7.4.2012

Kirjoittajan pulmia, osa 11. Tyhmä lukija vai huolimaton kirjoittaja?

Kukaan ei halua tuntea olevansa tyhmä lukija, mutta uskoisin että se on yleistä. Vastaan on tullut teksti -- joko painettu tai käsikirjoitus -- jonka tapahtumia ei ole pystynyt seuraamaan tai sitten ne ovat olleet valmiiksipureskeltuja.

Kirjoitusoppaissa ja -kursseilla sanotaan usein, että lukijaa ei saa aliarvioida -- mitään ei saa selittää, alleviivata, osoittaa tai muutoin heilutella liian näkyvästi lukijan nenän edessä. Yhtä vahingollista on yliarviointi. Niinkin yksinkertaisilta kuulostavat kohdat kuin henkilön siirtyminen tilassa tai tilasta toiseen täytyy kirjoittaa auki, jottei lukija ole yhtä hukassa kuin hahmo paperilla. Ihmisten suhteet toisiinsa on hyvä tuoda julki, ettei vasta toiseksi viimeisessä kappaleessa käy ilmi, että kyse olikin päähenkilön siskosta eikä naapurista, ellei näin ole tarkoitus. Joskus sekaannusta tuo myös androgyynisen nimen takana piileksivä sukupuoli, joka jää paljastamatta. Toisaalta pidän tällaisesta hämärtämisestä, koska se kertoo paljon leimakulttuurista, jossa elämme.

Ei siis saa kertoa liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Informaation oikea annostelu on tärkeää.

Kun itselle tuli ensimmäistä kertaa eteen arvioida toisten kirjoittamia tekstejä ryhmässä, jouduin monesti miettimään sitä, olinko lukenut huolimattomasti ja siksi tipahtanut kyydistä. Uskaltauduin silti sanomaan hämmennykseni tekstikohdasta ääneen. Joskus kyse oli huolimattomuudesta, joskus ei, mutta yhden asian uskon varmasti: niin isossa ryhmässä joku muukin oli varmasti lukenut yhtä huolimattomasti ja tuntenut itsensä tyhmäksi, kun ei ymmärrä. Mutta kirjoittaja ei voi itse mitenkään nähdä, milloin tekstin aukot ovat liian suuria ja milloin hän kertoo sata kertaa saman asian. Hänelle kaikki on tuttua ja tasapaksua, koska hän on luonut tarinan sen ensimmäisestä sanasta saakka. Tietysti ajan myötä ja tekstin levättyä hänenkin silmänsä alkavat nähdä paremmin, mutta jos ei jokaisen tekstin kypsyttelyyn ole aikaa vuosikausia, tarvitaan esilukijoita, jotka eivät arkaile paljastaa tyhmäksi tuntemustaan.

On paljon lajityypistä ja aiheesta kiinni, millä tavalla ja kuinka tarkasti kaikki täytyy kertoa.

Jos kirjoittaa minäkertojana unenomaista proosaa muistisairaasta, jonkinlainen hämäryys ja monitulkintaisuus on ymmärrettävää. Sen sijaan perinteisessä dekkarissa on hyvä kuvata pikkutarkasti konkreettiset asiat kuten murha-ase, uhri, tapahtumapaikka ja niin edelleen, etenkin jos tarkoitus on, että lukija saisi itsekin tehdä johtopäätöksiä syyllisestä.

Pidän hyvänä peukalosääntönä sitä, että jos esilukijoista useampi kokee epäselväksi saman asian, kirjoittaja reagoi asiaan. Haasteena tässä on saada tarpeeksi esilukijoita, joilla riittää uskallusta. Mutta sitten kun kirja on julkaistu ja maailmalla kenen tahansa luettavissa (kielen luomia rajoituksia lukuunottamatta), sen kirjoittajalla ei ole enää mahdollisuutta hallita tekstiä. Se on mikä se on.

Kannattaa muistaa, että useimmat kirjat luetaan vain kerran. Aika harva lukija palaa takaisin tekstiin, joka jäi jostain kohtaa hämäräksi, ihan vain varmistaakseen oliko kyse omasta huolimattomuudesta vai kirjoittajan kömmähdyksestä. Niin ei ole tarkoitus. Ainakin minun kohdallani se syö fiktion elämystä ja haluan, että kirjan ihmeen tuntu säilyy koskemattomana.

