Esine, elämys vai kumpaakin

Olen nyt muutaman vuoden viettänyt rinnakkaiseloa e-kirjojen ja painettujen kirjojen kanssa. Käynnissä tuntuu edelleen olevan kova debatti siitä, kuinka e-kirja tulee ja valloittaa markkinat painetulta kirjalta; kuinka e-kirja on tulevaisuuden formaatti ja päläpälä.

No, se tulevaisuus on nyt, sillä e-kirjat ovat täällä.

Hankintoja Vanhan kirjan talvesta. Runoja ja tietokirjoja.
(c) J.S. Meresmaa

E-kirjalla ja painetulla kirjalla on paljon eroja, joiden vuoksi uskon, että ne tulevat elämään rinnakkain pitkään. Isoin ero on se, että painettu kirja on esine, kun taas e-kirja on ensisijaisesti elämys.

Suhtaudun e-kirjaan hieman kuin elokuvissa käymiseen: maksan lipun hinnan ja nautin elämyksestä. En saa elokuvaa teatterista mukaani, mutta ei se ole tarpeenkaan. Ei minulla ole halua omistaa elokuvaa. Tästä johtuu myös se, etten ole kuluttajana valmis maksamaan e-kirjasta yhtä korkeaa hintaa kuin painetusta kirjasta. E-kirjalta puuttuu jälleenmyyntiarvo. Sitä ei voi myydä divariin tai lainata kaverille tai jättää perintönä sukulaiselle. Saan siihen vain käyttöoikeuden, johon suhtaudun lähtökohtaisesti niin kuin kaikkeen elämässä pitäisi: väliaikaista kaikki on vain.

Jos oikein hurmaannun kirjasta, ostan sen painettuna hyllyyni.

Sydäntäni riipaisee kun ajattelenkin tulevaisuutta, jossa ei olisi painettuja kirjoja. Miten kävisi ihanille, tunnelmallisille antikvariaateille? Mihin saisi kirjailijalta signeerauksen? Miten pääsisi pitelemään käsissään isoäidiltä perittyä Kiljusten herrasväki -kirjaa, nuuhkia sitä ja käännellä samoja sivuja, joihin edellinen sukupolvi on jättänyt sormenjälkensä? Iltaisin vierestä ei enää kuuluisi sivunvaihdon rapinaa.

Toisaalta on ihanaa, kun jokaista lukukokemusta ei tarvitse hankkia esineeksi kotiinsa (edes väliaikaisesti kirjastosta). Matkoille riittää kevyt lukulaite, josta löytyy luettavaa jokaiseen mielentilaan -- myös siihen, jota ei pakatessaan kotona osannut ennakoida. Englanninkielisissä teksteissä voi sanaa napauttamalla avata sanakirjan ja laajentaa sanavarastoaan. Fonttikokoa voi muuttaa silmille sopivaksi tai jopa tekstin puheeksi. Lukemisessa on mahdollista saavuttaa uudenlainen yksityisyys -- lukulaitteessa ei ole kansikuvaa, joka kertoisi koko maailmalle, jos luet vaikkapa dinosauruspornoa.

Joten minun käytössäni tulevat rinta rinnan kulkemaan sekä e-kirja että painettu kirja. Ne täydentävät toisiaan. Parhaimmassa tapauksessa ostan ensin e-kirjan ja sitten painetun kirjan. Maksan siis samasta elämyksestä kaksi kertaa. Laatu ratkaisee, ei formaatti.

Miten on, rakkaat lukijat? Kuluvatko e-kirjat käytössä? Mikä niiden suurin hyöty mielestäsi on? Entä haitta? Oletko huomannut eroa kiintymyssuhteessa e-kirjan ja painetun kirjan välillä?

Vanhan kirjan talvi 2014

Osallistuin eilen ja perjantaina jyväskyläläiseen Vanhan kirjan talvi -tapahtumaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin paikalla sekä Osuuskumman edustajana myyntipöydässä että kirjailijana ohjelmassa. Viikonloppu oli hauska ja täynnä yllätyksiä!

