Jäävuoren huippu: menestys ja julkisuuden harha

Menestymisen takana on aina paljon työtä, mutta ahkerakaan työnteko ei takaa menestystä.

Tarkoitan nyt sellaista ammatillista, julkista menestymistä, tunnustusta yhteisöltä. (Myös muunlaista menestymistä on olemassa.)

Mikään ei valehtele niin kuin julkinen kuva. Sosiaaliseen mediaan voi jokainen rakentaa juuri sellaisen mielikuvan itsestään kuin haluaa. Lehtiartikkelit antavat vain osan totuudesta -- ja senkin usein vääristyneenä. Televisiokaan ei kerro ihmisestä kaikkea: haastattelut ovat otantoja, tosi-tv käsikirjoittajien muokkaamaa tarinaa.

Julkisuudessa näkyvä henkilö on heijastuma; hän on kiiltokuva, jonka taustalla on oikea ihminen. Ja lähes poikkeuksetta se ihminen on tehnyt helvetisti töitä. Siksi hän on julkisuudessa, eli toisin sanoen hänen työnsä on ollut jollain tavalla yhteisöllisesti merkittävää.

Nykyään on yhä vaikeampi erottaa minkä vuoksi joku on julkisuudessa: netissä kuka tahansa saa julkista näkyvyyttä, oli se sitten pientä tai suurta. Ehkä se aiheuttaa äärireaktioita. Ilkeämieliset pääsevät herjaamaan, haukkumaan tyrkyksi tai vielä pahemmaksi. Kateus ilmenee moninaisin tavoin.

Ennen kuin alkaa haukkua ketään sen vuoksi, ettei pidä hänen tekemästään julkisesta työstä (oli se sitten muusikon, elokuvaohjaajan, toimittajan, kuvataiteilijan tai vaikkapa kirjailijan työtä), voisi pysähtyä miettimään, miksi tekee niin. Onko julkisuus lupa lyödä toista ihmistä? Onko se lupa kiusata, haukkua, mollata, haavoittaa? Kyllä työtä ja teosta saa kritisoida -- sehän on julkinen -- mutta henkilökohtaisuuksiin meneminen on sikamaista.

Kateudesta ja katkeruudestako se kumpuaa?

Haluan sanoa jokaiselle, joka kokee olevansa sorrettu ja jotain vähemmän sen vuoksi, että jossain joku on julkisesti menestyneempi kuin hän itse on: suhteellisuudentajua, kiitos! Kielteiset tuntemukset ovat inhimillisiä, mutta ellei niitä kykene kääntämään kannustavaksi, eteenpäin vieväksi energiaksi, ne muuttuvat tuhoisiksi.

Menestys ei ole yhtä kuin onnellisuus, vaikka onnellisuus onkin poikkeuksetta menestymistä: ihmisenä onnistumista.

Julkisuuden henkilöön on helppo projisoida kaikenlaisia tunteita: on helppo unohtaa, että kyseessä on ihminen -- ei niin kovin erilainen kuin itse on. Ehkä se, että ero yksilöiden välillä voi olla olematon, on juurikin vaikein pala nieltäväksi. Miksi tuo toinen saa huomiota ja tunnustusta, miksi en minä? Olen yhtä hyvä, ellen parempi!

Aikuinen tiedostaa, että reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat ajatuksina kauniita, mutta käytännössä mahdottomia toteuttaa.

***

Mistä tämä pohdinta?

Minun piti alunperin kirjoittaa siitä, miten pitkällä aikajänteellä asiat kirjallisuusmaailmassa tapahtuvat; miten paljon kirjoittajalta vaaditaan kärsivällisyyttä ja sitkeyttä. Ensimmäinen käsikirjoitus ei ole välttämättä se, josta tulee esikoinen. Moni kirjailija kirjoittaa useita käsikirjoituksia ennen kuin yksi menee läpi. Polut kirjailijaksi ovat varsin yksilöllisiä. Minun esikoisteokseni odotti käytännössä valmiina kolme vuotta ennen kuin se julkaistiin.

Aloin ajatella kaikkea sitä työtä, mikä on piilossa julkisen teoksen takana. Jäävuori-vertaus tulee mieleen. Lopputuloksesta, eli teoksesta, ei näy mitä kirjailija on läpikäynyt käsikirjoituksen aikana. Siellä voi piillä vaikka mitä: avioero, läheisen kuolema, oma sairaus, erimielisyydet kustantajan kanssa, mielenterveysongelmat, rahavaikeudet. Varmasti siellä on kuitenkin yksi asia: sitkeä työnteko.

Halusin sanoa, että menestyminen ei tule kenellekään helpolla -- jos se näyttää siltä, voi ainakin olla varma, että menestymisen mukanaan tuomat asiat eivät ole helppoja.

Turha siis kadehtia toisten saavutuksia ylenmäärin. Ne eivät ole muilta pois. Harva tunnustuksia aivan ansiotta edes saa.

Jokaisella meistä on mahdollisuus menestyä sillä tärkeimmällä tavalla: ihmisenä. Siihen ei ulkoisia ansioita tarvita.

Sulje pois kaikki muu

Mari Kananlihalla-blogissa tuskasteli väittämää, jonka mukaan tullakseen kustannetuksi (tai menestyväksi) kirjailijaksi pitäisi elämästään raivata aikavaras nimeltä kokopäivätyö.