10 kommenttia:

  1. Hyvä postaus. Tämän takia jokaisella kirjoittajalla pitäisi olla pari-kolme esilukijaa, jotka mielellään vielä lukevat tekstiä vähän eri tavalla ja eri painotuksilla. Kirjoittaja näkee asiat niin selvästi päänsä sisällä, että saattaa vahingossa kirjoittaa päähenkilönsä kulkemaan seinän läpi, koska unohtaa avata (tekstissä) oven. (Näin on kerran käynyt...) Olenkin ihan hurjan onnellinen, että minulla on kirjoitusryhmä, jossa ollaan melko suorasanaisia toisen tekstejä kohtaan. :)

    Parhaimmillaanhan tiedon panttaaminen tekee tarinasta kiehtovan ja antaa sille uusia ulottuvuuksia. Olen lueskellut viime aikoina tekstiä, jossa toisen päähenkilön nimi, ulkonäkö ja sukupuoli jätetään kertomatta. Ajatuksen tasolla outo juttu, mutta olen huomannut, että mitä pidemmälle tekstiä luen, sitä enemmän oma mieli täyttää aukot. Olen alkanut kuvitella tämän henkilön erääksi tutukseni, jonka voisin kuvitella toimivan niin kuin tarinan henkilö toimii, mikä tekee tarinasta paljon henkilökohtaisemman kuin se muuten olisi. Teksti jää vaivaamaan. Se on hyvä asia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa ihanalta tuollainen kirjoitusryhmä. :) Olen jäänyt kieltämättä kaipaamaan sitä, kun kommenttia teksteistään sai yhteisessä istunnossa viideltä tai useammalta henkilöltä.

      Olen hyvin paljolti samaa mieltä tuosta tiedon panttaamisen kiehtovuudesta, mutta minulla raja menee siinä, kun alan liikaa ajatella tarinan kannalta epäolennaisia asioita. Henkilöistä ei kannata jättää kertomatta mitään sellaista olennaista, joka auttaisi lukijaa hahmottamaan toiminnan ja tekojen motiiveja (toki on tarinoita, joissa näiden paljastaminen jätetään viimeisille sivuille).

      Mutta ulkonäön ja iän kuvaileminen on yleensä tarpeetonta. Lukija kuitenkin kuvittelee ne haluamikseen. Sukupuolen suhteen onkin hankalampaa. :D

      Poista
  2. Välillä on tosiaan hyvin vaikea arvioida, mikä on lukijalle oikea määrä tietoa kussakin tilanteessa. Itse kun on jo tietenkin ehtinyt kelata tarinan päässään läpi monta kertaa ja edestakaisin, useimmiten vielä paljon sellaisiakin juttuja, joista lukija ei koskaan saa tietää mitään.

    Magdalenan mainitsema kirjoitusryhmä kuulostaa todella ihanteelliselta tilanteelta, itse en ole sellaista löytänyt sitten Jyväskylän vuoteni. Jos joku tietää jotain vastaavaa Helsingistä, niin saa vinkata! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koin hyvin paljon valaistumisia tätä esikoista kirjoittaessani juuri tiedon annostelusta. Ei liikaa, ei liian vähän: kieli keskellä suuta. Se onkin helppoa siinä vaiheessa, kun on tarinan pauloissa... Muistan yhä hyvin selvästi ohjaajan kuivakkaan toteamuksen, että "ehkä vähän vähempikin salaisuuksia riittäisi".

      Ehkä olen viisaampi nyt, näin toivon. :D

      Poista
  3. Mun mielestä on olennaista kertoa olennainen. En pidä tekstistä, mikä on liian maalailevaa ja kuvailevaa, ns. kirjoittaa auki ihan kaiken. Tällainen voi toimia jonkinlaisena johdantona tai kuvauksena tapahtumien ym. välissä, mutta mua ärsyttää suunnattomasti jos sitä on sivu sivun jälkeen. Ja etenkin jos se on jotenkin irrallaan kirjan varsinaisista tapahtumista ja juonesta. Mielikuvia voi luoda todella vähillä eleillä ja hienovaraisesti. Mulla jää tällaiset kirjat poikkeuksetta lukematta. Esimerkkinä, jokaista oven narahdusta ei tarvitse kuvata. Merkittävää se on taas silloin, jos oven avaaminen voi esim. paljastaa, jonkun olevan tulossa sisään. Ts. kuvauksen tulisi tukea mahdollisimman paljon sisältöä eli tarinaa. Sen avulla voidaan kuljettaa tarinaa, mutta kuvaus, joka johtaa seuraamaan harhapolkuja on jatkuvaa "maton nykimistä lukijan alta". Luen parasta aikaa tällaista kirjaa ja siksi mulla on nytkin karvat pystyssä, kun kirjoitan tätä. Mur!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan: olennainen!

