22.3.2015

Naiset jotka asuvat hyönteisten kanssa, osa 2

Lukuintoinen lentäväinen

Kun Martta palaa talvipuutarhasta kastelemasta viljelyksiä, hän löytää makuuhuoneen lattialta yllätysvieraan. Yöperhonen lukee Kalevalaa.

(c) J.S. Meresmaa
"Kaikkea sitä..." Martta huokaa. "Se on juhlapainos. En halua siihen tahroja."

Yöperhonen pyyhkäisee vaivihkaa pölyä, joka on varissut sen siivistä sivuille.

"Minulla on täällä Agatha Christietä", Martta ehdottaa. "Ne ovat helppohintaisia painoksia, eikä niillä ole niin väliä, jos ne nuhjaantuvat."

(c) J.S. Meresmaa

Yöperhonen jää lukemaan dekkareita Martan sängylle koko päiväksi. Martta huomaa pitävänsä hiljaisesta vieraastaan.

"Lady Agatha", hän tuumii. "Mitäs sanot, jos kutsuisin sinua sillä nimellä?"

(c) J.S. Meresmaa

Hiljaisesta hyrinästä Martta päättelee, että nimi kelpaa yöperhoselle mainiosti. 

20.3.2015

Löytö!

Ettepä ikinä arvaa, mitä löysin siivotessani paperikasoja menneiltä vuosilta. Ette arvaa, koska en olisi arvannut minäkään!

Kesällä 2006 pidin päiväkirjaa työharjoittelusta Edinburghin kuninkaallisessa kasvitieteellisessä. Noiden liuskojen välistä löysin nyt yhden paperin, joka on otsikoitu "Juoni". Mikä ihme tämä nyt on, mietin. Ja voi hyvä ihme ja ininä: pitelin käsissäni jonkinlaista ensimmäistä kirjallista merkintää hahmoista, joista Ardis ja Dante ovat kehittyneet! Esi-Ardis ja esi-Dante! Myös Mifongin perinnön kaikuja juonesta selvästi löytyy, sillä alkuasetelmassa on paljon tuttua. Moni asia meni lopulta toisin, mutta tässä on nyt todistuskappale siitä, minkälaisen tarinan pohjilta aloin Mifongin perintöä rakentaa.

(c) J.S. Meresmaa

Muistiini on tallentunut elävänä vain se hetki, jolloin jätin erään kirjan kesken ja sen kehnoudesta sisuuntuneena aloin kirjoittaa itselleni parempaa luettavaa. (Tämä siis marraskuussa 2006.) Järjellä tiedän, että on minulla täytynyt joitakin rakennuspalikoita olla, mutta en ole muistanut mitä. Ardisin ja Danten tarina pyyhki myrskyn lailla kaiken aiemman muistista pois.

Rakennuspalikat olivat Kendra ja Kai. Ihan kummat nimet: en todellakaan ollut muistanut heitä! Mutta tässä he ovat, mustaa valkoisella (okei, sinistä). Olen huutonauranut ja kärvistellyt noloudesta, sillä juonisepustus on melko... noh, riipaisevan naiivia kaikessa siirappisuudessaan ja suuruudenhulluissa kehitelmissään.

(c) J.S. Meresmaa
Vai mitä pidätte tästä: "Kendra menee naimisiin Sopivan ehdokkaan kanssa, koska näkee tunnelin päässä valoa: Sopivalla on laaja kirjasto, karttoja ja rahaa, jotta Kendra voi karata. Lisäksi Sopivan lääni on lähellä suurempia kaupunkeja, joista on yhteys merelle ja vapauteen. Hän valmistelee lähtöä vuosia."

Sopiva, josta myöhemmin tulee Landis Duverney...

Kaita kuvataan: "Kai on keskipitkää hieman pitempi, solakka, sopusuhtainen, n. 20-vuotias, kun Kendra syntyy. Puolipitkät mustat hiukset, mustat silmät."

Yhtäläisyyksiä Danteen? No pirskules, varren mitta taisi Dantella jäädä vähän lyhyemmäksi, hiukset vuorostaan kasvoivat pidemmiksi. Ikäerokin pieneni useammalla vuodella, mutta onhan tässä nyt muuten samaa...