Kangaskassi. (c) J.S. Meresmaa

Tapahtumasta jäi todella positiivinen jälkimaku. Järjestelyt oli hoidettu hienosti ja kaikki rullasi tehokkaasti. Olympialaisista huolimatta väkeä oli paikalla tarpeeksi tunnelman luomiseksi. Ihmiset alkoivat herkästi jutulle ja olivat kiinnostuneita, vaikka valitettavan moni vanhemman polven ihminen kavahtaa kuullessaan sanat "fantasia" tai "scifi". Vaikuttaa siltä, että lukumaku on niitä mukavuusalueita, joista ei hevillä lähdetä laajentamaan kokemusta tai avartamaan ymmärrystä. Ihmisellä on kaipuu turvaan: iloisten yllätystenkin pitäisi tulla ilman riskin vaaraa.

Rohkeutta ja uskallusta kehiin!

Tapahtumajärjestäjien pöydällä oli tulppaaneita ja
vanhoja kortteja. (c) J.S. Meresmaa

Perjantaina hyppäsin kylmiltään raapaleohjelmaan paikkaamaan sairaustapausta. Esiintyminen sujui kuitenkin omalla painollaan Magdalena Hain kanssa, vaikka omien raapaleideni määrä jää vaivaiseen kahteen. (Löytyvät muuten täältä blogistani, Hammas ja Ääni.) Illalla ennen yöpymispaikkaan tallustamista piipahdin Vakiopaineessa kuuntelemassa runoilijoita. Vaikutuin erityisesti Suvi Vallista, jonka esikoisteos Ohijuoksija minulla onkin jo hyllyssä. Häneltä on tulossa tänä keväänä uusi teos, Elämä:kertoja.

Kirjailijatalo. Wivi Lönnin suunnittelema.
Wivi! <3 (c) J.S. Meresmaa

Yöpaikkanani toimi Kirjailijatalo. Olin saada kakkahalvauksen, kun aulassa selvisi, kenen suunnittelema talo on. Monet Tampereen kauneimmista taloista ovat Wivi Lönnin käsialaa, joten oli hieno yhteensattuma törmätä Lönniin Jyväskylässä. (Osuuskumman tulevassa Ruumiittomat-antologiassa on novellini Kielolinna, jonka syntyyn Lönnillä oli suurehko merkitys.)

Lauantaina ohjelma jatkui kirjastolla. Kahden kirjailijan yhteishaastattelu oli mielestäni erittäin toimiva konsepti: pääsimme peilaamaan teoksiamme Magdalena Hain kanssa ja luotaamaan hieman syvemmältä fantasian ja tieteisfantasian maailmoja. Keskustelimme muun muassa kirjasarjojemme synnystä, kustannusmaailman suhtautumisesta sarjojen kirjoittamiseen, kirjailijan nettipresenssistä, ihmissusista ja mifongeista, erilaisuudesta ja vähemmistöistä fantasiassa. Pääsimme myös avaamaan kirjojemme kansien taustoja. Tunti meni kuin siivillä!

Saisiko olla kummallista kirjallisuutta? (c) J.S. Meresmaa

Kirjailijalle ovat aina huippuja hetket, kun lukijat tulevat juttusille ja pyytävät signeerauksia. Ne kerta kaikkiaan ovat makoisa kirsikka kirjoituskakun päällä, joten kiitos teille, jotka olitte ja tulitte. Osuuskumma herätti kiinnostusta ja steampunkia myytiin tasaisesti. Illan viimeiseen paneeliinkin riitti kiinnostuneita kuulijoita: Saara Henriksson johti keskustelua, ja Irma Hirsjärvi, Magdalena Hai ja minä jaoimme ajatuksiamme. Käsittelimme vaihtoehtohistorian lajityyppiä, 1800-lukua, taustatutkimusta, steampunkin fantastisia elementtejä, historiallisten naisten tekemiä todellisia tempauksia ja tervaa -- nyt ainakin.

Vanhoja aarteita myyntipöydällä. (c) J.S. Meresmaa

Suuri kiitos tapahtuman järjestäneille tahoille, paikalla käyneille ja kuuntelemaan tulleille! Näillä kokemuksilla voi sanoa, että Jyväskylä on aika metka paikka. (Ja Mariassa saa maistuvaa pitsaa isolla ämmällä!)

Sensaatiomainen spektaakkeli! Ilmiömäinen ihme-esitys!

Hahhaa, johan kiinnostuit!