      Monia kirjoja vainoaa informaatioähky. Kärjistän nyt raa'asti, mutta minä en haluaisi lukea yhtään ylimääräistä sanaa, kun luettavaa on niin paljon. ;)

      Tuosta kuvailusta: olen ollut havaitsevinani, että lukijoita löytyy myös sellaisia, jotka nimenomaan pitävät runsaasta ja maalailevasta kerronnasta, jossa kuvataan jokainen kädenliike ja paidannappi. Kun en itse kuulu tuohon porukkaan, olen jäänyt miettimään syitä siihen. Voisiko tavasta ajatella visuaalisesti -- tai kyvyttömyydestä siihen -- löytyä jokin pointti? Entä mielikuvituksen käyttöeroista?

      Poista
  4. Tosi hyviä pointteja. Tämä täällä on ainakin törmännyt myös lukijoiden yliarvioimiseen. Itse olen aika varmasti lukijoiden aliarvioitsija, ainakin luulen näin, sillä harrastan välillä aika tarkkaakin selittelyä, siltä ainakin näin äkkituumailulla vaikuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa, huhtikuu!

      Sellaista olen ollut huomaavinani omassa tekstissä, että usein ensimmäisessä versiossa selittää enemmän kuin on tarpeen. Kyse on varmaan siitä, että asioita avaa enemmän itselleen, ikään kuin kaivelee ja tutkii mitä syvemmältä löytyy; käyttää kaikenlaisia kainalosauvoja. Sitten muokkausvaiheessa voi pudottaa pois sen, mikä oli vain itselle tarkoitettu ja kas, teksti saa ihan eri tavalla happea.

      Poista
  5. Minä luen kirjoja sillä olettamuksella, että kuvaus on merkityksellistä kokonaisuuden kannnalta, kerrotaan se, mikä on välttämätöntä. Karsitaan turha pois. Olettamus, että kuvaus on "aliteksti" on osittautunut viimeaikoina aika monissa kirjoissa turhaksi olettamukseksi. Kirja, jota juuri nyt luen, on tästä hyvä esimerkki, tarinan kannalta turhan kuvailun määrä syö koko teoksesta painopisteen, jolloin teemakaan ei oikein aukea. Tai jää etäiseksi (teema esiteltiin alussa, mutta se on sitä etäämmällä mitä enemmän sivuja kääntelen).

    Välillä tuntuu, että no nyt löytyi "punainen lanka", mutta sitten matto katoaa alta. Tässä kirjassa kuvataan hyvin tarkkaan kaikki se, mitä henkilöt syövät... Arvatkaa ärsyttääkö?

    Havaintoonhan tämä liittyy olennaisesti? Havaintojen kautta(kuvaamalla niitä) voi tuoda esiin kirjan teemaa ja varioida teeman esittelyä ja käsittelyä, jolloin juonikin selkiytyy :/ Selkeä juonikin voi olla hyvin jännitteinen ja sisältää ristiriitoja myönteisessä mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä kiteytyksiä!

      Mieleeni juolahti lisää lukijoiden eroja: ihan peruslukijahan ei mieti tekstin teemoja tai rakennetta yleensä erityisemmin. Tarina joko toimii tai ei.

      Nyt kun ei itse enää kykene puhtaasti ei-analyyttiseen lukemiseen, olisi hauska kuulla vain nautinnon vuoksi lukevien ajatuksia. Ärsyttävätkö havaintokrumeluurit ja painopisteen hautautumiset heitä yhtä lailla? Kaipa se on yksilöllistä.

      Mutta tuo on kyllä kirjoittajan hyvä muistaa, että harkitut henkilöhahmot, hyvä juoni ja toimiva rakenne ovat tarinan ruumis -- ulkoiset havainnot vain vaatteita sen päällä, joten ei niitä tarvita tuhottoman monta kerrosta. ;)

      Poista