Blogikirjoitus "Halu ja rohkeus" ja sitä seurannut keskustelu Kirjoittajaelämää -blogissa kirvoittivat mielessäni pohdintoja siitä, minkälaisia henkisiä esteitä kirjoittaja kohtaa paitsi kirjoitustyössään, myös ennen kustannuskynnyksen ylittämistä.
Tyypillisesti kirjoittamista ohjaa vimma, jonkinlainen nautinnollinen pakko, joten en paljon puutu tässä siihen etteikö tekstiä syntyisi. Vaikka olen itse melko kurinalainen tekstintuottaja, tyhjän sivun päiviä esiintyy minullakin, mutta ne eivät hirveästi ahdista. Jonain päivänä voi saada ulos vain lauseen tai pari, joskus ei sitäkään, mutta silloin annan aivojen levätä tekstin väkisin tuottamiselta ja esimerkiksi piirrän romaaniin liittyviä karttoja tai muita kuvituksia. Jossain alitajunnassa rattaat pyörivät silloinkin, ja kun seuraava päivä tulee, yleensä myös lauseet syntyvät vaivatta.
Yritän siis aina muistuttaa itseäni, että älä hätäile, jos jonakin päivänä tuntuu siltä, ettei ole koskaan ennen mitään kirjoittanutkaan. Taito ei mihinkään katoa, eikä se valtaisa harjoitusmäärä, joka on vuosien aikana kertynyt. Romaanin valmistumiseen liittyy muutenkin ahdistusta; sitä ei ole tarpeen lisätä turhalla tuskailulla. Itselle pitää osata olla myös armollinen.
Rohkeus kirjoittaa ja rohkeus julkaista. Siinäpä kaksi hyvin tärkeää piirrettä. Täytyy myöntää, että ennen Tirlittanin kirjoitusta en ollut ajatellut miten paljon rohkeutta tähän touhuun liittyy. Ehkä olen perusrohkea luonteeltani enkä siksi ole uskalluksen kanssa joutunut kamppailemaan? Ken tietää. Mutta siitä olen varma, että hyväksi kirjoittajaksi on vaikea (ellei mahdoton) kehittyä, ellei uskalla antaa kirjoittamaansa toisten luettavaksi ja ottaa palautetta vastaan.
Edelliseen liittyen: liiallinen herkkyys tai pehmeä nahka. Kun alkaa saada palautetta teksteistään, ei se aina (toivottavasti!) ole myötäilevää. Päänsilitys on kivaa ja jokainen tarvitsee sitä joskus, mutta kirjoittajan kasvua se ei kannusta. Rakentava palaute ja siitä opiksi ottaminen ovat kirjoittajalle kultaa arvokkaampia. Ymmärrän, että joskus teksti on niin lähellä itseä tai sydäntä tai sielua, että kaikki vähänkin arvostelevaan sävyyn sanottu saa suojamuurit pystyyn. Siitä on kuitenkin päästävä yli. Suojanahka kasvaa nopeasti, mutta sen läpi on päästettävä kehitystä hyödyttävät asiat; ehdotukset ja uudet näkökulmat. Liian vahva oma näkemys voi joskus olla este eikä suinkaan merkki ainutlaatuisesta nerosta. Terapiakirjoittaminen on erikseen. Kaikkia tekstejä ei tarvitse näyttää toisille, mutta jos haluaa julkaista, on uskallettava avautua.
Nyt olen kerännyt henkisiksi vallihaudoiksi nämä asiat: uskon puute omiin kykyihin, rohkeuden puute, liiallinen herkkyys ja haluttomuus kehittyä kirjoittajana.
Mitä muuta? Ah, laiskuus! Siinäpä on yksi hyvin suurivaikutuksinen pirulainen, joka ujuttautuu helposti jos johonkin toimeen. Jollain tavalla olen sen kuitenkin onnistunut selättämään, sillä trilogia on edennyt niin hyvin. Ehkä laiskuuden karkottajana on toiminut tehokkaimmin yksinkertaisesti halu. Intohimo kirjoittamiseen, tahto kertoa tarina loppuun. Ja tietenkin se, että kirjoittaminen on ollut niin hauskaa. Tuskin kukaan on liian laiska pitämään hauskaa?
Ja yksi, mikä vielä mieleeni tulee, on liian vähäinen itsekkyys. Sillä kirjoittaminen, jos mikä, on itsekästä puuhaa. Kirjoittaminen yleensä tapahtuu kotona, ja se aika on pois useimmiten perheeltä tai kotitöistä. Niillä, joilla perhettä ei ole, se on pois harrastuksista ja ystäviltä. Tila ja aika kirjoittamiseen on otettava omin käsin, tarjoamaan sitä ei kukaan tule.
Kertokaa te, mitä mieltä olette pohdinnoistani. Olenko unohtanut jotain hyvin oleellista? Oletteko eri mieltä jostain kohdasta?