Tiedossa ei (valitettavasti) ole parrakkaita naisia tai itsensä solmuksi väänteleviä eksoottisia ihmenaisia, mutta lupaan teille ihmissusia ja fantastista sana-akrobatiaa. Ensi viikonloppuna Jyväskylässä vietetään Vanhan kirjan talvea. Siellä minä ja arvon kollega Magdalena Hai haastamme toisemme kertomaan maan mainioista kirjoistamme. Sanotaan, että oma kehu haisee, joten päädyimme takomaan toisiamme selkään. Se on hyväksyttyä ja oikein.

Ahdamme pienet kirjailijaegomme kaupunginkirjaston musiikkisaliin lauantaina 8.2. klo 12, ja toivomme, että jokunen kuulija mahtuu sinne myös. Tunkekaa, tunkekaa! Myöhemmin samaisena päivänä keskustelemme steampunkista, vaihtoehtohistoriasta sekä edellä mainittujen kirjoittamisesta paneelissa, jota vetää Osuuskumman tehotykki Saara Henriksson. Tuo älykäs ja henkeä ruokkiva keskustelu käydään klo 16 alkaen samaisessa musiikkisalissa.

Tämän mainoksen teille tarjosi Päivän Toinen Pannullinen Kahvia.

P.S. Kirjakarkelot alkavat jo perjantaina iltapäivällä. Osuuskumma esittelee Christine Thorelin johdolla raapaleita klo 17 kahvila Novellissa. Kirjojamme saa ostaa paikan päältä koko tapahtuman ajan!

Tähdet, tähdet

Ei ole vaikea arvata, mistä tähtiarviot ovat saaneet alkunsa. Sieltä mistä muutkin viihteen tähdet: Hollywoodista. Nopealla vilkaisulla katsoja on helppo päätellä, mitkä elokuvat olisivat katsomisen arvoisia. (Vaikka arvio kuvastaakin kriitikon mieltymyksiä, ei tätä kovin moni kulttuurinkuluttaja pysähdy miettimään.)

Tähdet opastavat, niin yötaivaalla kuin arvioissakin. Lehtiarvioiden rinnalle ovat tulleet kuvalliset tähtiarviot: niitä annetaan niin päivälehdissä, kirjojen kansiin painettuina suosituksina kuin tavislukijoiden henkilökohtaisissa lukupäiväkirjoissa netissä. Kivoja, säihkyvän kultaisia tähtiä!

Mutta mitä pelkistä tähdistä oikeastaan voi päätellä itse kirjasta? Ei paljon mitään. Jos ei tunne tähtien antajaa eikä pääse tarkastelemaan hänen lukuhistoriansa tähdityksiä, on ihan sama kuinka monta tähteä on annettu. Entä mikä on maksimitähtimäärä? Kolme, viisi vai kymmenen? Kolmessa on melko vähän valinnanvaraa, kymmenessä liikaakin. Mitä eroa on esimerkiksi kirjoilla, joista toinen on saanut kuusi ja toinen seitsemän tähteä kymmenestä?

Lukukokemukseen vaikuttaa moni asia. Sen hetkinen mielentila, aikaisemmin luetut kirjat, ennakko-odotukset, lukemisen ja arvion antamisen välinen aika, toisten antamat arviot... Lisänä tulee se, että jokaisella tähdittäjällä on oma mielikuvansa siitä, mikä tähtimäärä kuvastaa minkäkinlaista kokemusta. Kolme viidestä on toiselle todella hyvä ja suositeltava kirja, kun taas toisella se kuvastaa jonkinasteista pettymystä.

Myös arvioijan tai kirjailijan sukupuolella, iällä ja jopa kansallisuudella voi olla merkitystä: annetaanko kotimaiselle kirjalle ankarammin tähtiä, nuoren kirjoittamalle kannustamistarkoituksessa enemmän tähtiä, samaa sukupuolta edustavalle tsemppitähtiä? Kirjan ulkoasu vaikuttaa myös. Epäviehättävä kansi, lukuisat typot tai liian pieni fontti voivat pudottaa tähtiä.

Ilman tekstiarviota, joka aukaisisi lukukokemuksen perustelut, tähdet voivat olla todella harhaanjohtavia. Esimerkiksi Goodreadsissa se, ettei anna kirjalle tähtiä ollenkaan on huomattavasti parempi vaihtoehto keskiarvolle kuin se, että antaisi kirjalle yhden tai kaksi tähteä.

