Viime päivinä eri sosiaalisen median alustoilla, kuten Twitterissä, Mastodonissa ja Instagramissa on käyty keskustelua siitä, toteuttaako YLE sille annettua lakisääteistä tehtävää kirjallisuussisältöjensä puolesta. Esimerkiksi tv:stä on viimeisten vuosien aikana karsiutuneet kaikki kirjaohjelmat tyystin pois. Tämä siitä huolimatta, että asiakkaat ovat toistuvasti toivoneet ja pyytäneet kirjallisuussisältöjä.
Itse lasten- ja nuortenkirjallisuuden monipuolisena toimijana keskityn luonnollisesti siihen. Huolikirjoituksia lukutaidosta, lukemisen vähenemisestä ja oppimistulosten heikkenemisestä löytyy viljalti, ja silloin harvoin, kun toimittaja tekee jutun edes hiukan positiivisemmalla kierteellä, se otsikoidaan negatiivissävytteisesti. Huonot uutiset myyvät paremmin kuin hyvät uutiset. Paitsi että... YLE:n ei varsinaisesti tarvitse myydä mitään. Ja jatkuva negatiivisten asioiden nostaminen saa kirjat ja lukemisen kuulostamaan kauhean raskaalta ja uuvuttavalta aiheelta.
Eihän se ole! Tästä kirjoittaa Amma loistavassa blogipostauksessaan Huolipuhe on niin nähty, kohti iloisempia kirja-aiheita. Käykäähän lukemassa!
Haluaisin erityisesti nostaa esille ajatusvinouman, johon törmään toistuvasti, kun toiveita lasten- ja nuortenkirjallisuuden huomioimisesta kirjallisuustarjonnassa esitetään: Aikuiset portinvartijat, joiden asiantuntemus on muualla kuin lanukirjallisuuden kentällä, tuntuvat kuvittelevan, että lasten- ja nuortenkirjoista pitää puhua, kirjoittaa ja kertoa vain lapsille ja nuorille itselleen. Tämä on yleisin vastaus, jonka saa median edustajilta.
Näinhän asia ei ole. On tietysti tärkeää, että kirjasisältöjä tehdään lapsille ja nuorille (ja he itse niitä tekevät), mutta aivan yhtä tärkeää ja olennaista on tavoittaa aikuiset. Aikuiset, eli vanhemmat, tädit, sedät, kummit, opettajat, kirjastolaiset, kasvattajat, myyjät... Eli ne ihmiset, jotka tarvitsevat tietoa saatavilla olevasta kirjallisuudesta lapsille ja nuorille. On kauhean hankala innostaa lukemaan, jos ei osaa tarjota juuri sitä lähilasta kiinnostavaa luettavaa.
Nykytilannetta kuvaa hyvin se, että kun aikuisilta kysytään lukuvinkkejä nuorille, esiin nousevat Sinuhe ja Viisikot kuin Hydran päät, uudelleen ja uudelleen. Eihän klassikoissa mitään vikaa ole, mutta uskallan veikata, että suositukset eivät kumpua näiden kirjojen ylivertaisuudesta vaan suosittelijan totaalisesta tietämättömyydestä 2000-luvulla ilmestyneiden nuortenkirjojen olemassaolosta.
Eikä unohdeta, että tässä ei nyt olla propagoimassa uutta maito- tai leipämerkkiä, vaan ihan sellaista pientä asiaa kuin kansallista lukutaidon pohjaa. Kirjallisuus on nimittäin varsin olennainen osa sitä. Yliopistoa myöten myös ollaan huolissaan (no niin, nyt minäkin lähdin tähän) suomen kielen osaamisen heikkenemisestä; että osa opiskelijoista ei pysty kirjoittamaan ajatuksiaan niin, että ne olisivat lukijalle ymmärrettäviä. Tämä ei ole hyvä juttu. Kirjallisuus, jossa yleisesti esitetään pitkiä ajatus- ja virkeketjuja koherentissa muodossa ja joka on huolellisesti kustannustoimitettu ja oikoluettu, on todella kelpo väline kehittää samaa taitoa itsessä.
Ei jätetä kirjallisuutta vain jonkin eliitin puuhasteluksi, eihän?
