Höyryrunoutta, #9

Tämä ämmä äkkää

Ä-kirjain on ääntämyksellinen helmi. Rakastan sen räväkkyyttä. Se on a-kirjain, jossa on särmää. Ä-kirjain on nostanut kädet päänsä päälle huomion herättämiseksi. Siitä pisteet.

Äässä on elämää! Se lienee monen meistä ensimmäinen ääni.

Ään ansiosta suomessa voidaan käkättää, läähättää, kärvähtää, kääntää, kälättää, rääkätä, pärähtää, tärähtää, päästää, väpättää, vääntää, värähtää, älähtää, ääntää, räjähtää, jättää, ärähtää, särähtää, jäädä, sävähtää, äkätä, jäävätä, kähärtää, kärttää, värvätä, väsähtää, sälähtää, säästää, säksättää, säätää, räkättää, rähähtää, kähähtää, välähtää, kärähtää, jäätää, jäkättää, häätää, päättää -- tägätä!

Meiltä löytyy kärppä, näätä, härkä, kääpä, tähkä, jää, sää, pää, märkä, räkä, jäärä, käpälä, äläkkä, tättähäärä, ärhäkkä, ämmänkäppänä, rähäkkä, kärhämä ja pätäkkä.

Väärä ilman äätä on vaara. Kärtä tai karta -- aikalailla toistensa vastakohdat. Pärjää tai parjaa, ihan sama -- ai eikö? Käkättää tai...

Älä ala.

Aah. Vai sittenkin ääh?

***

Pieni ääruno lopuksi:

Jäärä väsähtää, käpälä värähtää. 

Älä jätä, hätä. 

Kärtä kättä, ärähdä! Värvää pää, säädä pätäkkää. Häädä märkä sää.  

Jää.

***

Ei teillä olisi äärunoa heittää? 

Pelko

(c) J.S. Meresmaa

Hän joka näkee 

Hän joka ei pelkää 

Perhosen varjo 

Lohikäärmeen varjossa

***

Tämä kirjankansiruno on ollut mielessäni koko viikon. Nyt kuvasin sen. Se on täydellinen. Se herättää minussa vastakaikua, jonka voima ravistelee.

Runossa on jotain itämaista, soturimielentilaa. Se saa minut miettimään, mitä pelko lopulta on. Onko se perhosen varjo lohikäärmeen varjossa? Ihminen pelkää pimeää, koska pimeässä hän ei näe. Mutta näkeekö hän varjoa, jos se on varjossa? Onko pelättävä enemmän isoa varjoa, vai sitä pientä, jota ei näe? Onko lopulta pelättävä mitään, vai rohkeasti käytävä kohti tuntematonta?

Kun näkee pelkonsa kohteen, mutta käy pelottomasti sitä kohti, se kutistuu perhosen varjoksi lohikäärmeen varjossa.

Höyryrunoutta, #5

(c) J.S. Meresmaa

Aivan. 

Kurja olla se vääntävä ruuvi, 

                voimalla yli kävelevä 

 

                  Alla samettinen hyväily.

Höyryrunoutta, #1.

(c) J.S. Meresmaa

Kesän viettelyksessä ja päivätöiden puristuksessa etsiskelen keinoja kanavoida tulvahduksia, joiden vallassa tekee mieli luoda kaikkea ihanaa, kummallista ja virkistävää ja vallatonta, mutta väsymys iskee aina pahimmalla hetkellä ja aika tuntuu karkaavan. On löydettävä matalan veden syöttejä, joilla houkutella piileskelevä luovuuden pirulainen esiin. Runo-ohjelmaa steampunk-bileisiin rakennellessani havaitsin, että irtonaiset sanat asettuivat kuin itsestään ajatuksiksi, tunnelmiksi ja tarinoiksi -- väsyneenäkin. Siispä aloin leikitellä steampunk-runojen rakentamisella, vaikka en tiedä runoudesta tuon taivaallista. (Onko muuten olemassa jotakin Runous for Dummies -opusta, joka ei olisi teoreettinen tai vain runouden kaanonia esittelevä, vaan enemmän kannustava, leikkisä tee-se-itse/ymmärrä-ainakin-nämä -henkinen teos?)

Kuvan runo tekstinä:

Viiksekäs neiti, 

aina petollinen. 

Taskunauriiden absinttinen haju
                           vihreä muisto.

Ylitä kalpeus. 

Kaiken paljastava leikki. 

Kapina 

           kunnes 

                    metallin tuntu,
                    katoava tahto. 

Punainen lumi kiiltää.

Kuparinen sudenkarva.

Jään kylmyys

                           kaukaisin häive.

***

Minulle muodostui hyvin selkeä kuva hetkestä, paikasta ja tunnelmasta, kun loin tätä. Sormia alkoi syyhyttää taustakertomus ja tapahtumat, jotka johtivat runon hetkeen. Olisi kiehtova tietää, miten se aukenee muille!

Höyryhepo ja pahuuden katoava uni

Iltapuhteina on viime päivinä ollut runollisen ohjelmanumeron valmistelua tuleviin steampunkbileisiin.

Niin paljon sanoja ja mahdollisuuksia!
(c) J.S. Meresmaa

Runoja suorastaan satelee silmien eteen. Synkempiä ja...
(c) J.S. Meresmaa

...vähemmän synkkiä!
(c) J.S. Meresmaa

Tulosta, leikkaa ja leiki!

Ihanaa luomista väsyneelle mielelle.

