Kannattaa olla kaunis nuori nainen

Kehuna sitä kai kuuluisi pitää. Kun joku sanoo "sinähän olet tuollainen kaunis nuori nainen". Jossain vaiheessa se alkaa kuitenkin nyppiä. Sitä nimittäin huomaa, että lausahdus alkaa yleensä sanoilla "no ei ihmekään/no ilmankos kun/ totta kai, koska". Sitä tajuaa, että kehuun on piilotettuna viesti: olet saavuttanut kaiken ulkoisilla avuillasi. Olet jotain vain, koska olet nuori ja kaunis nainen.

Iso keskisormi tähän.

Ulkoiset määreet eivät ohjaa sitä, mitä teen. Ne eivät kerro totuutta minusta, ne eivät osoita voimavarojeni mittaa, intohimojeni laatua, taitojani tai älykkyyttäni saati määrittele valtaa, mikä minulla on omaan elämääni. Ihminen rakentuu sisältä päin.

En voi mitään sille, minä vuonna olen syntynyt tai sille, minkälaiset ulkonäkögeenit olen perinyt vanhemmiltani. En voi mitään sillekään, jos minut luokitellaan "kauniiksi nuoreksi naiseksi" tai jos sitä pidetään selityksenä kaikelle, mitä olen elämässäni saavuttanut.

Loppujen lopuksi sekä "kaunis" että "nuori" ovat minuuteni määreinä varsin tyhjiä.

Sanotaan, että kauniille ihmiselle annetaan virheet helpommin anteeksi; että hänellä on kaikin puolin elämässä helpompaa. Ulkonäöllä on merkitystä. Sitä ei käy kiistäminen. Tutkimukset osoittavat muun muassa, että pitkät naiset saavat lyhyitä enemmän palkkaa -- samoin kuin normaalivartaloiset tienaavat enemmän kuin lihavat -- ja että kauniit ihmiset saavat parempaa palvelua.

Pahimmillaan "kaunis nuori nainen" tarkoittaa kuitenkin sitä, että oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen otetaan pois. Subjekti muuttuu objektiksi, esineeksi; kuoreksi, jonka sisällöllä ei ole painoarvoa tai merkitystä. Saa koskea, saa lyödä, saa lääppiä, saa nimitellä. Saa raiskata.

Kuinka usein olette kuulleet, kun nuorelle miehelle sanotaan menestymisen oikeutuksena: "no mutta sähän oletkin tuollainen nuori ja komea mies"?

***

Kaunis ulkonäkö on valtaa. Ei sitä muuten tavoiteltaisi hinnalla millä hyvänsä. Kauneuden ympärillä jylläävä teollisuus on valtava bisnes. Kun nainen pidetään tyytymättömänä ulkonäköönsä, hänet pidetään hallinnassa -- ja ennen kaikkea kuluttajana ohjailtavissa.

On kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, mitä saavutetaan kauneuteen ja ulkonäköön perustuvalla vallalla. Jos sitä on pakko ylläpitää syytämällä rahaa kulutustavaroihin ja jopa oman henkensä uhalla kirurgin veitsen alla, kuinka suurta harhaa ollaan rakentamassa? Miksi naisen tulisi luovuttaa ulkopuoliselle oikeus päättää, onko hän tarpeeksi kaunis; kelpaako hän ihmisenä?

(Naisen ulkonäköä kontrolloidaan jatkuvasti. On aika järkyttävää, että vain jättämällä meikkaamatta, hiuksensa laittamatta ja pukeutumalla huomaamattomasti/huolimattomasti nainen kykenee provosoimaan ympäristöään rajusti. Naisen arvo ihmisenä mitataan yhä sillä, osaako hän meikata, pukeutua oikein tai kävellä kauniisti kengillä, jotka aiheuttavat kipuja ja pahimmassa tapauksessa vammauttavat pysyvästi. Tavaratalojen meikkiosastot ovat hyvä testipaikka: kertaakaan en ole onnistunut saamaan sellaisessa palvelua ilman, että naismyyjä arvostelee ulkonäköäni tai saa minut tuntemaan itseni kelvottomaksi.)

Niin klisee kuin se onkin, todellinen kauneus syntyy tasapainoisesta, seesteisestä mielestä ja terveestä kehosta. Jos on onnellinen elämäänsä, ei tule laskeneeksi ryppyjään, kilojaan, puuttuvia tai liiallisia senttejä. Jos tuntee olevansa hyvä ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on, muut aistivat kyllä hehkun -- ja energiaa vapautuu kummasti muuhun kuin ulkonäköasioista murehtimiseen tai shoppailuun.

