26.10.2012

Lasten kirjat ja nuorten kirjat

Bookplus -nettikirjakaupan sivuilla Mifongin perintö on lipsahtanut lastenkirjoihin. Ei fantasiaan ollenkaan. Voe hyvänen aika. Onkohan niin, että koska lasten ja nuorten kirjat niputetaan yleensä yhteen lanu-kirjoiksi, se voi aiheuttaa tällaisia sekaannuksia? Vai onko tämä vain fantasiakirjojen ongelma?

Blogimaailmassa on jonkin verran ollut kirjoittelua siitä, että "nuoret aikuiset" -kategoria saattaisi olla hivuttautumassa kotimaankin kirjallisuuskenttään. Nuoret aikuiset vain alkavat olla aika nuoria. Jo alakouluikäiset haluavat, että heitä kutsutaan nuoriksi. Kukaan ei halua olla lapsi. (Ja toisaalta olen mieltänyt itseni nuoreksi aikuiseksi siitä pitäen, kun täytin 18 vuotta.)

Jos aikuista sanotaan lapseksi, sillä ei yleensä tarkoiteta mitään hyvää. Silti jokainen aikuinen on joskus ollut lapsi ja se lapsi on hänestä löydettävissä (ainakin toivottavasti!) edelleen. Millainen on aikuinen, joka on unohtanut lapsuuden kokemuksen?

Lapsille ja nuorille kirjoittavat ovat listanneet ainakin näitä syiksi, miksi kirjoittavat juuri tälle ikäryhmälle (Jostain syystä heiltä aina kysytään, miksi he kirjoittavat lapsille ja nuorille -- olenkohan koskaan kuullut kenenkään kysyvän, miksi joku kirjoittaa aikuisille?):
- koska se on kivaa
- lapset ja nuoret antavat aikuisia rehellisempää palautetta
- on innostavaa ja piristävää kirjoittaa elämänjaksosta, jolloin tapahtuu monenlaisia "ekoja kertoja"
- nuoriin lukijoihin on mahdollista vaikuttaa syvemmin -- toisin sanoen lukukokemukset ovat usein juuri nuorena hyvinkin mullistavia
- lasten ja nuorten kirjoja on mahdollista kirjoittaa useampia vuodessa.

Ehkä tärkeämpää olisi kuitenkin tunnistaa, että  monet kirjailijat eivät tietoisesti valitse kirjoittavansa jollekin ikäryhmälle. He kertovat tarinan ja kustantaja päättää mihin se lokeroidaan. "Lapset ja nuoret" ovat jossain määrin mielestäni hankalan laaja ryhmä. Mitä yhteistä on esimerkiksi kahdeksanvuotiaalla ja viisitoistavuotiaalla? Ei välttämättä mitään. Ihan yhtä lailla kuin yleisen kirjallisuuden puolella, iällä ei ole suurin merkitys sille, mitä lukee. Aihepiirillä ja lajityypillä on enemmän.

Valistuneimmat kirjallisuudennautiskelijat varmasti tietävät raja-aitojen keinotekoisuuden ja osaavat etsiä luettavansa ilman ikäluokitteluun perustuvia ennakkoluuloja, mutta satunnaisilta kirjallisuuden kuluttajilta tai niiltä, joita kirja-alan kiemurat eivät syvemmin kiinnosta, nämä karsinat voivat piilottaa kirjoja, joista he löytäisivät lukunautinnon. Kenties jopa uuden lempikirjan.

***

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaat julkistettiin tällä viikolla. Mukana on Roope Lipasti, jonka luokitteleminen esikoiskirjailijaksi puhututti viime maaliskuussa muun muassa Grafomaniassa. Tästä lienee pääteltävissä, että lastenkirjallisuutta ei Helsingin Sanomissa luokitella kirjallisuudeksi, sillä Kirjailijaliittoonkin kuuluva Lipasti on raadin mielestä kirjailija vasta nyt, kun on julkaissut aikuisille.

18 kommenttia:

  1. Kiinnostavaa pohdintaa. Mietin tuota nuori aikuinen -juttua. Minä olen 20, ja olen alkanut kutsua itseäni nuoreksi aikuiseksi. En haluaisi. Koen olevani nuori ja toivoisin tietyllä tapaa että olisin yhä teini-ikäinen. Mutta vähän alkaa tuntua että minua ei hyväksytä samaan syssyyn esim. 16-vuotiaiden kanssa.

