14.3.2019

Varjoja ja valoa

Ihan hirveän vaikea uskoa, että on jo maaliskuun puoliväli. Valoa alkaa riittää, ja se on ihanaa, mutta toisaalta tämän kuun alku on mennyt melko lailla sairastaessa. Jos ei migreeni, sitten jokin virus joka on edelleen päällä.

No, sairauskertomukset sikseen. Tavallaan.

Tein viime viikonloppuna päätöksen, joka oli tekeytynyt jonkin aikaa: Ei enää Facebookia. Poistin kaikki tilit. Kaipaan vähemmän hälyä, vähemmän tietoisuutta kaikesta mitä on meneillään Tuolla Jossain, vähemmän ärtymystä systeemistä joka ei toimi säädöistä huolimatta. Samalla tietysti lähti kymmeniä ja kymmeniä kontakteja, joita ei ole millään muulla alustalla; ryhmiä joissa jaettiin itseä kiinnostavaa tietoa ja tukea... mutta juuri tässä piilee FB:n kirous. Se laittaa välittämään myös sellaisista asioista ja ihmisistä, jotka ovat ensimmäisten joukossa poistumassa, kun tilanne vähääkään muuttuu. Se kasvattaa tunteen, että jää jostain olennaisesta paitsi, jos ei ole siellä, missä "kaikki tapahtuu". FB muuttui minulle vaativaksi kylkiäiseksi, josta koin enemmän turhautumista kuin täyttymystä. Ja ilman muuta se vei liikaa aikaani ja hajotti keskittymiskykyä.

Ei enää.

FB:n käytön lopettaminen on yksi osa prosessia, joka on alkanut yli vuosi sitten ja jatkuu edelleen. Olen nimittäin ollut todella uupunut elämän heittämistä yllätyspalloista, vastoinkäymisistä ja (edelleen) työmäärästä, jota lähdin leikkaamaan silloin kun jättäydyin täyspäiväiseksi kirjailijaksi (supistin kolmesta työstä kahteen) ja kun lopetin puheenjohtajahommat Osuuskummassa (supistin kahdesta työstä yhteen). Vaan arvatkaapa mitä? Ei se väsymys sillä poistunut tuosta noin vain, vaan jatkuu ja jatkuu. On energisiä päiviä, jaksan edelleen tehdä tätä yhtä työtä (kirjoittaminen), mutta hälyä on edelleen liikaa. Mieli on innokas lähtemään kaikenlaiseen, mutta nyt on vain hyväksyttävä, että kroppa ei jaksa. Sille on annettava aikaa toipua.

Yksi päätöksistäni tälle vuodelle olikin: Vastaan kaikkiin kutsuihin "ei", jos vähääkään epäröin. Sillä tavalla vastaan "kyllä" niille asioille, jotka rakentavat hyvinvointiani.

Pirullisinta tässä näin vapaana agenttina on se, että samalla mielessä kuiskii pelko: Jos kerron julkisesti olevani uupunut, tarjoaako kukaan enää töitä? Olenko vielä uskottava tekijä? Seuraako uupumuksen varjo minua silloinkin, kun olen jo toipunut ja jaksava?

En voi tietää. Haluaisin olla välittämättä. Ja ehkä jollain tavalla rakennan tietä siihen, kun julkaisen tämän kirjoituksen.

Ja niin -- miten minut nyt sitten saa kiinni, kun en ole enää naamakirjassa? Sähköpostiosoitteeni löytyy tuosta vasemmasta palkista. Olen Instagramissa ja (vielä toistaiseksi) Twitterissä. Tämä blogikin on. Ja puhelin. Ja postikortit ja kirjeet.

Karsittavaa siis todellakin riittää vielä!


6 kommenttia:

  1. Clever girl. Munkin pitäis.

    Vaan arvatkaapa mitä? Ei se väsymys sillä poistunut tuosta noin vain, vaan jatkuu ja jatkuu.

    Ehkä siinä on sitäkin, että kroppa ja pää ovat niin tottuneet stressiin. Tila jatkuu, vaikka ulkoiset ärsykkeet vähenisivät. Kestää aikansa, ennen kuin sitä ikään kuin ohjelmoituu uusiin rutiineihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Palautumisen hitaus on niin totta. Kärsimättömyyttään sitä luulee välillä toisin, tai haluaa uskoa, mutta tosiasiastahan ei mihinkään pääse!

      Poista
  2. Hyvä päätös lähteä facesta. Et missaa mitään. Oikeasti tärkeät asiat tulevat muuta kautta esille. Aina, kun iltapäivälehdet huutaa, että some räjähti toivon salaa, että jopsa se tällä kertaa on totta, mutta aina se hengissä ja toimintakuntoinen.

    Ja turhaan pelkäät, että uupumuksen julkinen tunnustaminen veisi työt. Sanomalla ei monelle asialle joka ei kiinnosta tarkoittaa sitä, että sitten kun sanot kyllä sinulla on aikaa ja energiaa paneutua siihen tehtävään. Se ei ole vain yksi dedis kymmenen muun asian joukossa.

    VastaaPoista
  3. Itse tein rankan some-puhdistuksen eroamalla kaikista ryhmistä, joissa minun ei ole aivan pakko olla, ja lopettamalla niiden tyyppien seuraamisen tai kaverina olon, joiden jutut eivät antaneet minulle hyvää mieltä. Se jo puhdisti mieltä tosi paljon, mutta taatusti kokonaan sosiaalisen median tileistä luopuminen olisi vielä puhdistavampi kokemus. Tsemppiä kaikkeen! Uupumisesta ei toivuta hetkessä.

    VastaaPoista