Kannattaa kuitenkin olla kaunis nuori nainen -- sisimmässään. Sittenkin kun on vanha ja vapautunut mahdottomista vaateista.

Kyllä kirjahiiri tietää

Hiiret ovat pieniä veikeitä otuksia, jotka rapistelevat nurkissa, järsivät reikiä tapettiin ja pipanoivat pölyn sekaan.

Kirjahiiri puolestaan on hieman suurempi olento, joka rapistelee kirjahyllyillä, tutkiskelee vanhojen kirjojen sekalaisia pinoryppäitä antikvariaateissa, tonkii alelaareja kirjakaupoissa ja konttaa kirpputoripöytien alahyllyjen edessä. Hänestä on ihan mahdottoman kivaa varastoida kirjoja kotiin: pahan päivän varalle, tietenkin. Ympärillä olevat kirjat luovat turvallisen olon.

Olen kirjahiiri.

Editoin parhaillaan Ritarin ansiota, ja saan urakan näillä näkymin huomenna päätökseen. Tähän mennessä olen kirjoittanut kokonaan uusiksi useita osioita, joista ehkä kaikkein merkittävimpänä alun. Eilen illalla mieli mylläsi tarinaa, ja pieniä tiedonhippuja alkaa kerääntyä sarjan päätösosaakin varten. Myös kolmannen osan työnimi kirkastui. Siitä on hieno lähteä.

Muokkailuihin ja editointiin keskittyneen työpäivän päätteeksi päätin lähteä lähikirppikselle nuuhkimaan pöytiä. Kirjoja on maailmassa kamalasti. Kyllä, kamalasti. Kirjahiirtä ahdistaa, koska ikinäeimilloinkaan voi lukea kaikkia niitä, jotka kiinnostaisivat. Ikinäeimilloinkaan saa edes tietää kaikista niistä kirjoista, joita varmasti rakastaisi. Niin monta rakkautta jää rakastumatta. Viettelyä viettelemättä.

Peltirasiat ja kirjat. Kummankin sisältä voi löytää aarteita.
(c) J.S. Meresmaa

Sitten on niitä kertoja, kun sattumalta löytää juuri sen, mitä ei vielä hetki sitten tiennyt tarvitsevansa. Yllätyksiä, oivalluksia, loksahduksia.

Olen puolisentoista vuotta kypsytellyt erästä romaanikäsikirjoitusideaa taimmaisella liedellä (etuliedet ovat penteles käytössä koko ajan), mutta pataan ropisee tavaraa kaiken aikaa. Idea on kasvanut kajastuksesta kolmiulotteiseksi, hahmot huokailevat nimiensä perään ja alkulause on kirjoitettu. Kirjapino taustatutkimusta varten kasvaa. Tänään pinoon tupsahti tärkeä osanen, aivan yllättäen.

Näin ne tarinat rakentuvat, käsikkäin, limitysten, toisiaan kyynärpäillä kylkiin tuuppaillen. Joskus mietin, onko siitä enemmän hyötyä vai enemmän haittaa: alkaako huomaamattaan toistaa jotakin, kuljettaako junansa aina samoja raiteita pitkin. Ehtiikö sisäistää, syventyä, oppia, eläytyä. Osaako kertoa tarinan oikein.

Turha jäädä kuitenkaan liikaa jossittelemaan. Jos tekee kaiken aina niin hyvin kuin osaa, enempään ei pysty. Sen tietää kirjahiiri.

***

P.S. Mitkä esineet tai asiat teitä vetävät puoleensa kirpputoreilla? Minulla tarttuu helposti mukaan peltirasioita (tosin ylihinnoiteltuihin en koske), vanhoja kaunisselkämyksisiä tietokirjoja (etenkin eläin-) sekä vaatteita. Tänään löysin kirjojen lisäksi söpön kravatin:

(c) J.S. Meresmaa

Valokuvassa: kirjailija valokuvassa

Valo-liite 28.2.2014. Lehden artikkeli on Nina Lehtisen kirjoittama,
valokuvan on ottanut Ella Kiviniemi.  (c) J.S. Meresmaa

Ennen kuin minulta julkaistiin kirja, en ollut koskaan ollut valokuvattavana. Tiedättehän, sillä tavalla kunnolla ja tarkoituksella, ammattilaisen tekemänä. Pari pakollista lapsipotrettia alle kouluikäisenä samettimekossa (itkusilmäisenä, koska minua pelotti) ja koulukuvat, joille nauraa vieläkin (etenkin se mummon kutoma hieman suuri vaaleanpunainen villapaita, jonka rintamuksessa oli My Little Ponyn kuva. Voi morjens! Ja ne hiustyylit ja puuttuvat hampaat!).