    Mietin paljon tuotakin että jokaisesta pitäisi löytyä lapsi. Minä inhoan lastenkirjoja. En haluaisi mutta en mahda sille mitään. Tökkii ihan vitusti mustavalkoisuus ja yksinkertaisuus.

    Se on totta että kukaan ei halua enää olla lapsi. Muistan itsekin joskus 10-vuotiaana kyselleeni äidiltäni että joko minä olen teini, joko. Meneeköhän tämä koko touhu sitten siihen että ya = nuoret ja nuoret = lapset. Kun se kolmas kategoria on minusta tarpeellinen.

    Joka tapauksessa fantasiaa kohdellaan vähän ikävästi tuon ikäjutun kannalta. Ei ole tarkoitus dissata lanu-kirjoja mutta eihän siitä kukaan hyödy jos selvästi aikuisille tarkoitettua kirjaa mainostetaan vaikka varhaisnuorille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mietin paljon tuotakin että jokaisesta pitäisi löytyä lapsi. Minä inhoan lastenkirjoja. En haluaisi mutta en mahda sille mitään. Tökkii ihan vitusti mustavalkoisuus ja yksinkertaisuus."

      Jokin aika sitten tuumailin itsekin sitä, miksi en oikeastaan ole lukenut lastenkirjoja tai selvästi nuorille suunnattuja (muita siis kuin fantasiakirjoja, joita saa joka tapauksessa etsiä nuorten hyllyistä) kirjoja aikapäiviin. Luulen, että se johtuu siitä että lapsuus on ollut liian lähellä. Siitähän piti sanoutua kokonaan irti yläasteelle mentäessä eli kaksitoista-kolmetoistavuotiaana. Sen jälkeen ei ole tullut palattua lanu-kirjojen pariin ennen kuin nyt.

      Lukemispäätöksiä tekee kuitenkin edelleen eniten sen perusteella, että mikä kirjan aihepiiri on ja kiinnostavatko sen teemat.

      (Olen muuten kuullut sanottavan, että monet aikuiset löytävät lastenkirjat uudelleen kun saavat omia lapsia ja alkavat lukea näille.)

      Mifongin perinnön kohdalla haasteita aiheuttaa myös se, että se on hyvä kirja nimenomaan niille aikuisille tai nuorille aikuisille, jotka eivät ole lukeneet fantasiaa paljon, mutta pitävät seikkailuista. Ikään kuin "kynnyskirja". ("Porttikirja" kuulostaa liian pahaenteiseltä.) ;)

      Poista
  2. Kirjakauppojen ja myös kirjatojenluokittelut ovat varsin erikoisia monestikin. Itse luen jonkin verran eng. kielisessä maailmassa suosittua YA - kirjallisuutta. Koska ne vaan on hyviä, erityisesti välipaloiksi, mutta haluan myös pysyä kärryillä siitä millaista kirjaillisuutta nuorille tarjotaan. Juuri lukemani Pandemonium on aivan selvästi nuorten aikuisten kirjallisuutta. Kirjojen ikärajat ovat vaan kovin vaikeita: paljon lukeneet voivat lukea nuorenakin vaikka mitä aikuisille suunnattua ja toiset taas eivät - 10-14 - vuotiaiden kanssa on ehkä hankalinta. Lasten kirjat on "out" ja nuorten aikuisten kirjat vielä vähän liikaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kirjojen ikärajat ovat vaan kovin vaikeita"

      Niinpä! Jos muistan oikein miten itse valitsin luettavani lapsena: oli ne tietyt hyllyt, joihin kirjastontäti ohjasi. Tarjontaa oli niin paljon, ettei aikuisten puolelle tullut edes harhailtua -- eihän sieltä löytynyt äkkivilkaisulla edes mitään aiheiltaan mielenkiintoista. (Kaikki fantasia oli luonnollisesti tuolloin lasten puolella.)