***

Mitä tästä opimme? Muistiinpanoja kannattaa kirjoittaa ja vanhoja papereita kannattaa tonkia, koska ihmisen muisti mieluummin unohtaa ja keksii tilalle parempaa, jos vaivautuu. Minulla oli monta hauskaa hetkeä tämän paperin parissa. Esijuoni muistutti myös siitä, ettei kukaan ole seppä syntyessään. Esikoiseni takana on monta kerrosta, monta erilaista versiota tarinasta, joka sitten lopulta päätyi kansien väliin saakka.

Mifonkisarjan aloittamisesta on kohta yhdeksän vuotta. Hitaasti kypsyy, niin tarina kuin kirjailija.

19.3.2015

Kannattaa Canthittaa

(c) J.S. Meresmaa

Ahkeroiva Martta kirjoituskoneensa ääressä toivottaa kaikille hyvää Minna Canthin päivää!

(Kummituskoira Mörkö kerjää jaloissa.)

17.3.2015

Arkea ja aherrusta

Mitäpä minä. Kirjoitan ja ähellän.

Uutta romaania on syntymässä, hitaasti mutta varmasti. Ihan jotain muuta tällä kertaa kuin eeppistä fantasiaa! Tarina on kyllä sen verran lapsenkengissään, että kauheasti ei uskalla hehkuttaa. Näin alkuvaiheessa on vielä itsekin epävarma lopullisesta muodosta, ja kokemus on jo opettanut että kirjankustannusmaailmassa mikään ei ole varmaa.

Tässä kuitenkin pieni musikaalinen vihje, missä tunnelmissa näppistä naputtelen: Emilia Torrini, Birds.

Järvi yhä jäinen, mutta mustarastas lauloi iloisena kuin
kesäaamu. (c) J.S. Meresmaa

Minun kirjailijaelämäni ei ole silkkaa oman fiktion kirjoittamista, sen olen huomannut. Talven ja kevään aikana olen toimittanut Osuuskumman seuraavaa novellikokoelmaa, joka ilmestyy aivan pianpian, joten hektiset viime hetkiset ovat meneillään, painon kanssa vaihdetaan sähköposteja ja taiton kanssa säädetään kursiiveja ja tavutuksia kohdilleen ja kansikuvan koevedoksia tarkistetaan. Jännittävää! Olo on kuin kätilöllä, kenties.

Kustantamomaailman katse muutenkin on syksyssä: kirjamessuja suunnitellaan täyttä häkää.

Lisäksi jaloissani pyörii editoitavana Mifonki-sarjasta tutusta Linn Rondestanista kertova novelli, joka julkaistaan ensi syksyn merirosvoteemaisessa antologiassa. Seuraavaan Mifonki-romaaniin, eli Mifongin kätkemään, on laadittu esittelytekstejä ja mietitty kansikuvaa. Todennäköisesti vielä tässä kuussa pääsen itse käsikirjoitusta editoimaan.

Uusi apurahahakemuskin on työn alla.

Tekemistä siis riittää jos jonkinlaista!

Hengähdystauoilla onkin varsin ihanaa törmätä sellaisiin kirja-arvioihin, kuten Cilla in Wonderlandin blogissa.

Sekin ilahdutti, että Lukulampussa oli kevään spefikirjoissa nostettu Kuninkaan tahto esiin.

***

Lukekaa, kirjoittakaa ja nauttikaa auringosta!

14.3.2015

Naiset jotka asuvat hyönteisten kanssa, osa 1


Janoinen aamuvieras

Eräänä aamuna kun Saima on menossa aamupesulle, hän löytää jättiläismäisen laulukaskaan juomassa kannusta. Saima hätkähtää, mutta kaskas pelästyy enemmän.

(c) J.S. Meresmaa

Saima avaa topakkana ikkunan ja käskee kaskasta poistumaan, jotta hän voi peseytyä.

***

Hieman myöhemmin Saima laskeutuu alakertaan laittamaan tulet aamuteen keittämistä varten. Laulukaskas makaa altaassa ja juo altaan pohjalle jäänyttä likavettä.