Kuitenkin, en oikein koskaan pitänyt kuvattavana olemisesta. Ei ollut nykyistä meitsie-kulttuuria, jonka sosiaalinen media on ryöpsäyttänyt kunnolla valloilleen. Ensimmäiset kirjan kirjoittamisen kirvoittamat kuvaussessiot olivat melko kivuttomat, koska ne otti valokuvausta aktiivisesti harrastava ja taitava puoliso, niin kuin on ottanut tähän asti. Tässä blogissa julkaisin ensi kerran kuvia itsestäni. Se oli hassua.

Mutta lehtikuvat sitten... Siinäpä jännittävä ja uusi maailma!

Lehden toimituksesta otetaan yhteyttä, kuvaushetki sovitaan ensin päätoimittajan, lopulta kahdestaan hommaan valikoituneen valokuvaajan kanssa. Heillä on yleensä kiire. Mietitään, mikä voisi olla otollinen paikka kuvata. Pohditaan, mikä tunnelma sopii artikkelin yhteyteen. Usein kuvaajilla on jo jonkinlainen ohjeistus -- kuvan täytyy olla esimerkiksi neliömäinen tai se tulee etusivulle pienenä ruutuna.

Sitten käpsytellään kuvauspaikkavaihtoehdolta toiselle: yleensä sataa räntää tai vettä, tai vähintään tuulee niin, että kampauksesta ei ole jäljellä kuin kolo lompakossa. Talviaikaan juostaan katoavan valon kanssa kilpaa, kesällä kontrastit ovat liian jyrkkiä (ainakin normaalin työajan puitteissa). Paikat ovat tietenkin julkisia ja ohikulkijat tuijottavat. Joskus täytyy taivuttaa polvia, ettei takana näkyvän elementin poikkiraita leikkaa kuvassa päätä. Pidä asento! Vielä hetki, vielä toinen kuva! Entä jos kiipeäisitkin tuon patsaan päälle? Tai mönkisit tuohon koloon?

Onhan se hauskaa. Erilaista. Utelias ja leikkisä mieli on valmis kokeilemaan kaikenlaista. Kuvaajat ovat ammattilaisia ja toimivat ripeästi ja tehokkaasti. Ihan samanlailla kuin hovikuvaajan kohdalla ei kehtaa lehtikuvaajilta kysellä, joko tuulesta vuotavat silmäkulmat ovat valuttaneet silmämeikin tai onko huulipunasta mitään jäljellä.

Ja se suurin ero: itse ei voi vaikuttaa siihen, mikä kuva lehdessä lopulta julkaistaan. Se voi olla vaikka se, jossa oli juuri aivastamassa.

***

Tuntuu hienolta, kun ensimmäisen kirjan julkaisemisen jälkeen halutaan tehdä lehtijuttu. Kirjasta ollaan kiinnostuneita! Ihmiset saavat tietää! Se on helppo nähdä mahdollisuutena tiedottaa kirjan olemassaolosta. Kyllähän me tiedämme, kuinka suureen massaan kirjat tänä päivänä tahtovat hukkua. Kirjailijana sitä haluaa mahdollisimman monen lukevan kirjan: siksihän se on kirjoitettu, luettavaksi, nautittavaksi.

Olen laittanut merkille, että joitakin ihmisiä saattaa alkaa pänniä, jos lehtiin pääsee kuvan kera useampaan otteeseen. "Taas sillä on lärvi lehdessä!" "Aina se on tunkemassa itseään joka paikkaan!" (Leijonanosa palautteesta on kyllä positiivista.)

Olen laittanut merkille myös, että esimerkiksi pop- ja rock-tähdille sekä näyttelijöille on sallitumpaa esiintyä naamallaan lehdissä. Se ärsyttää vähemmän -- ehkä siksi, että kirjailijan ei tarvitse näkyä lukijalle; kirja voi edustaa itseään vallan onnistuneesti kaupan hyllyllä tai kirjastossa. Näyttelijän on kuitenkin pakko olla lavalla tai kameran edessä, ja musiikkitähdet keikkailevat.

Kenties helposti ajatellaan, että kirjailijan ei ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan; että se on kirjailijan oma valinta, suorastaan halu, jos päättää suostua haastateltavaksi ja kuvattavaksi. Totta kai egolla on siinä osuutensa. Kyllä se tuntuu hyvältä, kun toisia ihmisiä kiinnostaa tekemäsi työ. Tunnustuksen saaminen työstä on tärkeää, sen ymmärtää jokainen.

