UPP: Työteliäs vai sittenkin patalaiska

Pohjolan-Pirhosen työskentely on ollut romaanien kohdalla osittain limittäistä ja usean romaanin vuosivauhdilla taatusti katkeamatonta. Hän aloittaa romaanin työstämisen laatimalla sisällysluettelon, jonka perusteella hän sanelee romaaninsa magnetofoniin eli nauhuriin. Uusien romaanien ideoita syntyy edellisiä tehdessä, mikä näkyy tuotannossa, jossa romaanien henkilöt -- ja jopa juoni -- ketjuttuvat usein kirjasta toiseen.

Eräässä kirja-arvostelussa sanotaankin:

"[UPP:n] uusin historiallinen romaani jatkaa siitä, mihin viimevuotinen Soturin sydän lopetti katsauksensa 1600-luvun historiaan. [...] Tekstin tyhjäkäynti havainnollistuu Haikon kauniissa Ebbassa kouriintuntuvasti: kirjan ensimmäinen neljännes kertaa nimittäin sujuvasti Soturin sydämen juonen ja sisällön. Viime vuonna niihin kului paperia kolme kertaa enemmän. Tämänsyksyisessä uutuudessa on tuoreen ja toistetun suhde täsmälleen sama."
- Kirsti Manninen, Helsingin sanomat lokakuussa 1983

UPP:n tuotannon kaavamaisuus on varmasti ollut edellytys kirjojen hurjalle julkaisutahdille. Viihdekirjallisuudessa toisteisuus, kaavamaisuus ja kliseisyys ovat kahtalaisia asioita: toisaalta niitä vaalitaan ja vaaditaan, ja toisaalta niistä valitetaan. Lukijan tarve voi toisinaan olla hyvin erilainen kuin kriitikon näkemys.

Mattiesko Hytönen toteaa Helsingin Sanomissa vuonna 1971:

"Varsin kohtuulliselta tuntuisi, että kustantajat pyrkisivät myös laajentamaan viihdehistorian rajoja. Uusia asenteita ja tärkeitä tietoja sekä yhteiskunnallista taustaa saisi melko vaivatta ajanvietteen sekaan." (Yhteisarviossa olivat UPP:n romaani Salama iskee, Kaari Utrion Vehkalahden neidot ja Ilona Meretojan Suurkuninkaan tytär.)

Hytösen arvion loppukaneetti on varsin osuva nykypäivääkin ajatellen: "Myös romantiikan- ja rakkaudennälkäiset ovat erilaisia."

Toisaalta, miksi korjata jotakin, joka ei ole rikki? Jos kaavamainen viihdekirjallisuus myy edelleen, täytyisikö sen antaa olla rauhassa sitä, mitä se on? Lajityyppirajojen ylitse kurottelevia teoksia ilmestyy kyllä tätä nykyä, ja viihdekirjallisuuskin on monipuolistunut. Tyytyväinen lukija, joka ostaa kirjailijan seuraavankin nimikkeen, on kai sekin jonkinlainen osoitus viihdekirjan laadukkuudesta ja sen onnistumisesta genressään -- vaikka monen mielestä laadukkaan kirjallisuuden kriteerit eivät tällaisesta mittarista värähtäisikään.

Ursula Pohjolan-Pirhonen. (c) J.S. Meresmaa

Vuoden 1977 Me naiset -lehden artikkeli riemastutti tällä kohdalla:

"[UPP] viihtyy kotonaan, mutta se ei merkitse, että hän olisi koti-ihminen sanan tavanomaisessa merkityksessä. Hän ei rakasta siivoamista -- on tunnustanut joskus olevansa ihan patalaiska -- ei keitä, ei parsi ei puunaa. Hän tekee vain ansiotyötään. Siinä suhteessa hän on yhtä onnellinen kuin miehet. Hänen työnsä ei katkea sen kummemmin pyykinpesun kuin ruuanlaitonkaan takia. Jokainen perheenjäsen osaa kuulemma kävellä jääkaapille."

Kyllä, nyt se on todistettu: kunnianhimoisten kirjoittajanaisten on ensimmäiseksi tingittävä kotitöistä! Olen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa yrittänyt karistaa kaikenmoisen syyllisyyden tunteen siitä, että meillä ei pestä ikkunoita edes joka toinen vuosi tai imuroida viikoittain. Pölyt pyyhitään sitten, kun ne alkavat haitata näköä. Epäjärjestys on järjestelmällisesti läsnä. Jännän sitkeässä vain ovat ne vanhemman naisväen opetukset: tähänkin piti alkaa selitellä!

Ilahduttavasti myös UPP:n aviomiehen, Helgen, asenne on kohdallaan. Hänen mielestään "olisi hullua, jos sellainen ihminen kuin Ursula rupeaisi tekemään kotitöitä. Kuka tahansa osaa siivota ja kuka tahansa keittää, mutta romaanien tekemiseen ei jokainen pysty."