(c) J.S. Meresmaa
"Olet tiellä siinä, tiedätkös?" Saima sanoo. "Mutta jos sinua niin kovasti janottaa, ei sinun sitä tiskivettä kannata lipittää. Jää ihmeessä teelle."


(c) J.S. Meresmaa
Laulukaskas ottaa kutsun vastaan. Teen lisäksi se saa maistuvan mustikkapiirakan palan. Herkut se nauttii Saiman sylistä, sillä tuolissa istuen jalat eivät yllä pöytään.

Kiitokseksi vieraanvaraisuudesta Saima saa kaskaalta serenadin.

12.3.2015

Tulenkantajien kirjakaupassa: Anu Holopainen

Auringon laskettua alkoi Tulenkantajien kirjakaupassa Tampereen Hämeenpuistossa kirjallinen ilta kuin mukavana alkusoittona pian vauhtiin pyörähtäville Vihtorin kirjaston kirjamessuille. Kirjailijavieras oli saapunut kaukaa Helsingistä, ja täytyy sanoa, että toisinaan on erityisen mukava saada kehäkolmosen sisäpuolelta vieraita tänne -- tavallisempaa on nimittäin, että eteläisiä kollegoita tapaa vain matkustamalla itse etelään.

Matkalla tapahtumapaikalle. Yksi lempimaisemiani.
Koski pulisee aivan jalkojen juuressa levottomana.
(c) J.S. Meresmaa

Anu Holopainen on helsinkiläinen kirjailija, joka on kirjoittanut niin nuorille kuin aikuisille ja lajityyppejäkin löytyy fantasiasta chick litiin. Uusin teos, Ihon alaiset, on kylmäävä kuvaus maailmasta, jossa kehonmuokkaukset ja rajallinen kauneuskäsitys hallitsevat ihmisten elämää.

Kirjan tiimoilta Holopaista haastatteli Kirsti Kuronen. Ihan ensimmäiseksi hän kysyi, mitä muokkauksia Holopaiselle itselleen on tehty. Hiusten leikkaaminen on sekin eräänlaista ulkonäön muokkaamista, ja sen Holopainen tekee itse. Syntymämerkin poistaminen kasvoista on kuitenkin ollut selkeimmin kehonmuokkausta.

Ihon alaisissa kehonmuokkauksia tehdään yleisesti, eikä niihin ole lääketieteellisiä perusteluita: niillä tavoitellaan kauneutta ja komeutta yleisen hyväksynnän ja elämän sujumisen vuoksi. Opiskelupaikat, työpaikat ja puolisot valikoituvat heille, jotka ovat valmiit muokkaamaan kehoaan vaatimusten mukaan. Vastareaktiona tähän kirjan maailmasta löytyy myös luomuihmisiä, jotka vastustavat ihmiskehoon kajoamista keinotekoisten kauneuskäsitysten pohjalta.

Anu Holopainen kertoo kirjastaan Ihon alaiset.
(c) J.S. Meresmaa

Hyvin pian haastattelun edetessä kävi ilmi, että taustoittamista ja tutkimista tämän aihepiirin osalta voisi tehdä vaikka kuinka ja kauan. Materiaalia riittäisi loputtomiin. Holopainen kertoikin pitäneensä parin kuukauden tauon taustatyön ja kirjoitustyön välissä, jotta itse tarinaan suodattuisi vain se, mikä oli tarpeellista. Idea kirjaan hänellä oli ollut jo pitkään, mutta kerronta etsi muotoaan. Ihon alaiset on mielenkiintoinen kudelma eri tekstityyppejä: blogikirjoituksia, uutistekstiä, tv-dialogia ja chat-keskusteluja tavallisen suoran kerronnan lisäksi. Jo alusta alkaen Holopaisella oli mielessään episodimainen rakenne, ja hän kuvaa tekstipalasien yhteensovittamista eräänlaiseksi leikittelyksi. Romaani valmistui kuin huomaamatta ehyeksi kokonaisuudeksi.