Mutta kirjan vuoksi siellä ollaan, ei oman egon pönkittämiseksi. Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua. (Tästä revittäisiin muuten se klassinen naistenlehtiotsikko! "J.S. Meresmaa: Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua."  Eikö kuulostakin ylimieliseltä ja mahtipontiselta? Anteeksi. Oli pakko.) En ole halunnut julkkikseksi, sillä minulla ei ole ollut mitään sellaista annettavaa, jonka olisin kokenut kiinnostavan laajaa yleisöä -- tai pikemmin jonka toimittajat olisivat kokeneet kiinnostavan muita. (Harvemminhan se aloite kirjailijalta tulee: toimittajat tekevät juttuja asioista, jotka niitä kiinnostavat.)

Kunnes menin kirjoittamaan kirjan.

Pääteasema tuntematon

Aamulla ensitöikseni lähetin eteenpäin novellin, jonka sain eilen kirjoitettua valmiiksi. Se on tarjokas URS:in tulevaan rillumapunk-antologiaan, mutta vielä en tiedä soveltuuko se kokoelmaan. Annoin tarinan muheutua mielessäni pitkään, ennen kuin sain sanaakaan tiedostoon. Novellin nimi kirkastui mieleeni oikeastaan heti, kun tiesin elementit, joille tarina rakentuu. Kirjoitin sen lopulta muutamassa päivässä -- taustatyöhön käytin paljon enemmän aikaa.

Paras tunne on saada tarina kerrottua.

Kesken olevista romaanisarjoista johtuva keskeneräisyyden tunne on osoittautunut kutkuttavaksi, mutta myös kuluttavaksi: tarinat eivät ole valmiita, ne ovat kuin pysäytettyjä kuvia, näytöksiä, ja henkilöhahmot näyttelijöitä, jotka odottavat ohjaajan seuraavaa merkkiä. Niissä ollaan vielä matkalla -- pääteasema on tuntematon.

Novellit toimivat haukkauksena raitista ilmaa. Voi vierailla eri aikakaudessa, eri vuodenajassa, eri henkilöiden elämissä. Kun sitten palaa takaisin vuosikausia työstämänsä pariin, on virkeäsilmäinen ja piristynyt olo. Kun saa jotain valmiiksi, se kannustaa.

Nyt on pirun hyvä fiilis Pirunkeuhkosta. (Se on novellin nimi.) Ja koska tunnelmoin yhä kirjoittamispakahtumisen aallonharjalla, haluan jakaa alun kanssanne:

"Olavin erilaisuuden näki heti hänen synnyttyään. Olen minä sitä monta kertaa miettinyt, että johtuiko pojan outous hänen isänsä teoista, väkivaltaisesta tavasta, jolla hänet maailmaan luotiin. Sitä miestä en nähnyt sen illan jälkeen ja hyvä niin. Puukkoni minä olisin häneen upottanut.  

Auneksi minua täällä kutsutaan. Kotikyläni jäi rajan toiselle puolelle, mutta en minä siellä olisi pysynyt, vaikka sodat olisivatkin jääneet sotimatta. Jo silloin kun olin pieni äitini sanoi, että juureni olivat taivaassa, eivät maassa. Kulkemaan minut oli luotu, etsimään kunnes tulen löydetyksi. "

                                                                                     -- J.S. Meresmaa, Pirunkeuhko

Merkillisen hyvä päivä

Kyllästyin eilen blogin punaiseen ulkoasuun ja tempaisin jotain vaaleampaa ja selkeämpää tilalle. Varma kevään merkki, kun tekee mieli järjestellä ja uudistaa. Pöllyttää talven pölyt pois.

Tänään on ollut merkillisen hyvä päivä.

Ensinnäkin koin taas eilen illalla nukkumaan mennessä valaistumisen siitä, miten kiihkeästi työn alla ollut novelli tulee huipentumaan ja loppumaan. Kuinka kaikki palaset liukuvat paikoilleen. On villiä ja hienoa, kun tarkkoja sanoja virtaa mieleen dialogin ja kerronnan muodossa. Ne on saatava merkittyä ylös mahdollisimman uskollisesti, koska usein sanajärjestyksessä ja nimenomaisessa sanavalinnassa piilee tärkein ydin. Kyse on kuin melodiasta: jos sen kadottaa, sitä on vaikea uudestaan tavoittaa, vaikka musiikin syntyrakenne olisikin tuttu.

