokonaan uudet? Tällä hetkellä olen mennyt kompromissiratkaisulla. Olen ottanut käyttöön voimasanoja, jotka eivät ole liian uskonnollisesti värittyneitä, ja oheen lisännyt omia, jotka olen jollain tapaa juontanut alkuperäisestä maailmasta.

    Itse pidän siitä, että kirjailijat kehittelevät myös omaa sanastoa. Tämä on varmaan aika kulunut esimerkki jo, mutta Rowlingin sanasto on minun mieleeni ja samoin Kaparin käännökset. Myös jossain suomalaisissa fantasiakirjoissa olen törmännyt toimiviin ilmaisuihin, mutta luonnollisesti tältä istumalta ei tule mieleen yhtään esimerkkiä.

    Pakko vielä lisätä, että tulen aina hyvälle tuulelle, kun joku puolustaa suomen kielen ilmaisuvoimaa ja -mahdollisuuksia. Aivan liian usein kuulee englannin ylistystä suomen kustannuksella, vaikkei tällaista vertailua edes pitäisi aloittaa. Jokainen kieli on ilmaisuvoimainen, jos sitä osaa käyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kielemme on yhtä kuin mielemme, niin se vain on! Kieli on ajattelun väline ja vaikuttaa hyvin merkittävästi siihen, miten heijastumme ympäristöön. Olen esimerkiksi huomannut olevani piirun verran erilainen englanniksi toimiessani kuin suomeksi toimiessani.

      Englannin valtakielen asema näkyy hirveän monessa asiassa. Ei sitä välttämättä edes huomaa, jos pienestä pitäen käyttää paljon englantia, millä tavalla se vaikuttaa käyttämäänsä suomeen -- tai siihen miten suhtautuu äidinkieleensä.

      Kielten hienouksia ja nyansseja on kiva miettiä!

      Poista
  2. Välttelen itse keskiaikafantasiaa kirjoittaessani moderneja sanoja visusti. Ilmapiiri ei voi sähköistyä, eivätkä hahmoni käy haukkaamassa happea. He eivät saa ideoita eivätkä reagoi. (Toivottavasti; en ole kyllä käynyt tekstejä läpi sillä silmällä!) Muuten suosin suhteellisen konstailematonta kieltä, enkä hakemalla hae ajanmukaista tai pseudoajanmukaista sanaa, jos yksinkertaisempi on tarjolla. Mieluummin ”panssaripaita” kuin ”hauberkki”. Toisaalta voisin ajatella, että jokin tuollainen nykylukijalle vieraampi termi voisi luoda hyvää ajankuvaa ja tunnelmaa, jos niitä ei liikaa viljele.

    ”Antikvariaatti” muuten yllätti ensi alkuun Mifongin perintöä lukiessa, mutta nopeasti siihen tottui. Ehkä yllättävämpää olikin käsitteen esiintyminen sinänsä kuin sana. Kun siitä pääsi yli, se asettui luontevaksi osaksi maailmaa.

    Kirosanat ovat sitten perkeleellisen vaikeita. Minun tekstieni maailmassa kun ei uskota helvettiin eikä moni edes paholaiseen, ainakaan millään täkäläisellä nimellä, jää paljon valinnanvaraa pois. Vittua kokeilin kerran, mutta esilukijani nousivat yhtenä naisena sitä vastaan. Myrsky ja mylväys!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myrsky ja mylväys tosiaan! Kun sitten löytää sen oikean kirosanan hahmonsa suuhun, ai että kun tekee hyvää. ;)

      Olen varmasti käyttänyt reagointia Mifongeissa. On vain päästävä sen yli, hah!

      Pidän suomessa siitä, että sanoja yhdistelemällä voi luoda hyvin tarkankin kuvauksen esineestä, eläimestä tai asiasta, mutta silti se kuulostaa korvaan sanalta, joka luontuu käyttöön. Yhdyssanat, mikä rikkaus!

