Minä ja Ebba (eli kuinka kirjan henkilö voi tulla vastaan tosielämässä)

Vietin pitkän viikonlopun tien päällä ja piipahtelin paikoissa, joissa en ole ennen käynyt. Suomessa on ihan hirveän paljon nähtävää ja lukuisia mielenkiintoisia paikkoja. Parasta on, että niihin voi helpommin oikeastikin palata, kuten ulkomailla ollessaan usein itselleen vakuuttelee, jos ei ehdi kaikkea näkemään. (Eikä kaikkea koskaan ehdi.)

Haikon kartano. (c) J.S. Meresmaa

Hauskin yhteensattuma oli, kun Haikon kartanossa huoneeksi sattumalta valikoitui Ebba Svanströmin huone -- juuri Ebban alkuvaiheista luin Ursula Pohjolan-Pirhosen Soturin sydän -romaanista! Kas näin historiallinen fiktio lyö kättä elämän kanssa...

En ole muuten edennyt Keisari rakastaa -romaanissa kovinkaan pitkälle. Jotenkin lukemis- ja kirjoituskiintiö on ollut hetkellisesti täynnä. Siksi tämä reissukin: pään tuulettamista, uusia maisemia ja luonnossa oleskelua. Merta, historiaa ja metsiä. Eiköhän tästä saa virtaa päivätyön tuoksinaan. Se syö nyt kyllä ison osan kesästäni.

Ebban huone. (c) J.S. Meresmaa

Ebba ei kirmaillut näiden pylväiden välistä, sillä vanha päärakennus paloi 1911.
(c) J.S. Meresmaa

Ihanaa toukokuun alkua kaikille!

Huhtikuu -- hektinen hetkinen?

Huh, joko se huhtikuu hulmahti!

Kirjoittajaelämääni kuuluu suhteellista suuruudenhulluutta, vaikka tämä ensimmäinen päivätöissä vietetty kuukausi on kirjoittamisen osalta jäänyt laihaksi. Alan vähitellen epäillä, ettei hektisyys kenties tule olemaan vain hetkellistä...

Käytin yhden illan kirjoitusaikataulun luomiseen kesän ajaksi, jotta hahmottaisin hieman töiden määrää. Tältä se näyttää:

• Kuninkaan tahto -pienoisromaania pitää kirjoittaa 3 liuskaa per viikko. (Eli 700-800 sanaa.) Silloin eka versio on koossa syksyllä.  

• Uutta Sipi-Salaista Romaania (USSR) olisi kirjoitettava 4 liuskaa per viikko (800-1000 sanaa), jotta se olisi edes jossakin kuosissa syksyllä tulevaa romaanipajaa varten.

Päivätyön ohessa. Hmm. Hieman arveluttaa, vaikka sanamäärätavoitteet eivät ole kovin suuria. Loppusuoralla olevien kässäreiden editointeja en ole laskenut mukaan.

Sinivuokot, sorjat metsänpohjan sisaret ihanaiset!
(c) J.S. Meresmaa

Kuninkaan tahdon raakaversion valmistuttua isken sitten kiinni Linn-novelliin, jonka ensimmäisen version dedis on joulukuussa. Tämän kirjoittaminen johdattaa mukavasti Mifongin kätkemän -käsikirjoituksen loppuun saattamiseen. Senkin määräpäivä osuu vuoden loppuun.

Vaikka en (vielä) elä kirjoittamalla, ainakin näemmä elän kirjoittaen.

***

Jotain sentään valmistuukin: rillumapunk-novellini Pirunkeuhko on hyväksytty antologiaan ja ilmestyy kesällä. Kesäkuussa tulee myös Ritarin ansio, pienoisromaanitrilogian keskimmäinen osa. Syyskuussa päästään puolestaan Mifongin mahdin pariin. Fiktion rinnalla ilmestynee myös hieman faktaa erään romantiikka-artikkelin muodossa.

Notta ehkä se on okei, että huhtikuussa huilahdin kirjoittamisen osalta.