On tähti- ja pistearvioista toki jotain iloakin: kirjablogista voi vaikkapa hakea kirjatoukan parhaimmat ja huonoimmat lukukokemukset, verrata niitä omaan lukumakuunsa ja löytää itselleen mieluisaa, uutta luettavaa!

***

Rakkaat lukijat, tähditättekö omia lukukokemuksianne? Onko se ollut helppoa vai hankalaa? Hyödyllistä vai harhaanjohtavaa? Entä onko joskus tehnyt mieli muuttaa tähtien määrää suuntaan tai toiseen, kun lukemisesta on kulunut enemmän aikaa? Jakakaa ajatuksianne tähdillä ja pisteillä arvioimisesta!

Mifongin pelko on viisauden alku

Mutta mikä olikaan mifongin alku?

"Vielä sinä kirjoitat minusta!" posliinikameleontti sanoi ja asettui paremmin
esille hyllyssä. (c) J.S. Meresmaa

Yllä on harvinainen kuvatodiste siitä, mistä mifonki lähti kehittymään päässäni. Erään kerran Gdanskissa reissatessani ihastuin kameleonttia muistuttavaan posliiniesineeseen. Harvemmin ostan näin isoja matkamuistoja, mutta tässä oli sitä jotakin. Ilme, värit, muoto... Oli kerta kaikkiaan pakko. Kotona se sitten kökötti uskollisena katseen alla, kun kirjoitin käsikirjoitusta.

Enpä olisi silloin aavistanut, mihin kaikkialle velmuileva kameleontti minut vielä johdattaisikaan.

Olisi kiva kuulla, mikä teidän fiktiivisiä maailmoitanne on inspiroinut!

P.S. Mifongin aika on luettu Anna minun lukea enemmän -blogissa.

Jäävuoren huippu: menestys ja julkisuuden harha

Menestymisen takana on aina paljon työtä, mutta ahkerakaan työnteko ei takaa menestystä.

Tarkoitan nyt sellaista ammatillista, julkista menestymistä, tunnustusta yhteisöltä. (Myös muunlaista menestymistä on olemassa.)

Mikään ei valehtele niin kuin julkinen kuva. Sosiaaliseen mediaan voi jokainen rakentaa juuri sellaisen mielikuvan itsestään kuin haluaa. Lehtiartikkelit antavat vain osan totuudesta -- ja senkin usein vääristyneenä. Televisiokaan ei kerro ihmisestä kaikkea: haastattelut ovat otantoja, tosi-tv käsikirjoittajien muokkaamaa tarinaa.

Julkisuudessa näkyvä henkilö on heijastuma; hän on kiiltokuva, jonka taustalla on oikea ihminen. Ja lähes poikkeuksetta se ihminen on tehnyt helvetisti töitä. Siksi hän on julkisuudessa, eli toisin sanoen hänen työnsä on ollut jollain tavalla yhteisöllisesti merkittävää.

Nykyään on yhä vaikeampi erottaa minkä vuoksi joku on julkisuudessa: netissä kuka tahansa saa julkista näkyvyyttä, oli se sitten pientä tai suurta. Ehkä se aiheuttaa äärireaktioita. Ilkeämieliset pääsevät herjaamaan, haukkumaan tyrkyksi tai vielä pahemmaksi. Kateus ilmenee moninaisin tavoin.

Ennen kuin alkaa haukkua ketään sen vuoksi, ettei pidä hänen tekemästään julkisesta työstä (oli se sitten muusikon, elokuvaohjaajan, toimittajan, kuvataiteilijan tai vaikkapa kirjailijan työtä), voisi pysähtyä miettimään, miksi tekee niin. Onko julkisuus lupa lyödä toista ihmistä? Onko se lupa kiusata, haukkua, mollata, haavoittaa? Kyllä työtä ja teosta saa kritisoida -- sehän on julkinen -- mutta henkilökohtaisuuksiin meneminen on sikamaista.

Kateudesta ja katkeruudestako se kumpuaa?

Haluan sanoa jokaiselle, joka kokee olevansa sorrettu ja jotain vähemmän sen vuoksi, että jossain joku on julkisesti menestyneempi kuin hän itse on: suhteellisuudentajua, kiitos! Kielteiset tuntemukset ovat inhimillisiä, mutta ellei niitä kykene kääntämään kannustavaksi, eteenpäin vieväksi energiaksi, ne muuttuvat tuhoisiksi.