      Poista
    2. Reagointi on oikeasti niiiiin vaikea juttu. Kirjoitan historiallista joten ei sitä sielläkään saisi luullakseni olla (voisin tietysti selvittää koska sana on tullut suomen kieleen, mutta en usko että se romaanini aikaan oli vielä yleiskieltä... tosin hahmoni puhuvat oikeasti lähinnä ruotsia ja saksaa eivätkä suomea, vaikka minä kirjoitankin suomeksi, mutta silti tuntuu väärältä käyttää sanoja jotka eivät suomeksi sovi siihen aikaan). Mutta mitä ne hahmot sitten tekevät kun eivät reagoi? Ah, joutuu näkemään vaivaa, on se niin väärin!

      Historiallisessa saa muutenkin miettiä mikä on juuri oikea määrä aikakauden sanastoa: kielen pitää olla uskottavasti aikakauden mukaista ja luoda oikeaa tunnelmaa ja rytmiä, mutta jos se on liian vanhanaikaista, sen lukeminen alkaa tuntua hankalalta nykylukijasta. Sanoja pitää miettiä: telefooni ja elektrisiteetti tuntuisivat useimmissa tekstilajeissa teennäisiltä, vaikka niitä sanoja kuinka olisikin käytetty siinä vaiheessa noista uudenuutukaisista ilmiöistä. Ja sain palautetta siitä ettei eräs nuori neitini saisi puhua "hyvännäköisistä" miehistä vaikka olisi luonteeltaan kuinka teinityttö tahansa. :-)

      Poista
    3. "Historiallisessa saa muutenkin miettiä mikä on juuri oikea määrä aikakauden sanastoa: kielen pitää olla uskottavasti aikakauden mukaista ja luoda oikeaa tunnelmaa ja rytmiä, mutta jos se on liian vanhanaikaista, sen lukeminen alkaa tuntua hankalalta nykylukijasta."

      Juuri näin!

      Muovi on muuten yksi näistä uudissanoista, joiden kanssa saa pähkäillä. Jo 1800-luvun lopulla on keksitty ja kehitetty erilaisia muovimateriaaleja, ja 1900-luvun alussa tuli bakeliitti. "Muovi" on sanana tullut käyttöön vasta 1950-luvun huitteilla. Sitä ennen muovituotteita kutsuttiin kaiketi plastiikiksi.

      Jos kirjoittaisi suljettuun maailmaan sijoittuvan fantasiatarinan, jossa muovi on keksitty ja laajalti käytössä, sille joutui todennäköisesti keksimään aivan oman terminsä.

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Kappas, vanha bloggeri-tilini kummittelee. Uusiksi meni tämä postaus:

    Mulla oli patenttiratkaisuna paleofiktiota kirjoittaessa tehdä ikäänkuin käännöstä nykykielelle - eli asiat paikallaan ja niiden nimitykset nykyaikaisen kielen läpi suodatettuna. Joitakin ilmaisuja oli pakko sietää. 4000 vuoden takaista kieltä, jota on alettu kirjoittaa vasta 3000 ja risat vuotta myöhemmin ei kannattaisi tosin sellaisenaan kirjoittaa vaikka pystyisikin, sillä lukijat olisivat harvassa.

    Tietenkin noudatin asioiden logiikkaa ja pyrin käyttämään kieltä, jonka termit eivät olisi ristiriidassa muinaisten ihmisten kokemusmaailman kanssa. En siis, jos ihan tolkuissani olin, käyttänyt elektrisiteettiä, hyrysysyä, hengentiedettä tahi muita nykyajan kotkotussanoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, että kielen on oltava sellaista, minkä lukijatkin ymmärtävät. Muuten menee hyvä tarina hukkaan. ;)

      Fiktiossa ovat muutenkin ihmeellisiä ne keinot, joilla teksti saadaan vaikuttamaan johon aikakauteen tai paikkaan kuuluvaksi. Joskus kyse on aika pienistä nyansseista.

      Paleofiktio on siitä jännä lajityyppi, että se on hyvin lähellä fantasiaa, mutta lukijalla saattaa olla suuremmat odotukset tarinan realistisuudesta. Nykykirjallisuus kirjoitetaan kuitenkin tämän päivän antimista, joten voi esimerkiksi miettiä, onko mahdollista kirjoittaa henkilöhahmo, joka olisi mahdollisimman aito esitys esi-isästämme ja silti tunnistettava ja mielenkiintoinen nykyihmisen näkökulmasta.

      Poista