Ihon alaisissa on monta eri näkökulmaa, mutta Holopainen mieltää itse maailman päähenkilöksi. Tarinan voi ajatella sijoittuvan lähitulevaisuuteen siinä esiintyvän teknologian vuoksi (kuten InstaPlast-automaattien ja 3D-meikkien), mutta oikeastaan kaikki voisi tapahtua myös juuri nyt jonkinlaisessa rinnakkaistodellisuudessa. Romaanin dystopiamaisesta maailmasta hyytävän tekeekin juuri sen sataprosenttinen peilaavuus oman yhä enenevässä määrin ulkonäkökeskeisen yhteiskuntamme kanssa. Onko tämä tulevaisuus, johon olemme ajautumassa?

Holopainen kertoo, että romaanin valmistuttua hänelle jäi käteen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ihon alaisille ei ole tulossa jatkoa. Minusta tuntuu, että tätä aihepiiriä käsittelevälle kirjalle on ollut tilausta jo pitempään. Hienoa, että sellainen on nyt tehty.

(c) J.S. Meresmaa

Kiitos Anu Holopaiselle ja Kirsti Kuroselle mielenkiintoisesta keskustelusta ja Tulenkantajien kirjakaupalle tilaisuuden isännöimisestä!

10.3.2015

Kielellisiä kareja

Olkkarissa voi heittää korkkarit nurkkaan, ottaa voikkari käteen, laittaa telkkari päälle ja katsoa Salkkareita. Tai pelata pleikkaria. Makkarissa riisutaan pikkarit tai puetaan alkkarit, miten kukin tahtookin. Pihalla talkkari sanoo "helkkari". Pukkarissa jalkaan vedetään verkkarit. Reenien jälkeen sitten etsitään terkkari ja siltä pyydetään torkkari. Töissä jäädään ylkkäriin tai vaihtoehtoisesti lampsitaan työkkäriin. Jää aikaa imeskellä merkkareita, kirjoittaa kirja ja järjestää julkkarit. Käydä kikkarilla. Ja jos jokin on pysyvä, se on vakkari.

Kyä näi no.

8.3.2015

Ei ilman syytä ja suurta asiata

Naistenpäivän tunnelmissa ajattelin jakaa teille tuulahduksen menneisyydestä, nimittäin pätkän Erik Sorolaisen (1546-1625) saarnasta.

(c) J.S. Meresmaa


(Vapaa oma käännös fraktuurasta nykylukijaa helpottamaan.)

Naisten kevytmielisyydestä
"Pitä kaikki Waimot/ Neitset ja Piikat oppeman/  ettei he ilman syytä ja suurta asiata/ juoksentele ulgos sinne ja tänne/ mutta kotonans pysywät/ sillä ei mitäkän Waimoista Inhimistä niin kaunista/ kuin heidän Huonens ja Kotons... Mutta koska tarwe ja Asia niin waati/ että heidän pitä huonesta ulgos menemän heidän asioitans toimitteleman/ niin heidän pitä wältämän ja kartaman pahoja ja häwättömiä (!) Inihimisiä (!)/ eikä niinen kanssa pitämän yhtäkän kanssa käymist... Ei heidän pidä juokseman joka paikan ympärins/ eikä kurkisteleman ja katseleman sinne ja tänne/ mutta kiirusta menemän/ niinkuin Maria on tehnyt/ kaiken Kunnialisuden kanssa. Ja koska he ovat asians toimittanet/ niin ei heidän pidä viivyttelemän/ eikä pitkiä juttuja pitämän/ mutta kotians kohta palaman..."
- s. 25, Poimintoja vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta (Otava, 1938)

***

Saarna on neljänsadan vuoden takaa. Onneksi nykypäivänä emme rajoita naisten liikkumista, pidä heitä kevytmielisinä, kun he rupattelevat, tai miellä heidän paikkansa olevan kotona. Emmehän?

Niin että voihan niitä kukkia antaa, mutta ei kannata unohtaa kauniin ajatuksen kantavan vain sen ajatuksen verran.

(c) J.S. Meresmaa

7.3.2015

Sykli

Tekijänkappaleiden vastaanottamisessa tuntuu aina vain olevan oma hieno tunnelmansa, vaikka tapahtuma toistuu erinäisiä kertoja vuodessa. Käsikirjoituksesta kansien väliin. Siinä se nyt on. Työn hedelmä, poikasen kasvot. Tuolta se nyt näyttää ja noissa vaatteissa marssii maailmalle.