Menestys ei ole yhtä kuin onnellisuus, vaikka onnellisuus onkin poikkeuksetta menestymistä: ihmisenä onnistumista.

Julkisuuden henkilöön on helppo projisoida kaikenlaisia tunteita: on helppo unohtaa, että kyseessä on ihminen -- ei niin kovin erilainen kuin itse on. Ehkä se, että ero yksilöiden välillä voi olla olematon, on juurikin vaikein pala nieltäväksi. Miksi tuo toinen saa huomiota ja tunnustusta, miksi en minä? Olen yhtä hyvä, ellen parempi!

Aikuinen tiedostaa, että reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat ajatuksina kauniita, mutta käytännössä mahdottomia toteuttaa.

***

Mistä tämä pohdinta?

Minun piti alunperin kirjoittaa siitä, miten pitkällä aikajänteellä asiat kirjallisuusmaailmassa tapahtuvat; miten paljon kirjoittajalta vaaditaan kärsivällisyyttä ja sitkeyttä. Ensimmäinen käsikirjoitus ei ole välttämättä se, josta tulee esikoinen. Moni kirjailija kirjoittaa useita käsikirjoituksia ennen kuin yksi menee läpi. Polut kirjailijaksi ovat varsin yksilöllisiä. Minun esikoisteokseni odotti käytännössä valmiina kolme vuotta ennen kuin se julkaistiin.

Aloin ajatella kaikkea sitä työtä, mikä on piilossa julkisen teoksen takana. Jäävuori-vertaus tulee mieleen. Lopputuloksesta, eli teoksesta, ei näy mitä kirjailija on läpikäynyt käsikirjoituksen aikana. Siellä voi piillä vaikka mitä: avioero, läheisen kuolema, oma sairaus, erimielisyydet kustantajan kanssa, mielenterveysongelmat, rahavaikeudet. Varmasti siellä on kuitenkin yksi asia: sitkeä työnteko.

Halusin sanoa, että menestyminen ei tule kenellekään helpolla -- jos se näyttää siltä, voi ainakin olla varma, että menestymisen mukanaan tuomat asiat eivät ole helppoja.

Turha siis kadehtia toisten saavutuksia ylenmäärin. Ne eivät ole muilta pois. Harva tunnustuksia aivan ansiotta edes saa.

Jokaisella meistä on mahdollisuus menestyä sillä tärkeimmällä tavalla: ihmisenä. Siihen ei ulkoisia ansioita tarvita.

Unelmien luonteesta

Kirjailijuus on monen unelma.

Mikä siitä tekee unelmoinnin arvoista? Olisi mielenkiintoista kuulla, sillä en ole koskaan unelmoinut kirjailijuudesta -- koko ammatti tuli minulle puun takaa enkä vielä tiedä, olenko kirjailija toistaiseksi vai kirjailija ikuisesti.

En unelmoinut kirjailijan elämästä, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi paiskinut töitä sen saavuttamiseksi. Vajaa kahdeksan vuotta sitten minua puri ennemminkin tarinankertojapaarma kuin kirjoittamiskärpänen. Kirjoittaminen on vain tapa tuoda tarinat lukijoille; se on väline, joka sopii käteeni. En ole koskaan ollut kiinnostunut toimittajan työstä enkä lehtikolumneja tai -juttuja lähtisi laatimaan työkseni nytkään. Se vaatisi ammattitaitoa, jota minulla ei ole. Jätän ne puuhat ammattilaisille.

Unelmien luonteeseen kuuluu, että niistäkin tulee aikanaan arkea. Onnellinen arki on parasta, mitä ihminen voi saavuttaa, joten unelmaansa elämällä mahdollisuudet siihen paranevat huimasti. Mutta mikään tila ei ole koskaan täydellinen ja stabiili. Kunnianhimoisilla ihmisillä on katse horisontissa, ei kenkiensä kärjissä. Kun yhden unelman saavuttaa, voi alkaa tavoitella toista.

Millaisena kirjailijan arki sitten minulle näyttäytyy? Millainen on unelmani arki?