Tänä aamuna minulla oli siis kasa koukeroisia merkintöjä käsissäni ja kahvilla karkotettava väsymys silmissäni. Mutta lisäksi oli varmuus siitä, että novelli paitsi valmistuu ajallaan, myös toimii!

Toiseksi sain yllättävän yhteydenoton toimittajalta (itse asiassa jo eilen), ja niinpä ensi perjantaina Aamulehden Valo-liitteessä saattaa olla meikäläisestä pieni juttu. Tänään sain jutun tarkistettavakseni, ja kiva juttu se olikin!

Kolmanneksi, tattadataadaa, Ritarin ansion käsikirjoitus palasi kustannustoimittajalta kommenttien kera. Esilukijoiltakin on palaute jo tullut, joten pääsen huhkimaan tämän parissa ensi viikolla. Minähän olin aivan rikki siitä, että jouduin lähettämään ensimmäisen version lukijoille niin raakana, hyväset sentään, ihan oikeasti kuumotin häpeästä kotona, raastoin kaksin käsin hiuksiani, kiskoin paitani rintamusta ja menin nurkkaan istumaan ja seinää tuijottamaan. (Miten niin draamakuningatar?)

Ihme ja kumma, esilukijat ja kusti olivatkin lukeneet ihan eri tekstiä kuin olin kuvitellut kirjoittaneeni. Jotenkin kun kässäri tuli heiltä takaisin kommentteineen, se oli muuttunut höyryävästä lantakasasta istutuskelpoiseksi multamaaksi. Hämmästyttävä on esilukijoiden katseen voima.

Hyvä siitä tulee.

Ja neljänneksi -- kyllä, neljäskin hieno asia tapahtui tänään -- Osuuskumman aaveantologia Ruumiittomat on saapunut painosta ja on nyt jokaisen halukkaan ostettavissa! Mukana on minunkin novellini, Kielolinna. Oolalaa, julkaisuvuosi on korkattu!

Mutta... ei hemmetti, oli viideskin hyvä asia tässä päivässä! Kirjoitin nimittäin raapaleen. Idea tuli vessassa -- kuinkas ollakaan-- ja täytyi heti kirjoittaa. Raapaleideat tuntuvat nimittäin olevan erityisen aikaliukoisia. Jos se on kelpo, se ilmestyy jossain vaiheessa Osuuskumman raapalepalvelussa (joka on ihan uutta ja parasta jokaiselle tarinannälkäiselle, mutta kiireiselle digi-ihmiselle).

Fantasian vähemmistöistä ja oletusarvoista

Sivusimme alunperin Risingshadow'n keskustelupalstalta ponnahtanutta aihetta Magdalena Hain kanssa Vanhan kirjan talven esiintymisessämme. Keskustelufoorumilla etsittiin kirjoja, joissa esiintyy jotain muuta kuin "heterovaniljavanukasta", vai miten se nyt meni.

Aihe on oman postauksensa arvoinen. Jäin nimittäin miettimään, mikä vähemmistön merkitys fantasiamaailmassa on verrattuna realistisen kirjallisuuden vähemmistöihin, ja mikä sen arvo on. Sekä nuortenkirjallisuudessa että spekulatiivisessa fiktiossa on hyvin tyypillistä käsitellä erilaisuutta. Ennen kuin voi kokea olevansa toimiva osa yhteisöä, yksilön täytyy opetella tuntemaan itsensä ja tunnistaa eroavuutensa ja toisaalta yhteneväisyytensä suhteessa toisiin ihmisiin. Löytää oma paikkansa, kuten sanotaan.

Vähemmistöjä löytyy monenlaisia, kuten uskonnollisia, etnisiä, sukupuolisia, seksuaalisia, vammaisia, kulttuurellisia ja kielellisiä. Ei ole kuitenkaan itsestäänselvää, että fantasiamaailmaan siirtyisi sama vähemmistöasetelma, joka meidän reaalimaailmassamme vallitsee. Kuitenkin sekä kirjailija että lukija rakentavat kirjojen maailmat niiden palikoiden avuilla, jotka meille tässä maailmassa on jaettu.

Yksi kirjallisuuden hienouksista on ajattelemaan herättäminen, totutun ravisteleminen sekä ymmärryksen ja empatian kasvattaminen. Kirjojen avulla voimme nähdä maailmoihin ja tutustua ihmisiin, joidenlaisia emme muuten tapaisi. Fantasian kohdalla  (ja spefin ylipäätään) tämä toteutuu erityisen hienosti.