Mifonkeja syksyn kirjakatalogissa

Kyllä se sieltä lähestyy -- nimittäin Mifongin mahdin julkaisupäivä!

Myllylahden syyskauden kirjavalikoima on nähtävissä täällä. Mifongin mahti löytyy sivulta 28.

"Jokaisessa meissä on voimavaroja ja salattuja sopukoita, joihin kukaan toinen ei näe. Niihin ei edes taikuus yllä. Meistä jokainen on arvoitus.”

Myllylahden kirjakatalogi, syksy 2014.

Kansikuvakin taitaa olla ensimmäistä kertaa julkisessa levityksessä!

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

Ruusuja ja kirjoja uskalikoille. (c) J. S. Meresmaa

Kirjat ovat kuin ystäviä, joten nekin ansaitsevat oman juhlapäivänsä!

Ajatus on, että tänä päivänä naiset antavat miehille kirjoja ja miehet naisille ruusuja, mutta koska olen ainakin mieleltäni kaksineuvoinen, annan teille sekä virtuaaliruusun että kirjasuosituksen.

Suosittelen Osuuskumman uusinta julkaisua -- Todensanat -- kaikille, jotka haluavat nähdä maailman eri tavalla edes hetken, edes osittain. Luvassa on vinksahtanutta ja absurdia, mutta aina tosin sanoin. Outoa ja toisenlaista, mutta tunnistettavasti ja varmalla otteella.

Kari Välimäki on Osuuskumman tuorein esikoiskirjailija. Ihastuin hänen lyhytproosateokseensa ensi lukemalta. Karin sanat eivät karta, vaan karaisevat. Ne vievät hulluiltakin tuntuvat ideat loppuun saakka ja kasvattavat tarinoita, jotka kasvavat vuorostaan lukijaan. Teos on kokoelma monen mittaisia proosatekstejä -- kertomuksia ja novelleja. Ihaninta oli ehkä se, että rankoistakin aiheista huolimatta kepeys ja huumori säilyi. Kirjan luettuaan katsoo maailmaa eri vinkkelistä enemmän kuin ennen.

Siinä Todensanat yltää samaan kuin ystäväkin: auttaa näkemään uusin silmin ja kulkemaan hetken toisen saappaissa. Laajentaa maisemaa.

Todensanat voi ostaa omakseen Osuuskumman sivuilta tästä linkistä!

Lisää Kirjan ja ruusun päivästä.

Oodi prokrastinaatiolle

Tämä ei ole kirjoitus kastraation puolesta.

Sanahirviö "prokrastinaatio" aukeaa paremmin suomeksi: vitkastelu, lykkääminen, viivyttely, kuhnailu, aikailu, välttely, vetkuttelu.

Se on kaikkien isien äiti: kun pitäISI alkaa, kun täytyISI tehdä.

Tuttu toveri, kerrassaan. Kenties sinullekin?

Pitkään olen pitänyt prokrastinaatiota vihollisena, asiana, joka seisoo minun ja työn valmiiksi saamisen välissä. Kun tässä eräänä iltana olin sitten listannut mitä kaikkea olisi pitkän viikonlopun aikana saatava tehtyä, ja löysin itseni kuitenkin tekemästä Jotain Aivan Muuta, aloin miettiä, että ehkä vetkuttelullakin on paikkansa. Se nimittäin on ollut pontimena ja voimalähteenä noin 90 %:lle kaikista kotitöistä, joita teen -- puhumattakaan lukemattomista muista "pikkujutuista", kuten ruuanlaitosta, laskujen maksamisesta, sähköpostien kirjoittamisesta ja vähemmän tärkeiden projektien eteenpäin saattamisesta.

Se voi olla myös ensiloikka aivan uudenlaisen tekemisen pariin. Se Jokin Aivan Muu, mitä aloin sijaistoimintona tehdä, oli nimittäin huopamaskottien neulottaminen. En ole mikään käsityöihminen -- saati ihme -- mutta tämä osoittautui rentouttavaksi, helpoksi ja palkitsevaksi ajanviettotavaksi. En ole koskaan ennen tällaisia tehnyt, mutta yhdessä illassa valmistui sekä marsu että pöllö.