Hyvä lista. Tuota katsoessani tajusin, miksi olen julkaisemassa kohtsillään kirjan ja miksi se on tapahtunut nopeammin kuin itsekään ajattelin. Olen pohjimmiltani paksunahkainen, jääräpäinen, itsekäs, uhkarohkeuteen taipuvainen ihminen. Enkä sano tätä pahalla, minusta nuo ovat aina olleet parhaita ominaisuuksiani. :D
VastaaPoistaListaan voisi lisätä ympäristön asenteet kirjoittamista kohtaan. Itselleni raskainta aikaa oli se, kun vasta aloittelin vakavasti kirjoittamista. Tietyt ihmiset suhtautuivat yllättävän negatiivisesti kirjoittamiseen harrastuksena, saati kunnianhimoiseen kirjoittamiseen. Varsinkin vanhempi polvi tuntui pitävän kirjailijaksi haluamista huonona juttuna. Vieläkin joku saattaa sanoa, että onhan se kustannussopimus kiva, mutta... Tiedän kirjoittajia, jotka eivät ole kertoneet esimerkiksi vanhemmilleen tai sisaruksilleen harrastavansa kirjoittamista. Kirjoittamista pidetään jotenkin epäsopivana, jopa nolona!
Magdalena Hai, ihanaa kuulla, että meitä itsekkäitä ja omapäisiä tilanteisiin heittäytyjiä on enemmänkin. Ja vielä ylpeitä siitä! :)
VastaaPoistaAsenteet, toden totta. Hyvin paljon voi vaikuttaa se, miten lähipiirissä suhtaudutaan lukemiseen ja kirjoittamiseen. En ole itse törmännyt kirjoittamisen väheksyntään, runsaan lukemisen kylläkin. "Aina se lukee" tai "Taas on seuraava kirja menossa" tai "Näkösi menee". Lapsen ilmeisesti kuuluisi kirmata pihalla aamusta iltaan, etenkin jos on kesä.
Tunnistan kyllä sen oudon nolouden, kun paljastaa "vähän kirjoittelevansa". Keskustelukumppanihan ei voi tietää onko kyse päiväkirjasta vai kunnianhimoisesta puurtamisesta. Seuraava kysymys on luonnollisesti että minkälaista, ja kun kertoo, halutaan lukunäytteitä. Siitä on sitten vaikea kiemurrella irti, jos kyseessä on henkilö, jolle ei halua tekosiaan näyttää.
Yksi lisäys listaan tuli itsellekin vielä mieleen, ihan perusjuttu. Nimittäin pelko. Sehän on se yksi peikko, joka kovasti ihmisen toimissa taustavaikuttaa. Pettymyksen pelko, nauretuksi joutumisen pelko, epäonnistumisen pelko... Mutta ne kai voitetaan sillä rohkeudella?
Pelkoon lääkkeiksi kelpaavat juuri halu ja rohkeus:D Kirjoitinkin tuolla oman blogini puolella loistavasta viisaudesta, jonka asiaan liittyen kuulin: "Rohkea ihminen ei ole se, joka ei pelkää, vaan se, joka voittaa pelkonsa". Joskus pelottaa jo se mitä päästään suoltaa, joskus miettii myös, että onko kirjoitetut asiat "sopivia". Ympäristön ja yhteiskunnan asenteet ja arvot ovat tiukassa jossakin pään sisässä. Ja koska arvot ja asenteetkin muuttuvat, ei koskaan voi tietää mikä teksti on hetken päästä sopiva tai sopimaton.
VastaaPoistaYksi kirjoittamisen este tai todella syvä vallihauta saattaa olla ahdistus joka kumpuaa kirjoituksen aiheesta. Jotkut omasta elämästään kirjoittaneet tunnetutkin kirjailijat ovat kertoneet, kuinka ahdistavaa on ollut käydä jotain perhedraamoja uudelleen läpi ja kuinka kirjoittaminen on tuntunut todella pahalta. Vasta kun teksti on valmis, tapahtuu vapautuminen. Jos antaa tälle ahdistukselle vallan, kirjoittamisesta ei tule mitään.
Tirlittan, saan siis olla onnellinen, että omaan kirjoittamiseeni ei toistaiseksi ole liittynyt muuta ahdistusta kuin työasento, kun keho alkaa viiden tunnin naputtelurupeaman jälkeen huutamaan, että liikuntaa ja venyttelyä, hyvä ihminen!
VastaaPoistaJotain tekemistä asian kanssa lienee myös lajityypillä, jota kirjoitan. En tiedä onko fantasiassa (tai viihteessä ylipäätään) mahdollista purkaa niin henkilökohtaisia traumoja, että siitä kovin ahdistuisi.
Samoin jonkin aiheen sopimattomuus ei ole pälkähtänyt päähän ennen kuin lukijapalautteen jälkeen, mutta ehkä tässäkin on kyse lajityypistä, jonka vaikutus on helpommin etäännytettävissä kuin lähihistoriaan tai nykyaikaan sijoittuvan ihmissuhdevyyhdin. Kysymyshän on "vain fantasiasta". Näin voi järkyttymisen rajoilla keikkuva lukija sanoa itselleen ja huokaisten sallia "sopimattomuuden".