Tämä on vain omaa spekulaatiotani, mutta lieneeköhän UPP:n uralle ollut suurikin vaikutus sillä, että hänen professorimiehensä kunnioitti ja tuki hänen kirjoittamistaan. Kotiolojen merkitystä ei voi luovan työn tekijän kohdalla vähätellä. Painosten kuningatar oli luomassa Utrion ja Meretojan kanssa suomalaista historiallisen viihdekirjallisuuden genreä, ja vaikka kriitikoilta ei kiitosta (joskus ihan aiheesta) herunut, kotona kyllä arvostettiin hänen tekemäänsä työtä.

Omalla tavallaan liikuttava oli tämä Tiina Syvälahden toteamus artikkelissa "Parjatut ja rakastetut viihteen tekijät":

"Pohjolan-Pirhoselle toivoisi hartaasti sapattivuotta kirjamyllystään. Historian tuntijalla ja 37 kirjan kirjoittajalla olisi niin paljon edellytyksiä parempaan. Eri asia on löytyisikö uudistumiseen kirjailijalta itseltään haluja. Tuottaahan nykyinenkin tyyli leivän." (Turun Sanomat, 29.4.1981)

Me naiset -lehden haastattelusta käy ilmi, että UPP:n kirjoittamista haittasi ajoittain ilmenevä iskias. Työtahtiin tällä ei ollut kuitenkaan suurtakaan merkitystä: UPP vain siirtyi työpöydän äärestä sänkyyn ja sanelu jatkui. Hän jopa toteaa jutussa, että sairastaessa kiusaukset vähenevät, jolloin keskittyminen on entistä ehompaa.

Perisuomalaiseen tapaan ja ajalleen ominaisesti UPP vaikutti olleen erittäin ahkera mutta saavutustensa suhteen vaatimaton.

***

Jatkuu! (Aiemmin UPP-blogaussarjassa on käsitelty kimmoke UPP-viikkoon sekä UPP:n uran alku.)

UPP-viikko: Alku

Marssin tietenkin ensimmäisenä kirjastoon etsimään syvempää tietoa Pohjolan-Pirhosen urasta. Jonkinlaisia hakuteoksia olin osannut odottaakin -- kuten BTJ:n vuosituhannen vaihteen julkaisu Kotimaisen naisviihteen taitajia -- mutta yllätyin iloisesti, kun kirjastosta löytyi moninainen kokoelma lehtileikkeitä UPP:n saamista kirja-arvioista sekä yksi naistenlehtihaastattelukin. Sekalaiset pienet palaset eri aikalaislähteistä ovat erityisen herkullista luettavaa. On aika uskomatonta, että Suomessa on tällainen kirjastolaitos! Miten muuten olisin päässyt tämän kaltaiseen materiaaliin kiinni näin nopeasti ja helposti?

Leikkeitä UPP:n uran varrelta. Kiitos kirjaston! (c) J.S. Meresmaa

Mistä UPP:n kirjallinen ura siis alkoi?

Helsinkiläisen Ursula Pohjolan-Pirhosen ensimmäinen julkaistu teos, nuortenromaani Luostarikoulun tytöt, ilmestyi vuonna 1948. Hän oli saanut kustantajalta hyväksynnän käsikirjoitukselle ollessaan 18-vuotias, mutta epäonni astui peliin: kustantamoiden perättäiset konkurssit viivästyttivät julkaisua, ja Pohjolan-Pirhonen oli vastavalmistunut 23-vuotias filosofian maisteri, kun esikoisromaani näki päivänvalon. Eli vaikka hyväksyntä käsikirjoitukselle tuli heti kättelyssä, UPP joutui harjoittamaan kirjailijoille niin tarpeellista kärsivällisyyttä esikoista odottaessaan.

Ensimmäinen aikuisille suunnattu historiallinen viihderomaani ilmestyi vasta 16 vuotta myöhemmin. UPP oli kirjoittanut Suomen herttua Juhanan käsikirjoitusta päivätyönsä ohessa neljä vuotta, mutta romaani sai niin hyvän vastaanoton, että hän uskaltautui jättäytymään vapaaksi kirjailijaksi. Pohja historiallisten romaanien kirjoittamiselle syntyi miltei luonnostaan, sillä UPP oli tuohon aikaan töissä Valtionarkistossa, jossa hän kokosi materiaalia historiantutkijoille.

Kiinnostus historiaan taisi olla kotioloissakin paljon esillä, sillä UPP oli naimisissa Suomen historian apulaisprofessorin, Helge Pohjolan-Pirhosen kanssa. (Helgen mainitaan myös työskennelleen arkistonhoitajana Valtionarkistossa, mutta olivatko he siellä töissä yhtä aikaa? Tapasivatko he alun perin työn merkeissä? Lähteeni eivät kerro, mutta kirjailija minussa alkaa heti miettiä, voisiko tässä olla yhteys.) Eräässä artikkelissa mainitaan UPP:n työskennelleen myös historian opettajana.