Pro vetkuttelu!

Huopaöttiäisiä. (c) J.S. Meresmaa

Koettakaapa arvata, mitä minun olisi pitänyt tehdä sen sijaan, että kirjoitin tämän blogipostauksen?

Mitä hyödyllistä sinä olet tehnyt vitkastellessasi?

Kerro se kirjoin

Rooibokselta nappasin tämän blogeissa taannoin kiertäneen haasteen, sillä pidän kirjahyllyjen katselemisesta. Siinä on jotain rauhoittavaa. Maailmoja maailmojen vieressä, selkämysten tekstit kuin tienviittoja tai kutsuja jostakin kaukaa. 

Vastaukset poimitaan omasta kirjahyllystä.

Pitkät pyhät kuluvat tietenkin kirjoittaen, editoiden, piirtäen ja valokuvaten
ajankohtaan soveltuvia miniatyyriasetelmia. (c) J.S. Meresmaa

1. Kuvaile itseäsi.

Vilpittömästi sinun

2. Kuinka voit?

Pientä rakkautta

3. Kuvaile asuinpaikkasi.

Oi, tule katsomaan

4. Minne haluaisit matkustaa?

The Place of No Roads

5. Lempivärisi?

Punainen kuin veri

6. Paras vuo(rokau)denaika?

Ja aurinko nousee

7. Mitä elämä sinulle merkitsee?

Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä

8. Mitä pelkäät?

Vuosi nolla

9. Lempiruokasi?

Aitoa ruokaa

10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?

Poikkeustila

11. Mottosi?

Ennen kuin kuolen

12. Haaveesi?

Murtuvien roolien aika

***

Laitan haasteen eteenpäin Magdalena Haille, Saara Henrikssonille, Katri Alatalolle, Anu Holopaiselle ja Shimo Suntilalle sekä kaikille niille, jotka antavat mieluusti kirjojen kertoa.

Realistista fiktiota ja todellisuuksien liudentumia

Fantasiakirjailijana on luonnollisesti tullut jonkin verran pähkäiltyä fantasian olemusta ja sen asemaa fiktiossa, mutta oikeastaan paljon mielekkäämpää olisikin samassa kontekstissa miettiä realismin merkitystä.

On nimittäin niin, että fantasia hengittää realismista. Toden tuntu ja uskottavuus usein määrittävät fantasian onnistuneisuuden. Ja mitä realismi itse asiassa on, kun puhutaan fiktiosta, joka pohjimmiltaan on aina kuvitelmaa, sepitettä, vaikka kuinka pohjautuisi historiassa todennettuihin tapahtumiin tai oikeasti eläneisiin henkilöihin?

Asia on lopulta äärettömän yksinkertainen.

Realismi on tunne. Ihan ytimeltään se on aistien meille välittämää todellisuutta. Todellisuus on ihmiselle näköön, hajuun, kuuloon, makuun ja tuntoon pohjautuvaa ympäristön hahmottamista. Ei ole jäänyt yhteen tai kahteen kertaan, kun minulle on hämmästelty Mifonkien yhteydessä, miten kouriintuntuvalta ja todelliselta -- realistiselta -- jokin kirjan kohtaus tuntuu. Mitä he sitten odottivat? Voimakkaimmat realistisuuden tuntemukset olen itse kokenut juurikin fantasian parissa, minkä mahdollisesti voisi mieltää jokinlaiseksi paradoksiksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan henkilöt ja maailma ovat tosia, joten myös niiden kuvaus on realistista. Samaistumiseen tarvitaan aistikuvauksia, ihmisen sisään päästään vain ihon kautta. Ajatelkaa kosketusta. Miten osuvasti sanotaan, että jokin tarina oli koskettava. Sillä, tapahtuiko niin oikeasti, ei ole mitään merkitystä.