Sitä tuntee ylpeyttä.

Yhden tarinan sisältävä vene pääsee vihdoinkin lipumaan kirjailijan mielestä uusille vesille ja toisille veneille vapautuu tilaa tulla. Kirjailijan päänsisäisen elämän loppumaton sykli.

Aune, Olavi ja Frans: hyvää matkaa! Voikaa hyvin.

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

6.3.2015

Tyttöfantasiaa ja poikafantasiaa

Ajattelitko otsikkoa lukiessasi, että "mitäs hittoa nyt taas"? Mikä tämä tällainen kahtiajako on?

Tämän blogikirjoituksen aiheen kirvoitti Päivi Heikkilä-Halttusen arvio Iida Sammaliston esikoiskirjasta eilisen (5.3.) Hesarissa. Arvio oli otsikoitu: "Kuulas tyttöfantasia tuo tähtipojan maahan".

Tähtimosaiikki kuulostaa erittäin tutustumisen arvoiselta kirjalta, mutta arvion viimeinen virke nosti niskakarvani pörhöön:

"Sammaliston esikoisromaanin vahvuus on sen vivahteikkaassa kielessä sekä kerronnan rauhallisessa tempossa, joka vaivihkaisesti lumoaa lukijansa. 
Lupuksen nimi juontaa suden latinankielisestä nimestä ja samannimisestä tähdistöstä, mutta lukijalle, joka ei nimen etymologiaa tunne, poika näyttäytyy melkein seikkailun tihentyvään loppuun asti jokseenkin passiivisena antisankarina. 
Nyt tarvittaisiin kipeästi nuorten miesten vastaiskua fantasiakirjallisuuden yksipuolistuvalle mieskuvalle!"

Vastaiskua? Yksipuolistuva mieskuva? Siis fantasiassa? Anteeksi kuinka?

Näin lyhyessä kirjoituksessa kirjoittaja on mahdollisesti joutunut kärjistämään sanojaan, eikä viimeisen heiton sävykään täysin aukene. Onko se kirjoitettu pilke silmäkulmassa vai ei? Minuun se osui varsin sotaisana ja siksi ärsyynnyin.

Aluksi on ehkä hyvä miettiä, että kotimainen nuorten fantasiakirjallisuus ja ulkomainen nuorten fantasiakirjallisuus (käännetty) saattavat erota toisistaan paljonkin "sukupuolisävyiltään". On totta, että Suomessa on paljon naisia, jotka kirjoittavat fantasiaa nuorille. (Fantasia sisältäköön nyt tässä kontekstissa myös dystopian, paranormaalin romantiikan jne. Ja koska Suomessa suurin osa ko. kirjallisuudesta on suunnattu luokittelussaan nuorille, niputetaan nyt samaan kimppuun niin teini-ikäiset päähenkilöt kuin vanhemmatkin.) On totta, että monissa näistä kirjoista päähenkilö on tyttö.

Miksi se on ongelma?

Kun mietin ensimmäisenä mieleen juolahtavia suomalaisia fantasiakirjoja, kyllä jokaisessa kirjassa on myös niitä poikiakin. Onko se, että poika esiintyy kirjassa sivuhenkilönä, vastaiskun paikka? Aiheuttaako se automaattisesti meissä aikuisissa ajatuksen, ettei kirja voi kiinnostaa poikalukijaa, jos päähenkilö ei ole poika? Miksi? Onko tosiaan tilanne sellainen, ettei meillä ole poikia päähenkilöinä riittävästi? Onko fantasiakirjojen mieskuva yksipuolinen? Jos on, johtuuko se siitä, että kirjailijat ovat naisia?

Kuten huomaatte, tämä aihe todellakin herättää kysymyksiä!

***

Kirjoittaessani en mieti henkilöhahmoja yksinomaan heidän sukupuolensa kautta. Minä koen tutkivani ihmisyyttä, ja yksilön elämässä sukupuoli on vain yksi vaikuttava tekijä monista. Maailmasta ja kulttuurista riippuen sen merkittävyys vaihtelee. En koskaan mieti, että "miten poika reagoisi" tai "miten tyttö sanoisi". Se on ajatuksenakin absurdi! Niin kuin olen sanonut, minulla henkilön rakentuminen syntyy siitä hetkestä, kun löydän hänen nimensä. Sitten alan kuulla hänen äänensä.