Me Naiset -lehden UPP-haastattelu vuodelta 1977. (c) J.S. Meresmaa

Toimittaja Anna-Liisa Mikkelä kirjoittaa vuonna 1977 ilmestyneessä Me Naiset -lehden haastattelussa:

"Ursula tunnustaa myös, ettei hän koskaan pode taiteilijoille niin tyypillistä masennusta. Luomisen tuska on hänelle outo tunne, romaanien tekeminen on pelkästään hauskaa. Hän arvelee, ettei hän muussakaan suhteessa ole mikään tyypillinen nykyaikainen kirjailija. Hänellä ei ole avioliittohuolia ja tyttäreensäkin hän on tyytyväinen."

UPP ei myöskään pitänyt itseään "todellisena" kirjailijana nopean työtahtinsa vuoksi. Mielestäni tämä kertoo jotakin asenteesta, joka ajaa viihdekirjailijat nykypäivänäkin punnitsemaan oman työnsä arvoa ja vertaamaan sitä toisen tyyppistä kirjallisuutta luovien kollegoidensa tuotantoon.

Selvää on, että UPP oli kustantajalleen WSOY:lle varsinainen rahasampo: historiallinen viihde myy, ja jos talossa on kirjailija, jolta tulee 2-3 täysimittaista viihderomaania vuodessa, se tietää tasaista rahavirtaa. Painosten kuningattareksikin tituleerattu UPP oli sekä lukijoiden että kustantajansa rakastama.

Mutta senhän tietää, että kun yhtäälle kumartaa, toisaalle pyllistää. Kaikkia ei voi miellyttää. Suomenruotsalainen kirjailijakollega Roope Alftan kirjoittaa Suomen sosialidemokraatti -lehdessä hieman piikikkäästi syyskuussa 1972 Kuninkaan perinnöstä:

"Ursula Pohjolan-Pirhosen kirja todistaa, että hän edelleenkin osaa penkoa ammattitaidolla kuvaamansa aikakauden lähdeaineistoroskikset etsiessään kynälleen pikantteja yksityiskohtia ja sopivia henkilöitä aikamme viihdelukijoiden kauhisteltavaksi. Pelkään jo että jouluksi ilmestyy uusi teos "historiallisessa" romaanisarjassa. Sulkiessani silmäni näen supermyymälän joulumainoksen: "Ostakaa kotirouvallenne Ursulan viimeinen ja tuopillinen rypyntorjuntavoidetta. Kaikki alle normaalihintojen."

***

Jatkuu!

Ursula-viikko

Tänään on Ursula Pohjolan-Pirhosen syntymäpäivä. Hän on ollut minulle täysin tuntematon kirjailija, kunnes pari vuotta sitten Rautamarskin tytär osui käteeni erään antikvariaatin loppuunmyyntikasasta eurolla. Romantiikkaa ja historiallista viihdettä vainuava nenäni alkoi oitis väpättää Aimo Virtasalon tekemästä kannesta. Kirja oli pakko-ostos. Kotona kuuklettelin, mikä tämä tällainen kirjailija mahtaa olla.

Huh huh, mitä löysinkään!

Ursula Pohjolan-Pirhonen oli aivan käsittämättömän tuottelias romaanikirjailija -- etenkin historiallisten tarinoiden kirjoittaja. Wikipedian listojen mukaan hän julkaisi tiheimmillään jopa kolme romaania vuodessa. Kolme! Hänen kirjailijanuransa kesti 20 vuotta, minkä aikana kirjoja putkahteli pihalle lähes viisikymmentä. Pohjolan-Pirhosen ura ja elämä päättyivät äkillisesti auto-onnettomuudessa niihin aikoihin, kun itse totuttelin syömään kiinteää ruokaa syöttötuolissa.

Rautamarskin tytär julkaistiin vuonna 1968. Se osoittautui erittäin oivaksi historiallisen viihteen edustajaksi. Kerrontatyyli oli hyvin omintakeinen nykylukijan näkökulmasta, ja muistutti minua jonkin verran Mika Waltarista. Kirja on yhä hyllyssäni, mutta en muista siitä juuri muuta kuin helppolukuisuuden ja sen, että sivuja tuli käännettyä tasaiseen tahtiin. (Olen ihan hirveän huono muistamaan mitään lukemaani pitkään, joten unohdettavuus ei välttämättä kerro mitään tekstin laadusta.)

(c) J.S. Meresmaa

Muutama viikko sitten huomasin kirpparilla lisää Pohjolan-Pirhosen kirjoja: Keisari rakastaa (1976) ja Soturin sydän (1982). Kummatkin maksoivat euron. Kiikutin ne kotiini. Mietin, miksi en ole ennen kiinnittänyt hänen kirjoihinsa huomiota; luulisi että tämän kokoisesta tuotannosta riittäisi antikvariaatteihin ja kirpputoreille niteitä pilvin pimein -- ja minä tunnetusti konttailen ja tongin perähyllytkin. Hänen on täytynyt olla yksi genrensä suosituimpia kirjailijoita aikanaan. Ovatko hänen kirjansa päätyneet kotirouvien kirjahyllyistä suoraan kaatopaikalle?

Entä olenko ainoa, joka on ollut täysin pimennossa? Historiallinen viihde on kuitenkin erittäin paljon makuuni. Silmäni ovat uurtaneet Utrion romaanien sivuja uutteraan. Miten UPP on voinut jäädä minulta näin pitkäksi aikaa täysin huomaamatta?