Kenties niukalti fantasiaa lukevilla on sellainen käsitys, että fantasiassa liidellään utopistisissa käsityskyvyn ulkopuolisissa sfääreissä ja puhallellaan tähtipölystä kiilteleviin pasuunoihin tyhjänpäiväisyyksien fanfaareita.

Luulo on yliolkainen ja sulkeutuneisuudessaan hieman loukkaava. Täytyy ymmärtää ihmistä, sitä miten meidät on rakennettu. Aistit, vaistot ja mielikuvitus: eivätkö nämä ole juuri niitä varhaisimpia rakennuspalikoitamme? Fantasiakirjallisuus ammentaa vahvasti myyttisistä alkulähteistä. Aistit tekevät kirjan maailman lukijalle aidoksi yhtä lailla kuin ne todentavat reaalimaailmaa. Mielikuvitus luo merkityksiä ja tulkitsee. Todellisuuden kokemukset syntyvät lopulta aivoissa. Mikä lopulta on oikeasti totta?

Mitään, minkä tunnemme todeksi fiktiossa, ei voi väittää epätodeksi. Kokemus on subjektiivinen, ja kirja aina kokijalleen tosi.

Olen aina pitänyt mielikuvitusta yhtenä ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Mielikuvitus on vapautta. Se on taikarasia toisiin todellisuuksiin, toisin näkemiseen. Lasten kysymyksissä ja toteamuksissa näkee monesti hienosti todellisuuksien liudentumisen, faktan sulautumisen fiktioksi, sepitteen todeksi; kaiken koetun ja aistitun yksilönvaraisuuden.

Realismi onkin fantasian paras ystävä. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Yhdessä ne luovat ihmeen tunnun.

UPP: skandaalinkärytön historioitsija

Onko minun pääteltävä saadusta lehtileikepinosta, jossa lukuisten kritiikkien joukossa on vain yksi henkilöhaastattelu, ettei UPP paljon naistenlehtiä komistanut? Vai onko syntyvä mielikuva aivan väärä?

Me Naisten haastattelussa vuodelta 1977 UPP kertoo pilke silmäkulmassa, että hänen elämästään ei skandaalia löydä -- kuulemma isän puolelta juontavat pappissukujuuret velvoittavat. (Äidin puolelta UPP:ssa virtaa muuten saksalaista verta.) Raflaavaa aihetta oli kuitenkin mietitty ihan kustantajan palaverissa asti:

"[UPP] tunnustaa pohtineensa skandaalinpoikasta jopa kustantajan palaverissa, missä Eeva Joenpelto lopulta ehdotti: 'Kerro toimittajalle, että pidät vuohia.' 'Vuohia?' 'Niin, sano että sinulla on 200 vuohta, sano vaikka että ne ovat Sammatissa. Ei kukaan rupea asiaa tarkistamaan.'"

Anekdootti sai hekottelemaan ääneen. Toimisikohan vuohiskandaali enää nykypäivänä?

Rautamarskin tyttären kannen kaunis sisäpuoli. (c) J.S. Meresmaa

Yllättävä yksityiskohta käy artikkelista myös ilmi: UPP:lla on suhteita Ruotsin kuninkaallisiin. Tämä mainitaan "erikoisharrastuksena".

"Jos Ruotsin kuninkaalliset kutsuvat suomalaisia suuriin juhlatilaisuuksiin -- sellaisiin kuin Kaarle Kustaan ja Bertilin häät, saa olla varma ainakin kahdesta vieraasta: UKK ja UPP ovat paikalla."

 ***

Lehtijutun mukaan UPP:lle mieluisin aikakausi on 1500-luku, mutta 1600- ja 1700-luvuillekin hän on kirjoissaan uskaltautunut. 1800-lukua hän ei mieltänyt enää historialliseksi aikakaudeksi, eikä täten sijoittanut tarinoitaan sinne.