Työpäivä alkaa sitten, kun siltä tuntuu. Rytmiä antaa yleensä perhe, mutta yksinelävä saa valita aikataulunsa vapaasti. Myöhäiset aamut voivat olla etenkin talvella luksusta, mutta kirjailija harvoin lopettaa työskentelyn viideltä. Koko päivä on käypää työaikaa. Kun perusduunari vetää hyvin ansaittua iltalonkkaa sohvalla, kirjailija istuu samalla sohvalla ja hakkaa tekstiä ruudulle.

Lounaan syöminen yleensä unohtuu työn teon tuoksinnassa. Siihen havahtuu, kun kehosta loppuu virta ja alkaa kiukuttaa. Fiksu sopii lounastreffejä kaverien kanssa, mutta kun työyhteisö puuttuu, sopivaa lounasseuraa voi olla vaikea löytää. He ovat nimittäin töissä (ja työttömillä ystävillä ei ole varaa).

Jos kirjoittaa kotona eikä työhuoneella, paine kotitöiden tekemiseen saattaa kehittyä kuin varkain. Muualla työssäkäyvä puoliso voi alkaa ehdotella, että kun nyt kerran olet kotona, voisit pestä pyykkiä tai laittaa ruokaa, tiedäthän, siinä sivussa. Sellaiselle heti rätti suuhun! Kotitöiden tasapuolinen jakaminen kannattaa. Tosi kuitenkin on, että työminä ja kotiminä alkavat sulautua. Roolit sekoittuvat.

Kirjailija tekee työtä, josta ei voi olla varma, poikiiko se koskaan mitään. Ei voi olla varma julkaisusta saati rahallisesta hyödystä. Jos kirjoittaa apurahalla, on toimeentulo turvattu ainakin käsikirjoituksen luomisen ajan, mutta se on rajallinen aika. Säästöön ei tietenkään jää mitään, koska apuraha on tarkoitettu kattamaan vain välttämättömimmät kulut.

Kirjoittaahan voi kuitenkin missä vain: vaikka ulkomailla, lämpöisessä ja aurinkoisessa. Merenrantahuvila Välimeren seudulla olisi ihan kiva. Eihän kirjailijaa sido mikään, paitsi noh, ehkä perhe ja se, ettei ole varaa matkustaa saati asua pitkiä jaksoja ulkomailla. Residenssijakso voi olla ainoa mahdollisuus tuulettua mailla vierailla. Paikkoja vain alkaa olla säästösyistä yhä vähemmän -- ja niitä pitää muistaa ja jaksaa hakea.

Paremman puutteessa matkusteluun käy naapurikunta tai lähin kahvila.

Ei unohdeta lomakkeita. Niitä kirjailijan elämässä riittää. Apurahoja ei saa, ellei niitä hae. Ilman apurahoja kokopäiväisesti kirjoittavat vain huikeat bestselleristit tai ne, joiden rahoitus on hoidettu muuta kautta (perintö, puoliso, säästöt, yleinen varakkuus). Mukaan vaaditaan työsuunnitelmaa, budjettilaskelmia sekä selvityksiä haetuista ja saaduista apurahoista. Perusteluja, miksi juuri minä ja minun työni on rahoituksen arvoinen. Jos apurahan saa, täytyy pitää huolta, että tekee selvityksen rahan käytöstä ja työn etenemisestä ajallaan. Ja että tekee sovitun työn sovitussa ajassa.

Koska apurahoja on jaossa eri tahoilta ympäri vuoden, muistettavia päivämääriä kertyy kummasti. Ja jos lomakerajoitteinen ahdistuu apurahojen metsästyksestä, verottajan kanssa asioimista ei halua edes ajatella.

***

Tästä omakohtaisesta katsauksesta kirjailijan arkeen puuttuvat kokonaan itse työn haastavuus ja luovuuden vaateen vaikeudet. Katsantokulma on erilainen myös verrattuna heihin, jotka hankkivat elantonsa kokonaan kirjoittamisen varassa.

Kirjailijan ammattiin yhdistetään usein vapaus. Saa tehdä mitä haluaa, miten haluaa, milloin haluaa. Ainakin periaatteessa. Mikä voisi kuulostaa paremmalta? Onkin jännä, miten erilaisena kirjailijan vapaus näyttäytyy, kun sitä katsoo läheltä.