***

Tulevan viikon omistan Ursula Pohjolan-Pirhoselle. Tutkin hieman tarkemmin hänen uraansa ja sitä, miten aikalaiskriitikot suhtautuivat hänen teoksiinsa. Kirjoittelen löydöksistäni sitten tänne blogiin. Hauskana sattumuksena kolme hyllyssäni odottavaa kirjaa ovat kukin eri vuosikymmeniltä, joten tätä voitaneen katsoa jonkinlaiseksi poiminnaksi eri tuotantokausilta. Romaanit tosin edustavat historiallista viihdettä, vaikka UPP kirjoitti myös 1900-luvulle sijoittuvia tarinoita.

Miten on teidän laitanne, armaat lukijat? Onko Ursula Pohjolan-Pirhonen tuttu kirjailija?

Seinäjoki kutsuu!

Seinäjoelle menen junalla, mutta kas tässä berliiniläinen
kulkuväline. Koska keltainen on keväinen väri.
(c) J.S. Meresmaa

Ensi viikolla alkavan Lukuviikon kunniaksi esiinnyn maanantaina Seinäjoen pääkirjastossa yhdessä Tiina Lehtinevan ja Jussi Matilaisen kanssa. Kirjailijakattaus on ihanan eklektinen: luvassa varmasti monipuolista ja mielenkiintoista keskustelua!

Tilaisuus on kaikille avoin ja alkaa klo 18. Tervetuloa!

Kirjoita tanssiaiset maan ääreen

(c) J.S. Meresmaa

Amerikkalainen tyttö, 

ohijuoksija 

Kirjoita kosmos 

taivaan tuuliin, 

tanssiaiset maan ääreen.

Tapa tehdä -- eli kuinka pimeys johdattaa perille

Kasvuun liittyy kipuilu.

Viime aikoina minulle on kristallisoitunut ymmärrys siitä, että olen julkaissut tekstejäni vasta kaksi vuotta. Kaksi vuotta! Se on ihmiselossa yksi nenänniisto. Olen untuvikko, vasta tapailen askeleitani, verryttelen siipiäni ja ihmettelen näkymää. Ammatti-identiteetti on kehittymisasteella. En tiedä olenko löytänyt omaa ääntäni kirjailijana, en tiedä teenkö asioita oikein. Minä vain teen.

Tähän liittyen olen ajatellut paljon työskentelytapaani. Karkeasti ottaen kirjoittajat voinee lukea kahteen ryhmään: suunnitelmallisiin ja seikkaileviin. Kuulun jälkimmäisiin, kuten blogia pitempään seuranneet voivat päätellä. Kun aloitan kirjoittamaan novellia tai romaania, tuskin koskaan tiedän miten tarina tulee päättymään.

Olen tuntenut tästä huonoa omaatuntoa. Olen kyseenalaistanut tapani tehdä. Nyt mietin miksi. Ei minulle ole kukaan sanonut suoraan, että tekisin jotain väärin. Kukaan ei ole tuominnut. Silti joskus kun kerron minkälaisen usvan keskellä kirjoitan, aistin kollektiivisen hengenvedon. Tiedättehän, sellaisen joka tulee vaistomaisena reaktiona kylmään veteen solahtaessa. "Huiii!"

Reaktiossa on vissi pointti: juuri tuota kirjoittaminen minulle usein on. Hyppy tuntemattomaan, hätkähdyttäviä väreitä ihokarvoissa. Uskallusta antaa veden kannatella ja pimeyden johdattaa perille. Kun kirjoitan, kuljen jotakin kohti. Jokin minussa tietää, mihin mennä. En minä muuten olisi saanut aikaiseksi novelleja, pienoisromaaneja ja romaaneja. Aina olen päässyt perille -- vaikka sitten kiertotien kautta.

Mysteeri pitää minut kiinni tekstissä. Haluan tietää mitä tapahtuu. Tietämättömyys kannattelee jännitettä. Jos sepitän päässäni juonen alusta loppuun, menetän herkästi kiinnostukseni sen kirjoittamiseen. Kuva muodostuu pala kerrallaan, romaani sana kerrallaan.

Kenties yksi syy tekotapani epäammattimaisena pitämiseen piilee siinä, mitä kustannusmaailma tuntuu kaipaavan: ennakkosuunnitelmia työn alla olevista projekteista, usein vuosia etukäteen. Minulla ei ole kokemusta, kuinka sitovina näitä tietoja -- esimerkiksi romaanisarjojen synopsiksia -- pidetään. Jos markkinointia ajatellaan, niin suuria mullistuksia tuskin pidetään hyvinä. Mifonki-sarjan kariutuminen Karistolla sai minut kuitenkin käsittämään, että tiukkoina talousaikoina luovankin työn täytyisi pysyä kaupallisessa lestissä. Minun työskentelytapani ei tue tätä. En tiedä, onko se kohdallani täysin mahdotonta, mutta ajatuskin siitä, että kirjoittaisin itselleni kolmen vuoden kirjoitusaikataulun synopsiksia myöten tuntuu ahdistavalta. Rajoittavalta.