Vertailuni alaisuudessa oleva Keisari rakastaa sijoittuu kuitenkin 1800-luvun alkuun -- siinä missä Soturin sydän sijoittuu 1600-luvun puolimaihin ja Rautamarskin tytär 1500-luvun lopulle. Historiallisissa romaaneissakin taitavat olla juurikin henkilöhahmot, jotka ovat suurimman kiinnostuksen kohteita, vaikka aikakausi ja historian tapahtumat esittävätkin suurta roolia. Eli jos haluaa kirjoittaa Aleksanteri I:n hovista, ei auta muu kuin laajentaa tarinointia 1800-luvulle...

Käsitykseni mukaan historiallisen romaanin raja vedetään siihen, että kaikki kyseistä aikakautta eläneet ihmiset ovat jo kuolleet. Ei ole hengissä olevia aikalaistodistajia. UPP:n haastattelun aikaan on vielä voinut olla elossa heitä, jotka ovat syntyneet 1800-luvun loppupuolella. Kenties tämä on ollut jonkinlainen rajanveto romaanin historialliseksi lukemiseen myös UPP:n osalta. Ja kirjoittihan hän myöhemmin myös romaaneja, jotka sijoittuivat kirjoittamisajankohtaan, sekä Tammimäki-sarjan, joka sijoittuu 1920- ja 1930-luvun Suomeen.

(c) J.S. Meresmaa

Olen nyt Soturin sydämen viimeisessä neljänneksessä ja ymmärrän, mitä kriitikot tarkoittivat toisteisuudella ja fraaseihin turvautumisella. Jostain syystä en muista tätä ominaisuutta Rautamarskin tyttärestä: johtuuko se siitä, että Rautamarskin tytär oli ensimmäinen UPP:lta lukemani teos enkä kiinnittänyt tällaiseen huomiota, vai siitä, että se on varhaisempaa tuotantoa -- eikä jankkaamista esiintynyt kirjassa?

Uolevi Kärkkäinen kirjoittaa Kapteeni ja pappilan neito -romaanista Uudessa Suomessa 1975:

"Ensitutustuminen Pohjolan-Pirhoseen jätti kuvan kirjoittajasta, jolla on pinttynyt maneeri ja niukalti tyylikeinoja hallussaan. Teksti toistaa jankkaavasti itseään kuin uralleen juuttunut viallinen äänilevy. Pohjolan-Pirhosen mielisana on "kuin" ja muita suosikkeja verbit "tuntua" ja "miettiä". Kuin-sana esiintyy erilaisissa vertailuissa kirjassa ynnäykseni mukaan 203 kertaa, eli keskimäärin lähes kerran sivulla; vastaavasti voidaan laskea sen toistuvan joka 250. sanana."

Jotenkin mainiota, että maneerit ovat siepanneet kriitikkoa niin paljon, että hän on käynyt laskemaan toistettujen sanojen määriä! Hauska poiminta samaisesta arviosta:

"Kovin köyhtyneitä ovat myös kirjailijan käyttämät kielikuvat. Esimerkki: 'Fredrika Dorotea Vilhelmina pyyhkäisee kädellä otsaansa, ikään kuin näin karkottaisi epämiellyttävät ajatukset.' (s. 42) -- 'Jan pyyhkäisee kädellään otsaansa, aivan kuin haluaisi karkottaa epämiellyttävän näyn.' (s.110)"

Arvatkaapa, mitä minä löysin Soturin sydämen sivulta 138:

"Gabriel pyyhkäisi kädellään otsaansa kuin karkottaakseen epämiellyttävät ajatukset."

***

Kun lukee Soturin sydäntä, tekstistä kuultaa läpi se, että se on puhuttu nauhuriin. Toistuvasti virkkeet alkavat partikkeleilla "ja", "mutta" ja "niin"; liitepartikkelit ovat myös olleet erityisessä suosiossa UPP:n tyylissä. Tässä lainaus Soturin sydämestä sivulta 52:

"Ja kovin näytti Ebba olevan ihastunut Gabrieliin. Tosin ei Augustin oikein pitänyt tästä Ebban ja Gabrielin seurustelusta, siitä, että he aina olivat yhdessä ja tuntuivat viihtyvän niin hyvin keskenään. Mutta Augustin tahtoi tietysti, että Ebba solmisi avioliiton jonkun korkean virkamiehen kanssa. Ja Gabrielhan oli vasta aliupseeri, vaikka hän varmasti ennen pitkää kohoaisikin upseeriksi. Rikasta hänestä ei silti tulisi sen enempää kuin hänen isänsäkään. Eikä Gabrielilla ollut tiedossa kovin ihmeellistä perintöäkään, sillä Anna-rouva tiesi hyvin, ettei Kullon kartanossa suinkaan eletty niin kuin Haikossa."