Vai onko nyt niin, että tässä ongelmana onkin kirjailijoiden sukupuoli? Missä ovat kotimaiset nuoret mieskirjailijat, jotka kirjoittavat nuorille fantasiaa? Niin, missä te olette? Oletteko realismin puolella, kirjoitatteko aikuisille, vai eikö teitä vain julkaista? Ilkka Aueria ja Timo Parviaista tuskin voi luokitella enää nuoriksi. (Sori vaan, äijät!)

Käännöskirjallisuudesta näitä nuorille fantasiaa kirjoittavia mieskirjailijoita sitten löytyykin enemmän -- ihan mestari Tolkienista lähtien.

***

Olen aika usein kuullut, että pojat eivät lue, koska heidän on vaikea löytää luettavaa. Pojat tarvitsevat poikakirjoja. Poikalukijan kirjassa ei saa olla tyttöjä, koska tytöt ovat "yök".

Onko tosiaan näin?

Miten minusta tuntuu, että kasvatuksella saattaisi olla tähän jotain vaikutusta: me aikuiset jaottelemme asioita tyttö- ja poikajuttuihin. Lapset kasvavat ympäristössä, missä isä lukee vain Ilkka Remestä tai Jari Tervoa, äiti Laila Hirvisaarta ja Riikka Pulkkista (ja ehkä vähän Väinö Linnaa). Opettaja suosittelee poikaoppilaalle kirjaa, jossa päähenkilö on poika. Tyttöoppilaalle suositellaan sitten kirjan aiheen mukaan. Niinkö?

Auttakaa nyt naista hädässä! Rakas lukija, onko sinun mielestäsi fantasian mieskuva yksipuolistumassa? Onko kirjailijan sukupuolella väliä? Miksi nuorten naiskirjailijoiden kasvava määrä koetaan uhkana? Loppuuko miehiltä luettava, jos kirjoissa onkin päähenkilöinä naisia?
Jos koet olevasi mies, onko sinun vaikea lukea kirjaa, jossa päähenkilö on tyttö/nainen? Jos, niin mistä luulet sen johtuvan?

3.3.2015

Nyt niitä saa!

Nimittäin rillumapunkia ja Keskilinnan ritareiden päätösosaa!



Rillumapunk-antologiaa Hei, Rillumapunk! voi tilata itselleen muun muassa Aavetaajuuden kaupasta. 



Kuninkaan tahdon saa omakseen Elisa Kirjasta. Hieman haikein mielin tuli tämä veijarisarja saateltua päätökseen. Konnolla ja Jehremillä on aivan erityinen paikka sydämessäni!

***

Antoisia lukuhetkiä!

2.3.2015

Ideavarkauden pelosta ja omaperäisyydestä

Toisinaan kuulee villejä salaliittoteorioita ideoita varastavista kynäniekoista ja opportunistisista kustantajista, jotka saapuvista esikoiskässäripinoista poimivat parhaimmat ideat omien vakikirjailijoidensa laariin.

Suuresti huvitun näistä teorioista. Miksi? Koska

a) suurin osa kirjailijoista on sillä tavalla itsekeskeisiä, että he pyörivät omien ideoidensa äärellä, eivätkä hevin lotkauta korvaansa ulkopuolelta tuleville ärsykkeille, kuulostivatpa ne ärsykkeiden tarjoajista miten houkuttelevilta ja hyviltä tahansa,
b) hyvin harva käsikirjoitus oikeasti tarjoaa mitään niin erinomaista ideaa, että kannattaisi vaivautua,
c) jos käsikirjoitus sitten onkin tähtiluokassa ideoineen ja tarinoineen, kustantamolla ei ole mitään syytä olla ryhtymättä yhteistyöhön alkuperäisen tekijän kanssa: paitsi että moiselta välkyltä saattaa herua uusiakin kässärihelmiä, erinomaisella esikoiskirjalla on helpompi yrittää saada huomiota kuin jonkin rivikirjailijan vakiintuneella profiililla.