Mifongeista saatua palautetta sulatellessani ja kuunnellessani perinteisen tai eeppisen fantasian lukijoiden ajatuksia olen kuitenkin havainnut, että lukijan mielikuvat fantasiamaailmoihin voivat olla hyvin kaavamaisia, ennakkokäsityksellisiä ja jopa konservatiivisia! Oletusarvona on jonkinlainen feodaalinen valkoisten heteroiden patriarkaalinen yhteiskunta. Niin haltiat kuin kääpiötkin ovat valkoihoisia. Lohikäärme on perinteisen fantasian tavaramerkki. Miehet sotivat, naiset pyykkäävät.

Tolkienin henki totisesti hönkii haudastaan.

***

Voi tietysti olla, että kirjoittajana sitä pitäisi olla tarkemmin kärryillä siitä, mitä oletuksia perinteisen fantasian lukijoilla on. Esimerkiksi moni ajattelee mifongit lohikäärmeinä. Menettävätkö he jotain olennaista luomastani maailmasta, jos he lokeroivat ne näin? Vaikea sanoa. Ajattelen, että mifongit asuttavat samaa ekologista lokeroa kuin lohikäärmeet, mutta onko reilua kumpaakaan kohtaan sekoittaa ne keskenään? Mitä jää oppimatta tai ymmärtämättä, jos niputtaa esimerkiksi siperiantiikerin ja karhun yhdeksi ja samaksi olennoksi? Kummatkin ovat karvapeitteisiä petoja, joilla on neljä jalkaa ja pahanhajuinen hengitys.

Rondestanit ovat sudhaerilaisia, joten heidän ihonvärinsä on kuparinruskea. Piirteet ovat eksoottiset keskimanterelaisen silmissä ja erottavat heidät Keskimantereen kantaväestöstä jo kauas. Mutta kantaako ihonväri samoja merkityksiä kuin meidän maailmassamme? Ei välttämättä. Entä onko ihonvärillä tarinan kannalta niin suurta merkitystä, että sitä pitäisi alleviivata, jotta lukija varmasti huomaa? Ei välttämättä.

Tai seksuaalinen suuntautuminen: jos vaikkapa homous on hyväksyttyä ja sallittua Sudhaerissa, sen kuvaaminen tulee luonnostaan henkilöhahmojen kautta, heidän suhtautumisensa ja ajatustensa kautta. Ei sitä minun mielestäni täydy erikseen selittää, että tämä on nyt ookoo juttu tässä yhteiskunnassa. Ja vaikka homous on Sudhaerissa läpihuutojuttu, se ei välttämättä ole sitä Eteläisillä saarilla. Fantasiamaailmassakin on erilaisia yhteisöjä, kulttuureita ja kehitystasoja: geneerisyys harvoin toimii uskottavasti.

***

Tässä oli  nyt vain pieni raapaisu ajatuksistani fantasian vähemmistöistä ja lukijan olettamuksista. Ylipäätään on hieman hämäävää käyttää sanaa "vähemmistö", koska reaalimaailman enemmistö voi olla fantasiamaailman vähemmistö. Tai toisinpäin. Pohdintani ovat vielä kesken. Siksi olisikin kiinnostavaa kuulla ajatuksianne!

Joitain miettimisen juuria: Onko nykyfantasiassa hyödynnetty hyvin monimuotoisuutta, vai jyrääkö jälkitolkienilainen fantasia alleen edelleen? Mitä erilaisuuden kuvausta kaipaisit fantasiaan? Tunnistatko lukevasi tiukasti genren oletusarvojen pohjalta, vai aloitatko aina lukemaan avoimin mielin? Mihin vähemmistöihin olet fantasiassa törmännyt? Entä ovatko ne olleet samoja kuin omassa yhteiskunnassamme?

Kevät kirjailijan työpöydällä

Kirjapino erään novellin taustatutkimusta varten.  (c) J.S. Meresmaa

Kirjailijan työ on kirjoittamisen lisäksi ennen kaikkea ajattelemista. Tästä johtuen on joskus vaikea erottaa, mitä kaikkea oikeastaan työstää. Alitajunnan rattaat pyörivät omaa tahtiaan, tietoa ja oivalluksia poimii sieltä täältä arjenkin lomassa, ja silti sormet saattavat naputella aivan toisenlaista tarinaa tiedostoon. Juuri tällä hetkellä käyn läpi Mifongin mahdin esittely- ja markkinointitekstejä, olen saanut ensimmäisiä kommentteja Ritarin ansion esilukijoilta, ja kerään kaikessa rauhassa yhä kasvavaa tietopankkia erästä uutta romaanikäsikirjoitusta varten.