Tyylissä on jotain viehättävällä tavalla rupattelevaa, aivan kuin kaikkitietävä kertoja henkilökohtaisesti supattaisi tarinaa kuulijan korvaan. Itse asiassa toistot, kuten titteleiden ja määritteiden ja koko nimien toistaminen ("nuori aliupseeri Karl Ugga", "hänen aviomiehensä meritullien tarkastaja Augustin Swanström") jopa auttavat lukijaa pysymään kärryillä siitä, kuka henkilö nyt olikaan kyseessä. Soturin sydämessä nimittäin nimiä riittää yhden kappaleen verran esiintyvillä sivuhenkilöilläkin, puhumattakaan Anne- ja Anna-rouvista sekä kahdesta eri Ebbasta ja yhdestä Heblasta!

UPP kuljettaa juonta eteenpäin vaivattomasti, vaikka välillä aivan uuden henkilöhahmon ilmestyessä tarinaan hetken miettiikin, että mitenkäs tämä nyt sitten tähän tarinaan liittyy. Rönsyjä on, mutta historian tapahtumat sitovat kaikkea yhteen. Yhdeksi UPP:n menestymisen saloista arvellaankin sitä, että hänen historialliset faktatietonsa ovat aina kohdallaan ja hän tulee ikään kuin sivistäneeksi lukijaa kevyen viihteen varjolla.

Omalla tavallaan kiero kehu oli erään kriitikon maininta, että ihailtavan pienistä aineksista on Ursula Pohjolan-Pirhonen onnistunut saamaan romaanin aikaiseksi. Kirjailijan kuoleman jälkeen toisen kriitikon sanat viimeiseksi jääneestä kirjasta, Kolmasti kuninkaasta, ovat muuttuneet jo hieman lempeämmiksi:

"Ihmiseltä, joka pystyy useana vuonna kirjoittamaan kolme romaania vuodessa tarvitaan valtavaa idearikkautta." (Esko Heikkonen, Turun Sanomat, 4.1.1985)

Heikkonen kuitenkin kuvaa kirjaa myös värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi; hänestä teos on "tyypillinen ursulamainen kirja, jossa juoni rakentuu väljän kertomuksen varaan, jota paikkaillaan kepeillä sivupoluilla". Ursulamainen kirja... Ei välttämättä lainkaan hassumpi tapa kuvata tuotteliaan, maneereitaan toistavan ja tekotavoilleen uskollisen menestyskirjailijan tyyliä.

***

Viikko on vierähtänyt yhdessä hujauksessa! UPP-teema kuitenkin jatkuu, sillä elämä on tullut lukemisen tielle ja yhtenäisvertailu kolmen teoksen kanssa on vielä tapahtumatta.

Aikaisemmin juttusarjassa on käsitelty kimmoke UPP-sarjaan, uran alku, työteliäs vai sittenkin patalaiska sekä viihteen kaavamaisuudesta.

UPP: Viihteen kaavamaisuudesta

Selaillessani kirjastosta saamiani lehtileikkeitä käy hyvin nopeasti ilmi, mikä on arvioiden yleissävy UPP:n kirjojen kohdalla. Käytettyjä sanapareja ovat mm. "lattea romanssi", "hutaisten tehty", "massatuotteen leima", "tusinalempeä", "lonkalta vetämä välityö" ja "pakoa arjesta kepeästi".