Näiden parin vuoden aikana olen huomannut, että kirjoittaminen on aina jonkinlaista hippaleikkiä ajan kanssa. Aikaa ei ole, sitä on liian vähän tai sitä on niin paljon, että sen käyttää tuhlailevasti. Väite siitä, että kirjansa kustannetuksi saaminen edellyttäisi sitä, että voi omistautua kirjoittamiselle joksikin aikaa täysipäiväisesti, on kukkua. Valtaosa jo julkaisseista kirjailijoistakin tahkoaa tekstejään toisen työn ohessa -- enkä näe miten työmäärä eroaisi merkittävästi vielä julkaisemattoman kirjoittajan käsikirjoituksen vaatimasta työstä.

Kuten niin moni muukin asia elämässä, myös kirjoittaminen on yksilöllistä. Vertailu muihin on pohjimmiltaan turhaa, vaikkakin kovin inhimillistä. Joku tarvitsee kolme kuukautta intensiivistä erakkoaikaa käsikirjoituksen laatimiseen, toinen onnistuu kirjoittamaan lapsenhoidon ja iltatyön välissä. Se, mihin käytössä olevan ajan määrä varmasti vaikuttaa, on työn valmistumisaika.  Mutta jos lopputuloksena on kustannettu kirja, kumpi esimerkeistä on vakavammalla ammattitaidolla liikkeellä?

Mielestäni kunnianhimoisesti kirjoittavan tunnistaa muun muassa siitä, että hän kirjoittaa olosuhteista huolimatta. Oli elämäntilanne tai työtilanne mikä tahansa, jollain tavalla kirjoittamisen saa mahdutettua kaiken väliin, sisälle ja ympärille. (Enkä nyt tarkoita, että jokaisen kirjailijaksi tunnistautuvan täytyisi kirjoittaa koko ajan, ei sentään härregyyd, lomaa ja taukoja saa tästäkin hommasta pitää.) Tärkeintä on se, että tekee asiat tavalla jotka tuntuvat itsestä hyvältä. Kirjoittaminen ei ole vain fyysistä kirjoittamista, se on mitä suurimmassa määrin aivotyötä.

Kun aloin kirjoittaa aktiivisesti kuusi vuotta sitten, meni monta vuotta, kun pystyin ajattelemaan vain kirjoittamista. Olin kauheaa seuraa heille, joita kirjoittaminen ja kirjat eivät kiinnostaneet. Mieleni oli virittynyt vain yhdelle kanavalle. Järjestin työvuoroni niin, että kirjoittaminen onnistuisi. Käytin kaiken vapaa-aikani siihen, että kirjoitin, luin ja imin tietoa kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Jälkeenpäin ajatellen uhrasin kirjoittamiselle todella paljon, mutta toisaalta mikään ei tuntunut yhtä tärkeältä. Lopulta en menettänyt mitään, vaan saavutin.

Olisinko saanut kirjani julkaistua, ellen olisi tehnyt tätä uhrausta, joka ei tuntunut uhraukselta? Mahdoton sanoa, sillä tuolloin en tuntenut, että minulla olisi ollut vaihtoehtoja. Minun oli kirjoitettava mifonkien tarina.

Tämä oli kuitenkin vain yksi tapa, joka sitten onnekkaasti johti kustannussopimuksen solmimiseen. Temperamentilleni ominaiselta tuntuu seuraava malli: intohimoinen aloitus, täysi uppoutuminen aiheeseen ja loppuunvieminen, kunhan mielenkiinto säilyy. Kirjoittamisessa malli on toteutunut kaikista vahvimmin ja mielenkiintokin toistaiseksi säilynyt.

Kirjoittaminen on silti minulle osa-aikatyötä suurimman osan vuodesta. Minusta osa-aikaisuus ei sulje pois ammattimaisuutta tai rakkautta työtään kohtaan.

Onko kirja, jota myydään, kirja, jota luetaan?

Kirjoja julkaistaan myytäviksi. Toimittaminen, ulkoasu, painaminen ja markkinointi aiheuttavat kuluja, jotka helposti haukkaavat isomman summan kuin mitä teoksen kirjoittaja saa korvaukseksi. Kirjoittaja ei ajattele myyntiä tai markkinointia kirjoittaessaan. Ei sellaiseen ole tilaa pään sisällä, tarina vaatii kaiken. Mutta kun vuosien tai vähintään kuukausien työ on tyrkyllä kauppojen hyllyillä, tilaa pään sisälle alkaa muodostua.

Esikoiskirjailijana olen törmännyt kysymykseen "tiedätkö jo, kuinka paljon kirjaasi on myyty?". En tiedä. En ole saanut lukuja enkä vielä pyytänyt niitä. Oletan, että ne toimitetaan minulle sitten, kun on tekijänpalkkiotilitysten aika. Olen kirjailija, en kirjani kustantaja. Loppujen lopuksi tärkeintä minulle on se, että joku lukee kirjani ja pitää siitä. Haluan kirjoittaa hyvän kirjan, kertoa tarinan, joka viihdyttää ihmisiä. Paraneeko kirja tai tarina, jos sitä myydään paljon? En usko. Kustantaja toki taputtaa haltioissaan käsiään ja ehkä seuraavana vuonna kustannusohjelmaan mahtuu enemmän riskinottokirjoja kuin aiemmin, kirjailija saa leipänsä päälle muutakin kuin mielikuvitusmakkaraa ja tulevan käsikirjoituksen läpimeno on melko varmaa.

Menestys on asia, jota hanakasti mitataan kilpailuvoitoilla, -sijoituksilla, myyntiluvuilla ja medianäkyvyyden määrällä. Mutta jos on kirjoittanut kirjan, johon on tyytyväinen ja joka julkaistaan, eikö siinä ole menestystä tarpeeksi? Sillä kirjoittamalla hyvän kirjan voi olla varma siitä, että joku jossakin lukee sen ja hetken yhteys, jota ei muuten olisi, syntyy.

Kaikki muu on lopulta toissijaista.