Kun kirjoitan sarjoja, joudun toki suunnittelemaan: milloin kirjoitan mitäkin tekstiä ja missä tahdissa sitä on kirjoitettava, jotta julkaisuaikataulu pysyy kasassa muun elämän ohessa. Tämä ennakkosuunnittelu on kuitenkin tarinan ulkopuolista suunnittelua, enkä koe sitä rajoittavana, vaan pikemminkin tukea antavana.

Mifonki-sarja alkaa olla monisyinen ja laaja kokonaisuus, mutta silti suunnittelen kirjoittaessa luvun tai pari eteenpäin kerralla. Isot juonikuviot ja käänteet putkahtelevat mieleen matkan varrella. Saatan saada etiäisiä tulevasta: tunnelmia, sävyjä, teemojen kirkastumisia, hahmojen tulevia tunnetiloja, paikkatietoja. Mieli rakentaa poikkipuut tikaportaisiin, jotka kohoavat mielikuvituksesta ja tähtäävät tuntemattomiin korkeuksiin.

Pimeän pelko häviää luottamukselle. Se on hyvä ja tyynnyttävä tunne. Varmuus siitä, että jalat tietävät, minne menevät.

***

Miten on teidän laitanne, rakkaat lukijat? Seikkailetteko vai suunnitteletteko kirjoittaessanne -- vai sekä että? Oletteko löytäneet tapanne tehdä?

Puolivuotisen tilinpäätös

Loppu alkaa olla käsillä.

Ensi viikolla palaan Niihin Toisiin Töihin, eli kuukausipalkkalaiseksi työntekijäksi. Olo on samaan aikaan sekä haikea että odottava. Pidän kummastakin työstä, kirjoittamisesta ja siitä toisesta. Jos olisi enemmän aivokapasiteettia ja staminaa, ne olisivat tietysti parhaat yhdessä. Tähän mennessä on ollut sula mahdottomuus kirjoittaa romaania samaan aikaan, kun tekee kahdeksantuntista työpäivää. Joiltakin kirjailijoilta se onnistuu, mutta minä en esimerkiksi pysty tinkimään yöunistani. Uni tulee, ja se tulee vääjäämättömästi kuin verottaja.

Mifongin aikaa kirjoittaessani olin tosin päivätyössä samaan aikaan, mutta sillä erotuksella, että tein kuusituntista päivää ja olin iltavuorossa (eli kolmesta yhdeksään). Silloin aamukirjoittaminen onnistui. Muuta elämää ei kyllä ollut.

Mitä ensimmäinen apurahakauteni on opettanut?

(c) J. S. Meresmaa

Pidä työtaakka realistisena.

Jälkiviisaana tajuan, että tavoitteeni olivat aivan liian korkealla: kunnianhimoisesti tähtäsin siihen, että puolessa vuodessa kirjoittaisin n. 80 000 sanaisen fantasiaromaanin ja saisin kasaan raakaversion nuortenromaanikässäristä, joka on pitkään hautunut takaliedellä. Kun sitten apurahamyöntöjen jälkeen sain tietää, että Ritarin ansio mahtuu Osuuskumman julkaisuohjelmaan, lisäsin vielä pienoisromaanin pinon päällimmäiseksi. Tässä ohella luonnollisesti on käynnissä Mifongin mahdin käsikirjoituksen editointi.

Kahden viikon loma, jonka pidin marraskuussa, sai minut pysähtymään totaalisesti, ja aloin tajuta miten lähellä loppuunpalamista keikuin. (Se oli muuten ensimmäinen lomani moneen vuoteen.) Olin uuvuksissa henkisesti ja fyysesti jo lähtötelineissä. Luova työ edellyttää, että kuppi (eli päänuppi) ei ole ihan tyhjä.

Niinpä puolivuotinen kirjoittamiskauteni on opettanut minulle armollisuutta itseä kohtaan. Ehkä on ihan riittävää, että Mifongin kätkemän käsikirjoitus on puoliväliin kirjoitettu, Ritarin ansio on stilisointia vailla, nuortenromaanikässäri alulle saatettu ja kotikirjastoon kerätty varsin kattava pohjatyömateriaali; rillumapunk-novelli kirjoitettu ja antologiaan hyväksytty, sekä yksi tilattu, pitkä artikkeli on viimeistelyä vaille valmis.

Voimavarojaan ei kannata ylimitoittaa, sillä kirjailijan tärkein työväline on toimiva pää. Ja jokaisella meistä on yksilölliset reservit käytettävissä. Ei ole kenenkään eduksi alkaa vertailla omaa työtahtiaan toisten tahtiin sillä ajatuksella, että pitäisi yltää samaan tai muuten on huono.