      Ja sitten vähän vanhempana (yläasteiässä) kun tuntui, että oli lukenut kaiken kiinnostavan mitä lasten ja nuorten puolella oli tarjota, siirtyi aikuisten puolelle. Ei siinä tullut itse mietittyä sitä, mikä oli parhaiten soveltuvaa juuri minun ikäiselleni. Kyllä sitä luki niitä kirjoja, jotka tuntuivat mielenkiintoisilta ja jännittäviltä.

      Hyvä kysymys onkin: mitä ikärajaluokittelulla halutaan saavuttaa? Onko se ajateltu ohjeeksi, joka helpottaa kirjan ja lukijan kohtaamista? Vai halutaanko sillä suojella, estää?

      Poista
  3. Mun mielestä Lipasti ei ole esikoiskirjailija, mutta Rajanaapurin ottaminen mukaan HS-kisaan on perusteltua, sillä kisan ulkopuolelle on rajattu lasten- ja nuortenkirjallisuus. Rajanaapuri on siis Lipastin esikoisteos niiden genrejen puitteissa, jotka kilpaan hyväksytään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin uskoisin mielelläni tähän, mutta en vain keksi, miten Lipastin kirja, Pihalla -- erään remontin anatomia (Majakka, 2006), olisi edes lasten- tai nuortenkirja.

      On kai vain hyväksyttävä, että maailma on epäoikeudenmukainen ja isot pelaavat säännöillä, jotka itse keksivät. (Eli ei mitään uutta auringon alla, valitettavasti.)

      Poista
  4. Mä voisin olla kahden, ehkä kolmen, viinilasillisen jälkeen valmis vänkäämään pitkänkin tovin siitä, olisiko lasten- ja nuortenkirjallisuus itse asiassa jopa aikuistenkirjallisuutta tärkeämpää. Mutta ei mennä siihen nyt, olen vesiselvä.

    Tuolla ylempänä joku kirjoitti, että lastenkirjoissa vituttaa mustavalkoisuus. Näen tässä ongelman: ei hyvä lastenkirjallisuus ole lainkaan mustavalkoista, tietenkään. Toisaalta on ihan turha kuvitella, että harmaan koko skaala kaikista aikuisten kirjoistakaan löytyisi. Minulle ehkä rakkain kirjailija Diana Wynne Jones on muistaakseni jopa sanonut, että lapsille on kivempi kirjoittaa koska niille ei tarvitse selittää kaikkea. Aikuiset ovat lukijoina lapsia laiskempia, lapset ovat tottuneita ymmärtämään, hakemaan selityksiä - ja hyväksyvät ehkä senkin, etteivät ymmärrä kaikkea.

    Meidän lähikirjastossa oli YA-hylly viimeistään jo silloin kun olin 11, eli 22 vuotta sitten, ja mä luin sieltä kirjoja suunnilleen siitä asti - sitä mukaa, kun sieltä joku alkoi kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liina, tuollaisen aloituksen jälkeen tekee melkein mieli haastaa sinut humaltumaan. ;)

      Mutta olet kyllä mielestäni asian ytimessä. On tärkeää kirjoittaa lapsille ja nuorille. On tärkeää, että he löytäisivät tarinan ja tavan kuvitella maailmoja; kyvyn astua toisen ihmisen nahkoihin ja luoda. Nähdä sen, mitä voisi olla.

      Ehkä Deen mainitsema mustavalkoisuus on jokin jäänne perinteestä, joka suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa on joskus vallinnut: opettavaisuudesta ja valistamisesta.

      Nykykirjallisuudessa tämä on varmasti jäänyt vähemmälle.

      Poista
  5. Mielessäni olen ajatellut ikäjaon suunnilleen niin, että noin 12-vuotiaiksi asti ollaan lapsia, sitten alkaa teini-ikä (englannin sanan thirTeen mukaan, erotuksena twelve:stä), jolloin ollaan nuoria ja nuoria aikuisia ollaan henkilöstä riippuen täysi-ikäisinä.