Tuo on muuten mielenkiintoinen (karkaan nyt vähän aiheesta) juttu, fantasian etäännyttävä vaikutus. Kirjoitan parhaillaan vaihtoehtoiseen maailmaan sijoittuvaa tarinaa ja mietin aluksi paljonkin sitä, mitä voin sanoa ja mitä voi tapahtua, kun kohdeyleisö on vielä suht nuorta (10-12 -vuotiaat). Päädyin lopulta, viisaampia ja kokeneempia kuunneltuani, kirjoittamaan tarinan niin kuin se paperille (noh, tiedostoon) tulee. Kyse on kuitenkin fantasiasta, asiat tapahtuvat kokonaan eri maailmassa, eivätkä toimijat ole välttämättä edes ihmisiä! Fantasian piirissä tapahtuvat kauheudet (esim. sota) ovat lukijalle helpommin sulatettavia kuin arkiproosassa. Painopiste omassa tekstissäni on seikkailussa, vaikka alla piileekin isompia teemoja.
VastaaPoistaMagdalena Hai, ehkä yksi syy miksi fantasia on nykyään niin suosittua, on juuri tuo etäännytettävyys. Fantasiaa lukiessa on mahdollisimman kaukana arkimaailmasta, jossa elämme.
VastaaPoistaOn mielenkiintoista, kuinka etäännytys voi olla rinnatusten tarinan ja henkilöhahmojen uskottavuuden kanssa. Miten ihmisen mieli toimii, että on mahdollista eläytyä ja kiintyä henkilöhahmoihin, mutta silti olla ahdistumatta jos näille tapahtuu jotain ahdistavaa?
Viime vuonnako se oli, kun julkaistiin tutkimus, jossa todettiin fantasiaa lukevien (harrastavien?) olevan keskivertoa empaattisempia ihmisiä. Muistaakseni siinä ei kuitenkaan käynyt ilmi, ovatko fantasiaharrastajat empaattisempia, koska harrastavat fantasiaa, vai harrastavatko he fantasiaa, koska ovat empaattisia. Olen viime aikoina joutunut vastaamaan muutamankin kerran kysymykseen: "Mitä järkeä on fantasiassa?" Mitä järkeä on luoda vieraita maailmoja ja kertoa tarinoita, joissa seikkailee ihmisten lisäksi, tai heidän paikallaan, vieraita eliölajeja ja keksittyjä olentoja? Ehkä kyse onkin siitä, että fantasiaa lukevien empaattisuus mahdollistaa samaistumisen myös kaukaisempiin kohteisiin? Ehkä he jopa tarvitsevat tätä etäännytystä? Jospa empaattiselle ihmiselle tässä maailmassa tapahtuva vääryys on liian lähellä, liian ahdistavaa?
VastaaPoistaOnko tämä vaan tosi kaukaa haettua? :)
Magdalena Hai, en tiedä onko tuo kovin kaukaa haettua, minun korvaani se kuulostaa uskottavalta. Ei niin, että kaikkien fantasiaharrastajien kanssa olisi näin, mutta ehkä joidenkin.
VastaaPoistaMutta mielenkiintoista sitä on pohtia!
Jestas, ihan ku olis omia ajatuksia lukenu.
VastaaPoistaOon mun kaveripiirissä tunnettu siitä, että oon saanu kirjottamisesta ihan naurettavan vaikeeta. Kamala himo kirjailijaksi ja tekstiä pitää puskea järkyttävää tahtia. Nyt pakotan itteäni ottamaan aikalisää, etten vielä oikeesti aja itteäni hermoromahduksen partaalle. Mulla on kaks eri kässäriä, joista vois saada kirjan kasaan, mutta usko omiin taitoihin on niin nollassa koko ajan, etten tahdo enää nähäkää niitä. Harmi sinällään, että sitä toista oon suunnitellu neljä (melkein viis) vuotta...
Ja mä oon aina kirjottanu pelkkää fantasiaa, joten omasta mielestäni Magdalena Hain ajatus on hyvinkin osuva. Fantasian lukeminen ja kirjottaminen on ollu mulle tavallaan pakotie todellisuudesta. Joskin kirjoittamisen yleinen sujumattomuus on saanu mut miettimään, että pitäskö vaihtaa genreä.
Mut kiitos tästä merkinnästä, se sai ajattelemaan taas vähän enemmän <3
Sanna, hauskaa että löysit tänne, tervetuloa! Tähän mennessä olen itse päässyt henkisesti kirjoittajan taipaleella melko helpolla, sillä kirjoitin ensimmäisen kässärini ilman ajatustakaan sen julkaisemisesta. En tiedä miten käy tulevaisuudessa, mutta paras on kun ei ota liikaa paineita. Ulkopuoliset odotukset, joita luulee omikseen, voivat olla melkoinen lukko luovuudelle. Tekee niin hyvin sen, mitä osaa, ja loppu hoituu kuin itsestään.
VastaaPoistaTärkeintä on, että se mitä tekee, on kivaa.