Oman jaksamisen rajallisuuden käsittämisen rinnalla olen joutunut opettelemaan itselleni uudenlaista arkirutiinia ja työtapaa. Voisin esimerkiksi kuvitella, että toimittajataustaisilla kirjailijoilla on hioutunut jonkinlainen kirjoittamisen työrutiini. Sen sijaan minulla, joka on vuosikaudet yrittänyt sovitella kirjoitusaikojaan milloin mihinkin rakoon ja tavallisesti fyysisen päivätyön ohessa, omien työskentelytapojen löytämiseen on täytynyt käyttää jonkin verran ylimääräistä aikaa ja voimia, joita ei tosiaan ole ollut tuhlattavaksi asti. (Voin olla toki väärässäkin, ja toimittajataustaiset joutuvat yhtä lailla etsimään kaunokirjoittamiselleen uudenlaiset työtavat.)

Yläkerran uusi työpiste. (c) J.S. Meresmaa

Summa summarum: maaliskuun aikana olen alkanut tuntea viimein syvää tyytyväisyyttä ja tulevaisuudentoivoa. Talvi oli aika synkkä; jonkinlainen ammatillinen kriisi oli selvästi päällä. Liekö valo (tai sen puute) ollut taustavaikuttajana, mutta olo tuntuu tällä hetkellä henkisesti vahvemmalta. Osaan ja pystyn ja tahdon.

Tulevan muutoksen pohjalle siirsin työpisteen alakerrasta yläkertaan. Suunnittelen hiljaa mielessäni pieniä tavoitteita: kuinka osaisin kirjoittaa päivätyöni ohessa edes vähäsen? Liuska, pari päivässä. Kohtuudella, mutta luovuuden liekkiä ylläpitäen.

Kirjoittajan pulmia, osa 20. Hylsy tuli. Mitäs nyt?

Kaikilla julkaisemiseen pyrkivillä kirjoittajilla se on edessä, ennemmin tai myöhemmin. Hylsy, eli hylkäyspäätös. Kielteinen kustannus- tai julkaisupäätös ei ole vain aloittelevan kirjoittajan ongelma. Hylsyt täplittävät polkua jokaisen kirjailijan takana, eikä niiltä välttämättä välty, vaikka vyön alla olisi minkälaisia meriittejä kirjailijana.

Syitä tekstin hylkäämiseen on monia.

1) tekstin lajityyppi eli genre ei vastaa odotettua tai sovittua

Toisin sanoen romaanikäsikirjoituksella ei menesty novellikilpailussa eikä scifiantologiaan kannata tarjota fantasianovellia. Jos pyydetään artikkeli, älä kirjoita kolumnia. Pysy annetuissa merkki- tai liuskamäärissä. Kirjoita annetusta aiheesta.

2) teksti on liian keskeneräinen tai suurta työstämistä vaativa, jotta kustantaja katsoisi taloudellisesti järkeväksi ottaa sitä ohjelmaan

Jokainen teksti on raakile ennen kuin se on kypsä. Kannattaa siis tarkistaa, onko tullut lähettäneeksi eteenpäin käsikirjoituksen, jolla on housut vielä nilkoissa. Sitä sattuu paremmissakin piireissä. Usein asiantilan huomaa vasta jälkikäteen. (Tästä syystä ei kannata jättää kirjoittamista välttämättä deadlineä edeltävään iltaan. Jotkut saavat timantteja aikaan puristuksessa, mutta riski pökäleeseen on kyllä suuri.)

Hyvää kirjoitustaitoa, eli jonkinlaista käsitystä oikeinkirjoituksesta, ei kannata myöskään väheksyä. Jos kustannustoimittaja joutuu valitsemaan kahden muutoin tasavertaisen käsikirjoituksen välillä, voi olla kiusaus valita vähemmän kielioppivirheitä sisältävä kässäri.

3) aihe/tarina ei puhuttele, käsikirjoituksesta puuttuu omaperäisyys tai omaäänisyys, se jokin

Nyt alamme siirtyä konkretiasta henkimaailman puolelle. Monessa suhteessa kaunokirjallisuudessa on kyse subjektiivisuudesta. Sen vuoksi osa on sitä mieltä, että Suomessa julkaistaan vain paskoja teoksia ja osan mielestä taas hienoja teoksia. Mene ja tiedä. Kirjoituskilpailujenkin parhaimmistot ovat yksilöiden mieltymysten mukaan valittuja, ja ne vertautuvat vain kisaan osallistuneiden tekstien tasoon, eivät yleisesti maailmankirjallisuuteen.

Teemallisten antologioiden kohdalla voi hyvin olla, että kirjoittaja on tullut käsitelleeksi aihetta kliseisesti tai muutoin tarjottujen käsikirjoitusten kokonaisuuteen sopimattomalla tavalla. On hyvä muistaa, että novellikokoelmien ja antologioiden toimittajien täytyy pitää mielessä myös suurempia linjoja kuin yksittäiset novellit. Joskus kokonaisuuden eheyden vuoksi hyväkin teksti saattaa saada hylsyn.

4) muu syy

Muihin syihin voi lukeutua mitä hyvänsä rahoituksen kaatumisesta sopimuskiistoihin ja henkilöiden välirikkoihin tai hukkuneeseen sähköpostiin.

***

Valitettavasti tarjoamanne käsikirjoitus ei sovi kustannusohjelmaan.

Näyttääkö tutulta?