    Kirjastoissa olen kahlannut läpi sekä nuorten/lasten että aikuisten fantasiaa ja mielestäni osa kirjoista on ollut aivan väärässä paikassa. Juuri jokin aika sitten lainasin aikuisten puolelta kirjan, jossa puhuteltiin lukijaa tyyliin, 'kun kasvat isoksi'.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjastonhoitajien mahdottomalta tuntuva luokittelutehtävä saa minun myötätuntoni heräämään. Niin vähän lokeroita, niin paljon kirjoja, joista yhä useammat sekoittavat eri kirjallisuudenlajeja ja viis veisaavat karsinoista. Siihen ikäluokittelu vielä päälle. Eikä millään ehdi lukea kuin murto-osan tarjonnasta.

      Satunnaiset kohtaamiset -- kun löytää kirjahelmen, josta ei ollut aiemmin kuullutkaan -- tuntuvat sitäkin makoisammilta.

      Hutejakin valitettavasti syntyy.

      Poista
  6. "Blogimaailmassa on jonkin verran ollut kirjoittelua siitä, että "nuoret aikuiset" -kategoria saattaisi olla hivuttautumassa kotimaankin kirjallisuuskenttään." Tästä on tosiaan ollut paljon puhetta, mutta ainakin niin kauan kuin itse muistan, kirjastoissa on ollut hylly nuorten aikuisten kirjoille, joskin joissakin kirjastoissa sille on annettu hyvin vähän tilaa. Itse haen sieltä edelleen luettavaa, kai minut vielä voi laskea "nuoreksi aikuiseksi", missä se ikäraja sitten meneekään. :)

    Mutta toisaalta sitten kustantamojen sivuilla ei yleensä näe sellaista jaottelua. Joillakin on onneksi lasten- ja nuortenkirjat erikseen, sillä minusta on jotenkin hassua, kun joillan saattaa olla pikkulasten kuvakirjat ja nuortenkirjat sekaisin.

    Bookplus-nettikirjakaupan sivuilla Mifongin perintö on lasten- ja nuorten kaunokirjallisuuden kategoriassa, ei pelkissä lastenkirjoissa? On tietysti hassua, ettei sitä ole laitettu fantasiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bookplussalla ei ole tuo sivusto muutenkaan sellainen, että sieltä tekisi herätelöytöjä: tarvitsee melkein tietää mitä etsii. He ovat kuitenkin tehneet linkin nuortenkirjoille erikseen, mutta sieltä löytyykin vain jotain teemasivuja. Mifongin perintöä ei heidän kaupastaan oikeastaan löydä muuten kuin laittamalla sen hakuun.

      Fantasiassahan sen ensisijaisesti kuuluisi olla, jotta oikea lukijakunta sen löytäisi. Huokaus, syvä sellainen.

      Poista
  7. Itse näkisin asiat niin, että meillä täällä Suomessa on valitettavan rajoittunut (konservatiivinen?) kirjallisuusluokittelu. Fantasia on meillä paljon oudompi uusi tarinamuoto kuin monissa muissa maissa. Siksi suomalaisen kirjailijan fantasia ei löydy "Fantasian" hyllystä, vaan se määritellään sisällöltään lukijakuntansa mukaan, ja on lähes poikkeuksetta "Lasten- ja nuortenkirjallisuutta". Fantasiaa ei pidetä täällä ns. "Vakavana" kirjallisuutena. Se lienee jotakin käsittämätöntä "viihteellistä lapsellista spekulaatiota, jolla ei ole aikuista todellisuusperää".

    Minusta tämä on väärin. Miksi ihmeessä ihmistarinat eivät muka ole yhtä opettavaisia ja traagisia jos ne sijoittuvat fiktiiviseen ympäristöön? Muistaakseni Meresmaa on aikaisemmin ilmaissut ajatuksensa siitä, että tarina on sama, sijoittui se sitten kuvitteelliseen maailmaan taikka tosielämän näyttämölle. Allekirjoitan tämän täysin. Miksi tukkimiehen ponnistelut olisivat todellisempaa ja opettavaisempaa kerrontaa kuin fantasiamaailman sikopaimenen taloudellinen kamppailu? Miksi gangsterisota on ihanteellisempaa toiminnallista draamaa kuin salamurhaajien tikareiden tiet? Miksi maailmansotien puiminen uudelleen ja uudelleen eri kansalaisten näkökulmasta on kaunokirjallista tekstiä, mutta miekkojen ja kilpien kalske fiktiivisessä, traagisessa sisällissodassa on vain lapsellista hömppäilyä? Vähättelevän tuhahtelun kohde?