Pelko riistosta on kuitenkin olemassa. Miksi? Pelätäänkö sitä, että saisi elämässään vain yhden idean? Useimpien kirjailijoiden kohdalla tuntuisi pikemminkin olevan tavallista se, että ideoita on enemmän kuin mahdollisuuksia toteuttaa ne.

Idea itsessäänhän ei vielä ole mitään. Ne eivät kuulu tekijänoikeussuojaan, koska teoksen määritelmä ei täyty. Voi keksiä kymmenen hyvää ideaa, mutta tarvitaan toteutus ennen kuin mitään konkreettista syntyy. Toteutus vaatii aikaa ja työtä, ja huonolla toteutuksella voi pilata hyvän idean. Se nimittäin on erittäin helppo hukata. Syy löytyy keksijästä itsestään useammin kuin varkaudesta.

Joskus kyse on ajoituksesta. Koska onnistunut toteutus vie aikaa, voi hyvin olla, että joku toinen ehtii tehdä sillä välin jotakin hyvin samankaltaista, ellei jopa niin samanlaista, että oman idean toteutuksen loppuunvieminen alkaakin tuntua turhalta. Mutta onko se sitä, vai tuntuuko oma idea vain niin ainutlaatuiselta, ettei siitä voi kirjoittaa kuin kerran, yhdellä tavalla? On hyvä pitää mielessä niin genre-erot, kerrontatekniikoiden eroavaisuudet, näkökulman valinta, erilaiset lukijakunnat kuin alkuperäisen idean jatkojalostaminen. Sillä uskon, että jos todella löytää itseään puhuttelevan idean, sen toteuttamisen loppuunvieminen on kaikesta huolimatta vaivansa väärtti.

Oma juttunsa on synkronisiteetti, jonka huomaa, kun yhtäkkiä useampi kirjailija on käsitellyt samaa aihetta/kirjoittanut samaan genreen/käyttänyt samoja henkilönimiä tarinoissaan -- toisistaan tietämättä. Joskus sitä miettii, että minkälaisen yhteisen mielikuvitusmallin ihmiskunta mahtaakaan jakaa, sillä tietynlaisia juoniratkaisuja ja kerrontamalleja esiintyy ilman näkyvää yhteistä perustaa. Sillä tavalla niitä kliseitäkin syntyy.

Minä olen bongaillut Mifonki-sarjassa käytettyjä nimiä toisista spefikirjoista ja irvistellyt itsekseni. Turhaa sinänsä, sillä monet nimistä ovat ihan yleisesti käytössä olevia. Silti oli yllätys, että Bran esiintyy GoT:ssa ja Hurd Reeta Aarnion romaanissa Hän joka ei pelkää.

Juonikuviot ovatkin sitten toinen juttu. Täytyisi vain sisäistää, että kaikkea on jo käytetty, sillä romaaneja on kirjoitettu satoja vuosia ja tarinoita kerrottu tuhansia vuosia. Tiedostaminen on avainasemassa: joitakin kliseitä saattaa käyttää ihan tarkoituksella, samoin kuin juonikuvioita. Onhan kuitenkin niin, että myös lukijakunta uudistuu kaiken aikaa, eikä tuttujen tarinoiden päivittämisessä nykyaikaisempaan sävyyn ole mitään vikaa. Esimerkiksi kasvutarinat tuskin koskaan lakkaavat kiinnostamasta ihmisiä.

Sain kustannustoimittajaltani alustavaa palautetta Mifongin kätkemästä, ja kävi ilmi että yksi omaperäiseksi kuvittelemani ratkaisu (jota pohdiskelin ja kypsyttelin hyvän tovin päässäni), on käytetty vähintään pariinkin otteeseen fantasiakirjoissa, joita en ole sattunut lukemaan. Ehkä eeppiset fantasiakirjailijat jakavat jonkin saman mielikuvitusulottuvuuden jossakin... Niin että se siitä omaperäisyydestä. Kirjoittajan todellakin kannattaa koulia itseään huomaamaan, että se kuvittelemansa ainutlaatuisuus ja nerokkuus voi hyvin esiintyä yleisesti myös toisissa.

***

On siis idea ja on toteutus. Ehkä toimivaan tarinaan riittää, että jompi kumpi niistä on erityisen hyvä?