Perusteluiltaan avoimeksi jäävä hylsy hiertää. Kirjoittaja ei voi tietää, mitkä seikat tarkalleen ottaen olivat hylkäyspäätöksen takana. On vaikea korjata tekstiä, jos ei tiedä mistä kohtaa se on rikki. Kustantajilla ei ole kuitenkaan mitään velvollisuutta -- eikä edes mahdollisuutta -- antaa palautetta kaikille käsikirjoituksen tarjoajille. Tilanne on hieman erilainen antologioiden ja kirjallisuuslehtienkin kohdalla, sillä antologioihin usein joko pyydetään tekstejä kutsulla, henkilökohtaisella tai julkisella. Monet hankkeet pyörivät vapaaehtoisvoimin, ja etenkin spefin ollessa kyseessä palautteen antamiseen kirjoittajalle on pitkät perinteet. Itsekin kirjoittavat tunnistavat herkemmin tarpeen saada älyllinen syy tekstin hylkäämiselle.

Kokeneempi kirjoittaja -- kenties jo paljonkin julkaissut -- osaa suhtautua saamiinsa hylsyihin lähinnä välttämättömänä pahana kuin maailmanloppuna. Kyllähän hylsy aina kirpaisee, mutta kenttäkokemus ja itseluottamus saavat aikaan sen, ettei poteroon jää makaamaan.

Hylsy tulisikin nähdä mahdollisuutena kehittyä. Arvioi ja analysoi, miksi tekstisi ei kelvannut. Keskity nimenomaan tarjoamaasi käsikirjoitukseen, äläkä kehittele villejä salaliittoteorioita henkilökaunoista tai suhteiden merkityksestä. Muista, että vaikka tekstisi sai hylkäyspäätöksen, se ei tarkoita, että olisit huono. Kuten yllä luetelluista syistä käy ilmi, se ei välttämättä tarkoita edes sitä, että tekstisi olisi huono. Voi hyvin olla, että muokkaamalla tai pitempään kypsyttämällä käsikirjoituksesta kehittyy vielä jotain, mikä löytää julkaisupaikan toisaalta. Jos ei mitään muuta, ainakin tekemäsi työ käy harjoituksesta ja hylsypäätöksen analysointi läksystä.

Paksu nahka on kirjailijalle eduksi. Herkkyys säilyy parhaiten sen suojissa. Liialliselle kyynisyydelle ei kannata antautua, sillä se jäädyttää luovuuden, mutta realiteetit kirjallisen kentän ja omien kykyjensä suhteen on hyvä tiedostaa. Joskus kyse voi olla vain huonosta tuurista. Sitä jos mitä on vaikea sulattaa. Epäreiluus on kuitenkin pelin henki. Ellei sitä kestä, ei pärjää. Pettymyksiä tulee, niiden kanssa on vain opittava elämään.

Hylsyn jälkeen on loppujen lopuksi vain kaksi vaihtoehtoa: jatkaa tai luovuttaa.

***

Minkälaisia kokemuksia teillä on hylkäyskirjeistä tai -päätöksistä? Onko se lannistanut vai sisuunnuttanut? Miten toivoisitte saavanne myönteisen hylkäyspäätöksen (pun intended)? Ovatko hylsyt opettaneet jotain? Oletteko joutuneet antamaan hylsyjä?

Novellihurmoksessa

Äimänkäkenä. En ole varma siitä, millainen käki Äimällä on, mutta sanonta kuvastaa aika hyvin olotilaa, jonka aiheutti tämä Jussi K. Niemelän kritiikki Kielolinnasta:

"Valikoiman avaa J.S. Meresmaan jotakuinkin täydellinen goottilaisnovelli Kielolinna. Novellin kompositio ja narratiivi sopivat mainiosti oppikirjaesimerkiksi moitteettomasta kauhunovellista. Teos viittaa monella tapaa itsensä ulkopuolelle ja resonoi genren historian kanssa jo nimivalinnoillaan. Novellin otsikko itsessään on ladattu merkityksillä, jotka paljastuvat vähitellen, ja päähenkilö Rebekka heijastaa itsessään niin kuuluisaa esikuvaansa kuin Meresmaan tekstiä. 

Kielolinna on perinteisellä tavalla kauhuromanttinen ja raskasmielinen: kaunis, haikea ja traaginen. Ensikohtaaminen tapahtuu ukonilman pauhussa, mutta nopeasti mukaan tulee modernin teknologian mahdollistama outo ja tenhoava rakkaustarina. 

[...] Novelli sisältää päähenkilön sisäisen konfliktin, hänen ihmissuhdekonfliktinsa ja vieläpä kummallisen rakkaustarinan tavallisine konflikteineen. Päähenkilö kasvaa ja löytää itsensä tarinan edetessä. Tästä syntyvä dynamiikka kiehtoo ja imee mukaansa. Novelli ei ole vain kaunis ja traaginen – se on mestarillinen. Loppuratkaisu on klassikko syntyessään."

Spefigenren kirjoittajien etuna on, että he saavat novelleistaan usein enemmän palautetta kuin valtavirtaproosan novellistit. Tämä johtunee pitkästä tieteis- ja fantasianovellistiikan perinteestä sekä palautteenvaihdosta kirjoittajien kesken. Silti tällainen melkoisen perusteellinen (ja tässä tapauksessa perin myönteinen) kritiikki on erityisen ilahduttavaa. Se on kuin ihana, yllättävä lahja!