Tiina Syvälahti kirjoittaa Turun Sanomissa 1981:

"Ainahan voi surkutella tämän tyylisen äärimmäisen keveän historiallisen viihteen horjumatonta asemaa kirjallisuudessamme. [...] Tämän tyylinen kirjallisuus on ilmeisesti löytänyt vakituisen lukijakuntansa, jonka tarpeita tyydyttämään täytyy julkaista muutama uusi kirja vuodessa. Pahimmassa tapauksessa tuloksena on käyttökirjallisuutta, jonka kukaan ei odotakaan jäävän elämään. Perimmäiseksi motiiviksi jää luoda edellytykset tuleville kirjoille, täyttää ja edelleen ylläpitää lukijoiden nälkää. Tasosta viis."

(c) J.S. Meresmaa

Viihdekirjojen nippuarviot näyttivät olleen lehdissä tyypillisiä. Tässä muutamia poimintoja yleisluonnehdinnoista:

"Näiden kirjojen rivejä on helppo lukea. Sivuilla on paljon kivoja sanoja: mies, nainen, rakkaus sekä niiden muunnelmia." (Mattiesko Hytönen, HS, 13.7.1971) 

"Rakkauden avulla tarjoaa moni kirjailija tänä syksynä lukijoilleen rautaisannoksen historiaa. Tästä voisi päätellä, että kirjailijat ja kustantajat uskovat kirjallisuuden valistavan lukijoita. Rakkaustarina on vain houkutin, jolla lukijat tarttuvat pyydykseen. Mutta voisi siitä päätellä niinkin, että historia tarjoaa lemmenparille ylellisen kiehtovat puitteet. Valistuneet lukijat vaativat vahvisteeksi tietoa viihteen köyhäsisältöiselle annokselle." (Etelä-Suomen Sanomat, 11.11.1973, nimitieto puuttuu leikkeestä)

 "[otsikko] Viihde vie mennessään, mitä tuo tullessaan? [...] Painavia ovat nämä joulupukin kontin kovat paketit, joskin sana usein jää kilopainoa pienemmäksi. Mutta löytyyhän muita arvoja. Kirjan parissa viihtyminen ei ole sekään halveksittavaa. Vuosien myötä alkaa suvaita enemmän. On toki kierompiakin rahan ansaitsemiskeinoja kuin tahallaan köykäisesti kirjoittaminen."
(Liisa Silander, Aamulehti, 1973)

"Tämän syksyn kotimaisen viihteen läpi kahlaamisesta täytyisi kohta maksaa kantopalkkaa: dekkareita tulee sylikaupalla vielä näin syysaikaankin entisen kevät-kesäsesongin lisäksi ja historiallisen romantiikan edustajat ovat äityneet vääntämään monumentteja. Pohjolan-Pirhosen uudessa teoksessa on sivuja kolmesataa, Utriolla yli sen, Kautulla liki neljäsataa ja Hietamiehellä viisisataa, niin tiheänä vielä kuin mahdollista. Mannermainen mammuttityyli on valtaamassa suomalaisiakin markkinoita. Jos romaanissa, verrattuna lyhyempiin kerronnan muotoihin, viehättää lukijaa jatkuvuuden turvaisa tuntu, historiallisen viihteemme naisekspansio on vienyt tämän tunteen turvaamisen mahdollisimman pitkälle. Viihtymisen vaatimat osatekijät on otettu tunnollisesti huomioon. Näitä kirjoja pakertaa ilo sydämessä viikkotolkulla, pikemmin kun ei pääse loppuun. Mahtoiko Mika Waltarin jäteillä olla esikuvavaikutusta; jos on, sen olisi voinut ulottaa myös tyylin taitamiseen. Historiallisen viihteen tekeminen vaatii sentään niin paljon pohjatyötä, ettei harrastuksesta pääse onneksi muodostumaan samanlaista kansantautia kuin dekkarinväsäyksestä." (leikkeestä ei käy ilmi tekijä tai lehti, vuosi oli kuitenkin 1973)

"Yhtenä kriteeriona historiallisen viihteen  arvioinnissa voinee pitää sitä, houkutteleeko kuvaus tarttumaan vaikka tietosanakirjaan muistin virkistämiseksi. Myönnän, että näin kävi minun osaltani [...]" (Hirvonen, Salama, Uusi Suomi, 4.4.1975)

