Kirjan ja risun päivänä
Yleisradion kulttuurivierashaastattelussa
valkoinen, keski-ikäinen tohtorismieskirjailija
väittää, että
(te tiedätte jo, mitä on tulossa)
enää ei kirjoiteta seikkailuja pojille
koska kustannusalalla on niin paljon naisia
(näinhän täytyy olla,
sillä kun kustannusalalla oli paljon miehiä,
ei kirjoitettu seikkailuja tytöille)
ei sillä, että hän itsekään niitä kirjoittaisi
(koska kuka niitä lukisi, poikien ja miesten
lukuhalut ovat vähentyneet, ei markkinataloudessa
kannata kirjoittaa yleisöille jota ei ole)
hän väittää, että
pojille suunnatun seikkailukirjallisuuden puute
on syy lukuhalujen puutteeseen
ja sivuuttaa sanoillaan kaikki ne nykykirjailijat,
joiden kirjoissa seikkailevat pojat
niin miesnimiset kirjailijat
kuin naisnimiset kirjailijat
kuin he, joiden sukupuolta voi vain arvailla
ja kaikki ne kustantamot, jotka tekevät
(usein) kannattamattomia kustannuspäätöksiä
julkaistessaan kirjoja hyvin pienelle ostajakunnalle
ei,
kyllä syy poikien kadonneeseen lukuhaluun
on kirjojen puutteessa,
niiden kirjojen, joita on
ja niiden kirjojen, jotka ovat olleet
olemassa kohta sata vuotta ja jotka
elävät uusintapainoksina
jopa kirjakaupoissa
syy ei ole siinä, että
kirjoja ei ole kodeissa,
kirjoja ei ole koululuokissa,
kirjastoja ei ole lähellä,
aikuiset eivät välitä
eivät näytä esimerkkiä,
eivät anna resursseja
vain hankkeita ja kampanjoita
että
lukutaito ei riitä,
lukeminen ei ole cool,
ei ole aikaa harrastuksilta,
kirjoista ei tiedetä koska
kirjoja ei näy missään,
kotona on Netflix, HBO, Disney+
kädessä YouTube, TikTok
peliohjain, ilotikku
silmien edessä Discord, chat
ystävät
valkoinen, keski-ikäinen tohtorismieskirjailija
väittää myös että
työväenluokasta nousevia kirjailijoita ei enää ole
(näettekö te tämän tekstin?)
näettekö?
sillä jotenkin kummasti
tämäkin teksti ilmestyy näytölle,
näkyy teille,
vaikka olen olematon,
olen kummitus,
olen se,
jonka ohi katsotaan ja jonka päälle puhutaan
kun väitetään
ettei työväenluokkaisia kirjailijoita ole
enkä ole ainoa
en ole ainoa
meitä on
mutta meidät pitäisi ensin
nähdä
(näettekö te tämän tekstin?)
ja mitä tulee tähän kaipuuseen
ruumiillisen työn kuvaukseen
kysyn:
tunnistaako tohtorismieskirjailija
naisten ruumiillisen työn kuvausta?
tunnistaako tohtorismieskirjailija esimerkiksi
hoivan ruumiillisuutta,
hoivan olevan työtä
äitiyden olevan ruumiillisuutta
kaupan ja palvelualojen ruumiillista luonnetta
vai kelpaako vain metsuri tai muurari
(jos se on mies)
Ja sitten se,
että duunarikirjailijan osa
olisi kirjoittaa sen duunarityönsä ohessa
– kun kirjoittamisen äärelle ehtii –
(sillä vain harvalla meistä
on rahaa tai mahdollisuutta
kirjoittaa päätyökseen)
sellaista kirjallisuutta,
jossa duunarin arki ja ruumis on läsnä
tohtorismiehille tunnistettavalla tavalla,
hien ja lian ja jonkin mystifioidun
kurjalisto-junttiuden tai
taistelun ja sorron kuvauksena,
on ajatuksena perin eksotisoiva
vaan ehkä on niin,
että oman navan kaivelu
ja keskiluokkaisuuden seitinohut ahdistus,
porvarin povialueen pakotus,
on kaiken maailman valkokaulustohtorismieskirjailijoille
itsestäänselvä aihe
oikealle kaunokirjallisuudelle
maailman tärkeintä kirjallisuutta
on oltava minä itse
mutta vain jos on
valkoinen keski-ikäinen mies
muita ei lasketa
muita ei nähdä
muita ei tunnisteta
on kirjoja ja ruusuja
ja sitten on
meitä
kirjoja ja risuja.