Ruumiittomat-antologian koko kritiikki on luettavissa Kannesta kanteen, sivuista sivuille -blogissa.

***

Lisäksi pompin ylös alas myös sen tähden, että olen päässyt toista kertaa elämässäni Atorox-ehdokaslistalle. Alexandre, joka ilmestyi viime syksynä Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologiassa, on äänestetty sinne. Suurenmoinen kiitos kaikille äänestäjille!

Atorox-ehdokkaita on tänä vuonna maksimimäärä, eli 30 kpl. Paljon hyviä novelleja jäi listalta pois, mutta ilmeisesti vuoden novellitarjonta on ollut paitsi runsas, myös tasokas, ja kilpailu siinä mielessä kova. On ilo ja kunnia olla ehdolla.

Tässä koko lista. Mainittuna myös julkaisu, josta novelli on.

Kosmoskynä 4/12
Jenni Kauppinen: Kotouttaminen 

Kultakuoriainen #6
Leila Paananen: Ausa ja erakko
Shimo Suntila: Prestonin keikka
Anne Leinonen: Ykkösen ja nollan välissä

Portti 4/12
Janne Juhani Kuusinen: Todistaja

Portti 1/13
M. G. Soikkeli: Luottokoira vain sinun rakkaudellesi 

Portti 2/13
Shimo Suntila: Milla ja Meri 

Tähtivaeltaja 3/13
Katri Alatalo: Unettomat 

Tähtivaeltaja 4/13
Miikka Pörsti: Raportti. Mikä johti operaatio Tähtivaeltajan epäonnistumiseen? 

Usva 1/13
Hanne Martelius: Kansassa kasuavassa 

Usva 3/13
Mari Saario: Verisiskot 

Ajan poluilla (toim. Pasi Karppanen ja Laura Ahlstedt; Tutka)
Jussi Katajala: Jotta taidat suomen kielen
Jussi Katajala: Presidentin elokuut 

Huomenna tuulet voimistuvat (toim. Saara Henriksson ja Erkka Leppänen; Osuuskumma)
Jussi Katajala: Mare Nostrum
Anni Nupponen: Juuret 

Hurtan koodeksi (toim. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta ja Shimo Suntila; Stk)
Tero Niemi ja Anne Salminen: Rovaniemen kuilu 

Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita (toim. Samuli Antila ja Markus Harju; ESC)
Anne Leinonen: Ken vainajia muistelee 

Kun kansilaudoille liukui lohikäärme (toim. Anne Leinonen ja Tapio Ranta-aho; Stk ja USVA)
Magdalena Hai: Albion ja lohikäärme 

Kuun pimeä puoli. Suomalaisia ihmissusinovelleja (toim. Juri Nummelin; Jalava)
Sari Peltoniemi: Kotiseutuni
Anne Leinonen: Tuonenkalma, surmansuitset
Christine Thorel: Aitan lukko 

Mustaa lihaa. Kyberpunk-antologia (toim. Anne Leinonen ja Tuomas Saloranta; Stk ry.)
Seppo Kallio: Ursus Rand
Heikki Nevala: Uskon jälkeen 

Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita (toim. Markus Harju ja J. S. Meresmaa; Osuuskumma)
J. S. Meresmaa: Alexandre
Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac
Shimo Suntila: Valkean naisen palvelija
Anne Leinonen: Falachustin talossa
Tero Niemi: Lorelein laulu 

Stepanin koodeksi (toim. Tuomas Saloranta; Kuoriaiskirjat)
Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3 

Skrifter utgivna av Svenska folkskolans vänner – volym 196: Vinnarbidragen i Arvid Mörne-tävlingen 2013
Otto Donner: Snart stiger de upp

***

Nopealla vilkaisulla näyttää siltä, että valikoima on varsin monipuolinen julkaisualustojen osalta. Löytyy ilmaisia verkkolehtiä, painettuja lehtiä ja antologioita. Novelleista seitsemän on Osuuskumman julkaisuista, mutta kaiken kaikkiaan ehdokkaista yli puolet on osuuskummajaisten käsialaa. Upea juttu!

Mitä seuraavaksi? Kenellä tahansa halukkaalla on mahdollisuus osallistua parhaan spefinovellin äänestämiseen. Tarkemmat ohjeet löytyvät Turun science fiction seuran tältä sivulta osiosta "Vaihe 2". Nyt on siis huikea tilaisuus lukea viime vuonna ilmestyneiden spefinovellien parhaimmistoa ja äänestää niiden joukosta omia suosikkejaan! Osallistumisesta on ilmoitettava 7.4. mennessä. Kaikki mukaan, jotta saadaan mahdollisimman kattava äänestäjäjoukko!

[Edit] Kannattaa lukea Shimo Suntilan postaus Atorox-ehdokaslistan prosenteista ja ryhmätuen kannustavasta ja koulivasta voimasta Routakodosta!