    Meillä täällä Suomessa kirjallisuuden koko kenttä on vielä lapsen kengissä. Liian rajoittunutta. Aivan liian mustavalkoista jaettuna "vakavaksi" ja "vain viihteelliseksi" kerronnaksi, kun todellinen kirjallisuuden sielu on harmaiden värien tilkkutäkki. Siinä kuvitteellisen maailman ilmiöt pailautuvat suoraan meidän maailmamme ilmiöistä, hahmot kärsivät samalla tavalla kuin mekin täällä kärsimme, itkevät ja nauravat. Ja melkoisen varteenotettavasti niissä haetaan ratkaisuja, ehdotetaan parannuksia ja opetetaan elämän realiteetteja kuin "arkirealismissa".

    Toivon, että Suomeen saataisiin uudistus, jonka mukaan Fantasia ei kuuluisi vain Lasten- ja Nuortenkirjallisuuden alalajiksi. Se on yksi kaunokirjallisuuden alalajeista, joka ei ole rinnastettu tiettyyn ikähaarukkaan.

    Meidän täällä pohjolassa olisi aika päivittää tomuisia käsityksiämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienosti kirjoitettu M.E! Olen samaa mieltä, fantasia, tai laajemmin spekulatiivinen fiktio, pitäisi saada omaksi kategoriakseen. Fantasian logiikka toimii eri tavalla kuin eim. realistisen nuortenkirjallisuuden. Vaikka fantasiakirjan päähenkilö olisikin 13-vuotias, se ei tarkoita, että kirjassa käsiteltäisiin 13-vuotiaan elämään kuuluvia ongelmia 13-vuotiaalle sopivalla tavalla. :/ Toisaalta fantasian lanu-luokitus vaikuttaa siihen, millaista fantasiaa meillä ylipäätään kustannetaan. Kustannusohjelmiin otetaan herkemmin käsikirjoituksia, jotka sopivat valmiiksi fantasialle määritellylle kohdeyleisölle, lapsille ja nuorille. Kirjailijat joutuvat myös muokkaamaan käsikirjoituksiaan kohderyhmälle sopivammiksi. Ongelmallista.

      Yleinen asenne on muuttumassa spekulatiivisen fiktion suhteen fiksummaksi, mutta muutos on vasta aluillaan. Kun itse aloin kirjoittaa fiktiota, oli vielä ihan yleistä tuhahdella ja naureskella fantasialle. Eli nelisen vuotta sitten... Nyt meilläkin alkaa olla monta jo realismin puolella kannuksensa hankkinutta kirjailijaa, jotka kokeilevat fantasiaa, maagista realismia jne. Fantasia ei enää suista kirjoittajaa väistämättä arvostuksen ö-mappiin, niin kuin se teki vielä jokunen vuosi sitten. Toisaalta, niin teki lanu-kirjallisuuden kirjoittaminenkin, mitä olen kuullut. :/ Onneksi asiat muuttuvat.

      Poista
  8. "Mutta toisaalta sitten kustantamojen sivuilla ei yleensä näe sellaista jaottelua."

    Eikös jonkun ison kustantamon viimeisimmässä katalogissa ollut Nuoret aikuiset -osio? Vai kuvittelenko vain?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun ei tullut kahmittua kustantamoiden katalogeja kirjamessuilta: täytyykin selailla netissä ja katsoa, löytyykö!

      Poista
  9. WSOY:llä oli takavuosina Lista-julkaisusarja, joka oli suunnattu Young Adult -ryhmälle. Sarja lakkautettiin, mutta idea oli sen suuntainen kuin tässä keskustelussa on puhuttu. Tammen katalogissa puolestaan lasten- ja nuorten kirjat on jaoteltu tarkkaankin eri ikäryhmien mukaan. Se varmaankin helpottaa lahjakirjojen ostoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lahjakirjojen ostajiakin tässä varmasti mietitään. Samoin jos sokkona pitää suositella jotain kirjaa, niin herkästi varmaan tukeudutaan ikäryhmään, jos muut mieltymykset eivät ole selvillä.

      Poista