Vapaus on tila, joka riippuu täysin kokijasta. Luomme itse häkit ympärillemme. On opittava nauttimaan maisemasta, joka aukeaa unelmien takaa -- ja muistettava katsoa kohti horisonttia.

Selätys

Se oli siinä, tältä erää. (c) J.S. Meresmaa

Vastaan hangoitellut käsikirjoitus on saatu vihdoin selätettyä. Raakaversio on valmis. Viimeinen piste on isketty paikoilleen. Toimiiko se? Onko se hyvä?

Ei hajuakaan. Olen synnytyksen jälkeisessä tiedottomuuden tilassa. Kyllä, tiedottomuuden. Kaikki on mustaa. Minulla on hämärä aavistus, että olen unohtanut lunastaa muutaman tekstiin istuttamani koukun; solmia muutamien juoneen ujuttamien lankojen päät. Mutta käsikirjoituksessa on nyt alku, keskikohta ja loppu. Siinä on juoni ja rakenne. Henkilöt kehittyvät ja jännite kohoaa loppua kohden. Kohoaahan?

Tarinan viimeinen piste on paikoillaan. Tai oikeastaan se on kysymysmerkki. Jahka alan editoida pienen tauon jälkeen, saan sitten siirrellä sitä mielin määrin haluamaani suuntaan.

Sitä ennen ei auta muu kuin antaa tomun laskeutua tämän käsikirjoituksen päälle ja hypätä ihan muiden hommien pariin.

Tyhjän paperin valhe

Kahvikuppi rajautui kuvassa koneen oikealle puolelle.
(c) J.S. Meresmaa

Viime viikkoina olen yrittänyt kirjoittaa reippaasti käsikirjoitusta. Siltä se tuntuu, silkalta yrittämiseltä. Tuskaiselta pakertamiselta. Liuskamäärä kuitenkin kasvaa hitaasti ja tarina tarttuu paperille. (Hauska muuten, kuinka tiukasti mielikuvat kirjoittamisen vanhasta olemuksesta istuvat: edelleen tartutaan kynään, puhutaan paperista näytön sijaan.) Edistyminen ei kuitenkaan tunnu edistymiseltä. Vaikka todisteet siitä ovat havaittavissa tiedostosta, pää ei seuraa mukana. Tunteet väittävät toisin.

Olen tehnyt uuden huomion työskentelytavassani: tekstieni täytyy saada paljon ilmaa, lepoa ja ulkoisia virikkeitä. Ainakin pitkien käsikirjoitusten. (Novellini ovat olleet paljon yksioikoisempia ja keskittyneempiä, joten ne on saanut työstettyä lyhyemmässä ajassa.) Vai pitäisikö sanoa: minun täytyy saada pitkien käsikirjoitusten välissä ilmaa, lepoa ja ulkoisia virikkeitä. Muuten ollaan tässä tilanteessa.

Kirjailijan työssä on paljon opeteltavaa. Pään sisään keskittyvä luova työ on tällaiselle fyysisen, melko yksinkertaisen työn palkitsevuuteen tottuneelle työntekijälle iso loikka. Lisäksi olen kärsimätön. Vihaan ensimmäisen version kirjoittamista, koska sinne tulee väistämättä virkkeitä, kappaleita ja lukuja, jotka eivät toimi, ovat löperöitä ja silkkaa huttua. Unohdan, miten monta kertaa muokkaan käsikirjoituksen raakaversiota ennen kuin siitä jalostuu jotain hyvää. Unohdan olla armollinen.

Ei minua pelota työn määrä, vaan laatu. Olen tällä hetkellä niin lähellä käsikirjoitusta, etten kykene arvioimaan mitenkään sen laatua. En tiedä, näytänkö vai selitänkö. En tiedä, toimivatko hahmot loogisesti. En tiedä, eteneekö juoni juohevasti vai laahaako se. Olen keskellä metsää, jossa kaikki puut näyttävät samanlaisilta, taivasta ei näy, ja silti pitäisi osata kulkea oikeaan suuntaan.

Jotenkin minusta tuntuu, että loppumatkan etenen ryömien, suustani sammalta sylkien ja perkelettä puuskuttaen. Saatan vain toivoa, että kun pääsen metsän reunalle, esilukijat antavat kartan käteeni.