(c) J.S. Meresmaa

Kiinnostavaa onkin, että viihdekirjoja usein kritisoidaan siitä, että ne täyttävät standardit, jotka ovat koko genren perusta. Jos viihdekirjaa ajateltaisiin ennen kaikkea myyntituotteena, tuntuisi perin kummalliselta moittia sitä niistä ansioista, jotka saavat viihteen ystävät avaamaan lompakkonsa. Kustantamot ja kirjakaupat tarvitsevat tuotteita, jotka myyvät varmasti ja myyvät hyvin. Se ei ole pois muulta kirjallisuudelta, päin vastoin.

Tyypillinen viihdekirjallisuuden lukija odottaa viihderomaanilta sitä, mitä kirjailijan nimi lupaa tämän aiempien kirjojen perusteella. Hän luottaa siihen, että kirjailija pysyy lestissään ja lukijan lukumaun sisällä. Viihteen lukija tietää, mitä haluaa, ja pettyy ellei saa haluamaansa: eli tuttua ja turvallista, vähän jännittävää ja silti ennalta-arvattavaa, uutta ja vanhaa sekaisin. Viihdekirjailijan ammattitaito mitataankin siinä, miten hyvin hän kykenee täyttämään laajan lukijakuntansa joskus hyvin ristiriitaiset ja vaativatkin toiveet. Kaava on viihdekirjailijalle työkalu, ei kirous.

"En ole erityisemmin Ursula Pohjan-Pirhosen tuotannosta välittänyt, mutta tällä kertaa hän ansaitsee pisteen. Viihdekirjoihin voi todella upottaa myös ihmistä koskettavia ongelmia, pelkkä pintakiilto ajan mittaan vain väsyttää." (Madame de Pompadourista, Minna Vuorinen, Kaleva 11.10. 1975)

"Historiallis-romanttisella romaanilla on vankka jalansija lukijoitten sydämissä. Sillä on myös hienoista terapeuttista arvoa. Hetken pako todellisuudesta (kunhan se ei siis ole pysyvää) lienee vain hyväksi ihmiselle. Miksei tätä arkista elämää pakoon voi pujahtaa Viaporin kauniin Helenankin seurassa. Tosin tuntuu siltä, että hupaisemminkin sen voisi tehdä." (Minna Vuorinen, Kaleva, 12.12.1974) 

"Silti, samalla kun toteaa tämän viihteen suoranaisen vahingollisuuden ja ajatuksettomuuden, on tunnustettava sen oikeutus. Ei pidä kieltää niiltä, jotka muusta kirjallisuudesta eivät osaa nauttia, viihteen lukemisen mahdollisuutta. Hyvä viihde voittaa huonon taiteen." (Sakari Sundell Demarissa 3.5.1974 UPP:n Kuninkaan amiraalista) 

On ilman muuta selvää, että joitakin lukijoita kaavamaisuus ja toisteisuus alkavat jossain vaiheessa kyllästyttää. Uskon kuitenkin siihen, että viihdekin uudistuu, muuttuu ja päivittyy uusien kirjailijoiden ja uusien tarpeiden myötä. Toisaalta viihdekirjallisuus voi parhaimmillaan olla kaavamaisuutensa ansiosta hyvinkin ajatonta: UPP:tä lukiessani viihdyin ihan mainiosti, eikä kirjallisista seikoista käynyt mitenkään häiritsevästi ilmi, että romaani oli kirjoitettu miltei viisikymmentä vuotta sitten.

Kukaties käyttökirjallisuuskin kestää aikaa odotettua paremmin -- ja aikanaan heppoiseksi ja turmiolliseksi leimattu viihde osoittautuu tulevaisuudessa luultua arvokkaammaksi.

***

Jatkuu!

Aikaisemmin UPP-juttusarjassa on käsitelty: kimmoke UPP-viikkoon, UPP:n uran alku sekä UPP: työteliäs vai sittenkin patalaiska.