Aktiivisimmin työn alla on kuitenkin novelli, jonka ensimmäisen version kalmanraja häämöttää kuun lopussa. Kirjailijan työ on ajattelemisen lisäksi tutkimista, ja se on tullut erityisen hyvin selväksi tämän tekstin kohdalla. Uteliaisuus on kirjailijalla hyve. Se voi johdattaa mitä kiehtovimpien tarinoiden äärelle; paikkoihin joihin ei olisi kuvitellut koskaan päätyvänsä. Yllätykset virkistävät.

Viime viikolla henkilöhahmot saivat viimeinkin nimet, ja pääsin sisälle heidän nahkoihinsa. Aunen ja Olavin. Heidän kipuihinsa ja toiveisiinsa. Ja minulle kävi perinteiset: olen sinfonioiden säveltäjä, kaoottinen kirjoittaja. Suunnitelmallisuus ei ole luonteenpiirre, jolle olisin uskollinen. Niinpä hyvän matkaa novellia kirjoitettuani tajusin, että kuljin viereistä polkua. Se todellinen tarina oli siinä vieressä -- heijastumana, varjona. Oli palattava alkuun ja valittava oikea reitti.

Silloin Aunen kertojanääni heräsi. Se kirkastui mielessäni. Kuulas, vapauttava tunne. Ilmaa siipien alla.

Kirjoittajan kevät.

Rientoraportti, helmeilevä

Ystävänpäivä sujui yhdessä hujauksessa Tulenkantajien kirjakaupan synttäreillä, jotka pursuilivat kirjajulkistamisia. Runoja, esseitä ja satiirista proosaa. Tupa oli tupaten täynnä (hah!). Mirkka Rekolan muistoksi pidettiin hiljainen hetki.

Näyteikkunassa tönöttävät vahdit. (c) J.S. Meresmaa

Rohkeasti peremmälle! (c) J.S. Meresmaa

Kirjavalikoimaa sisääntulokäytävällä.
(c) J.S. Meresmaa

Tulenkantajien kirjakaupasta löytyy visuaalisesti
miellyttäviä kirja-asetelmia. Tässä punainen sarja.
(c) J.S. Meresmaa

Kenen popot? Kirjat eivät ole ainoita tarinoiden
haltijoita. Kaupasta löytyy mielenkiintoista
esineistöä, kuten runoilijan takki ja Mirkka
Rekolan lätsä. (c) J.S. Meresmaa

***

Lauantaina kirjallinen meno jatkui Elävän kirjallisuuden festivaaleilla työväenmuseo Werstaalla. Olin muutaman tunnin Osuuskumman hommissa, mutta iltapäivästä vapauduin seuraamaan ohjelmaa, joka oli runsas ja hyvin kiinnostava -- jotkin ohjelmanumerot jäivät näkemättä päällekkäisyyksien tai pakollisen lounastauon vuoksi, mutta sellaista se on.

Vaaskivi-palkittu Päivi Heikkilä-Halttunen, Siskotuulikki Toijonen, Tanja
Peltonummi sekä Virpi Hämeen-Anttila keskustelivat kritiikin tilasta.
(c) J.S. Meresmaa

"Kritiikki. Nyt." -paneelissa keskusteltiin muun muassa siitä, kenelle kritiikki kirjoitetaan, mikä sen tarkoitus ja vaikutus on, sekä minkälainen on hyvä kritiikki. Kirjablogitkin olivat (arvattavasti) esillä ja niihin suhtautumisessa oli havaittavissa nuivuutta. Myös lkirjakritiikin muuttuminen mainostekstimäiseksi puhututti.

Parhaiten mieleeni jäi Virpi Hämeen-Anttilan lempeä heitto lehmistä ja villoista, kun keskustelunvetäjä kehotti antamaan esimerkkejä huonosta kritiikistä. Hämeen-Anttila sanoi, että joskus kriitikko yrittää saada lehmästä villoja, eli jättää arvioimatta teoksen sen lajityypin sisällä, mitä kirja edustaa. Myös cross over -kirjat voivat hankaloittaa genren merkityksen hahmottamista.

Erittäin kiinnostava keskustelu, mutta valitettavasti en kyennyt seuraamaan sitä kokonaisvaltaisesti koko aikaa, enkä tehnyt muistiinpanoja.

Taru Luojola ja Osuuskumman pöytä. (c) J.S. Meresmaa

Runoilija Antti Salminen luki fragmentteja tulevasta
teoksestaan Lomonosovin moottori (Poesia). Höyrykone-
salissa oli hämärää mutta tunnelmallista. (c) J.S. Meresmaa

Ei saa koskea. Naisvartalosta keskustelemassa olivat paneelinvetäjä
Ella Paija, kirjailija Hanna Hauru, runoilija-kirjailija Tuija Välipakka ja
kulttuuriantropologi Taina Kinnunen.
(c) J.S. Meresmaa

Keskustelussa nousi esille hyvännäköisyyden ja kauneuden monimuotoisuus, kun sitä lähdetään kartoittamaan muualtakin kuin länsimaista. Usein tavoitellaan sitä, mikä ei ole etnisesti ensisijaista: tummaihoiset vaalentavat itseään ja vaaleaihoiset tummentavat. Kapitalistinen kauneus pyörittää valtavaa teollisuuden pyörää. Niinhän se on, että ihmiset on saatava tyytymättömiksi, jotta heille voi myydä tyytymistä.

En ehtinyt seurata paneelia loppuun, sillä kiirehdin seuraavaan ohjelmaan. En siis tiedä käsiteltiinkö aihetta, mutta minua jäi askarruttamaan kauneuden ja vallan suhde. Sillä kauneudella -- tai ulkonäöllä ylipäätään -- viestitetään aina jotain toisille. Etenkin nykyään kun "kauneus" on ostettavissa rahalla, se saattaa viestiä yksilön vauraudestakin. (Lainausmerkit siksi, ettei plastiikkakirurgian keinoin hankitut töröhuulet, sementtiotsa tai pulleva implanttiperse kyllä minun silmääni kaunista ole. Esimerkiksi.)

Hanna Haurun teksteistä olen kuullut paljon kehuja, mutta en ollut hänen tuotantoonsa aiemmin tutustunut. Paneelissa hän luki ääneen novellin kokoelmasta Liian pienet sandaalit, ja kyllähän se iski. Lujaa, kouraisevasti.

Tuija Välipakan eräässä puheenvuorossa kävi hyvin ilmi, miten tärkeää joskus on löytää juuri oikea sana, juuri oikea merkitys. Lasimorsian-teoksen eräässä runossa naiskertoja puhuu vartalostaan, ei ruumiistaan, sillä ruumiis sisältää mielen ja sielun. Vartalo on vain vartalo, katseille alistettu.

Höyrykonesalin hämäryydessä shamanistiset bakkanaalit piti Juha Rautio
& The Incredible Steam Engine Orchestra, jossa nimeltämainitun lisäksi
soittivat Juha Venäläinen ja Veli-Matti Rintala.
(c) J.S. Meresmaa

Elävät (ja) kuolleet. Illan päätti  zombie-keskustelu, jota veti Juha Alm.
Keskustelemassa Juri Nummelin, joka on toimittanut zombie-antologian
Tuhansien zombien maa sekä Sami Pöyry, joka on ohjannut zombie-elokuvia.
(c) J.S. Meresmaa

Höyrykonemuseon jyhkeän ylväs vauhtipyörä.
(c) J.S. Meresmaa

Kiitos tapahtuman järjestäjille ja kaikille osallistujille! Jälleen hämmästelen sitä vireää, monipuolista ja runsasta kirjallisuuskulttuuria, joka kaupallisten jättimessujen alla poreilla porskuttaa. Ihmiset, intohimo ja innostus riittävät tekemään tapahtuman isolla teellä.

Kummallisuuksien vuosi

Osuuskummalta on tänä vuonna tulossa julkaisuja mitä moninaisimpaan makuun. Ne löytyvät koottuna yhdestä esitteestä!

Klikkaamalla saat kuvan isommaksi!

Myyntipöydän takana ollessa on tullut huomattua, kuinka monen tyylistä kummallista kirjallisuutta kustannusohjelmastamme löytyy -- ja miten erilaisiin lukumakuihin spekulatiivinen fiktio taipuu. Tähän mennessä olemme kustantaneet steampunkia, muinaiseen Suomeen sijoittuvan romaanin, ekologista scifiä, historiallisia novelleja, käännösscifiä, psykologisen tieteisromaanin kafkamaisin maustein, veijarifantasiapienoisromaanin, eroottisen novelliantologian. Ja tulossa on aavetarinoita, absurdia lyhytproosaa, perinteistä fantasiaa, kummallisia novelleja, galaktista scifiä... Huh!

Paletti sen kun laajenee.

Nyt on muuten käynnissä ystävänpäiväkampanja! Tsekkaa hyrisyttävä videomme.

Ensi lauantaina Tampereella on Elävän kirjallisuuden festivaali (EKF), jossa olemme myymässä kirjojamme iloisella joukolla! Siellä minäkin pörrään.

Osuuskummajaisia löytyy myös ohjelmistosta.