Täysin turhanaikainen kuvapäivitys puolivuotisen kokopäiväkirjailijuuden ensimmäisestä päivästä

Aamu. Sisäinen kello ei anna nukkua sen pidempään kuin normaalina työpäivänä. Sisällä kuplii ilo ja hämmennys. Ihanko oikeasti nyt voin keskittyä kirjoittamisjuttuihin? Vilkaisu ulos kertoo, että tulossa on kaunis, puolipilvinen päivä. Siirryn alakertaan ja lataan kahvinkeittimen epähuomiossa täyteen ennen kuin muistan, että tämä onkin nyt sellainen työpäivä, jonka vietän itsekseni. Noh, sitten juodaan kahvia. Paha kyllä, kurkistus jääkaappiin paljastaa maitoa riittävän vain kahteen kupilliseen.

Sitten hommiin. Hoidan ensin muutaman työsähköpostin Aseenkantajan kunniaan liittyen ja valmistaudun henkisesti päivän päähommaan. Keskeneräinen aavenovelli odottaa lopetusta. Deadline on kahden päivän päästä, jolloin olen Berliinissä enkä aio kirjoittaa riviäkään. Kirjoittaminen on enää viitseliäisyydestä kiinni, sillä tarinan lopetus on kirjoitettu itselle muistiin synopsiksena edellisenä iltana. Kahvi siivittää urakkaa. Pari tuntia ja 970 sanaa myöhemmin novelli on valmis. En lähetä sitä eteenpäin vielä, vaan annan levätä iltaan asti. Sitten luen sen kokonaan uusiksi, teen muutoksia, jos tarvitsee ja laitan  toimittajille. Aikataulussa pysyminen keventää kummasti mieltä!

Muistan, että lounastakin pitäisi syödä. Kirjoituspäivinä se herkästi unohtuu, mutta kostautuu myöhemmin iltapäivästä, jolloin virta vain yksinkertaisesti loppuu. Kaavin jääkaapista jotain sekalaista kasaan. Kirjailijakollega viestittelee ja kysyy kahville. Mikä jottei. Hoidan sitä ennen muutamia juoksevia asioita. Koneita ja korsetteja -antologian lisäpainos on tullut painosta (kyllä, se myytiin taas loppuun!) ja huominen matka vaatii valmisteluja. Syön kahvila Runossa croissantin ja hörppäisen cappuccinon. Luit oikein, lisää kahvia!

Kuvasta puuttuu kirjailija. Tässä nurkassa ja tuolissa muuten kirjoitin novellini Laulaisin surusi mereen. Se syksyinen torstai oli maaginen. Yksikään novellini ei ole valmistunut yhtä kivuttomasti ja nopeasti kuin tämä. Kokemus oli outo ja hämmentävä: tarina tulosti itsensä ulos kauttani. Päiväni tulostimena, tosiaankin. Tänään on kai sitten päiväni tärisevänä virtapiikkinä. Niin paljon kaikkea kivaa tiedossa, ettei tiedä miten päin olla!

Työnjohtaja. Toisin kuin monet luulevat, kirjailijakin tarvitsee työnjohtajaa. Sisäinen kriitikko on monen kirjoittajan tuttu, mutta näistä työnjohtajista puhutaan vähemmän. Älkää antako viattoman ilmeen hämätä: kun piiskan sijaan viuhuu viikate, työtahti on taattu. Illaksi toivon tämän kaverin pikkuserkun, Nukku-Matin, vierailua. Tällä viikolla on ollut minulle erittäin harvinaisia nukahtamisvaikeuksia. Kenties elämänmuutos, vaikkakin vain puolivuotinen, jännittää.

P.S. Hankin itselleni muuten ihka oman kameran. Kuvia on siis tulevaisuudessa tiedossa enemmän.

P.P.S. Lisää kutkuttavia uutisia novellirintamalta: syksyllä minulta saatetaan julkaista toinenkin novelli kuin Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologiaan tuleva Alexandre. Ehkä. Lisäksi pyrin saamaan Huomenna ne tulevat -antologiassa julkaistun, aiemmassa kuvatekstissäkin mainitun Laulaisin surusi mereen -novellin ladattavaksi Elisa Kirjaan. Katsotaan miten sen kanssa käy.

Heikoille jäille astumisesta

Eilen käväisin juhlistamassa runoilija Raution uutukaista, Istu laulu -runokokoelmaa, Tulenkantajien kirjakaupassa. Aina kun tiedän Raution esiintyvän lähistöllä, pyrin paikalle kuuntelemaan. Hänen runoissaan on rehellisyyttä ja paljastavuutta, kekseliäisyyttä ja näkemistä. Ääneen lausuminen tekee niille erityisen hyvää, luo ihoa silittävää elävyyttä. Raution runoissa on shamanistista voimaa. Duo Perikadon esiintyminen tilaisuuden päätteeksi oli oiva siirtymä runon ja musiikin maailmaan.

Haastattelussa tilaisuuden alussa Rautio kertoi, että tekemisen motiivi on jokaisessa runokokoelmassa ollut erilainen (Istu laulu on tosiaan hänen kolmas kokoelmansa). Ensimmäisessä oli näyttämisen halua ja epävarmuutta, joka vaati tyylipuhdasta suoritusta; toisessa enemmän uskallusta ja rajojen kokeilua. Istu laulun kohdalla oli aika astua heikoille jäille, haastaa itsensä ja tehdä uudella tavalla.

Tunnistin hänen sanoissaan kirjoittajan halun uudistua, ravistaa maneerit ja tiedostamattoman toiston, inventoida sanavarasto, heittäytyä uusien tuulien hallittavaksi. En tiedä runojen kirjoittamisesta tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, onko prosessissa niin paljon eroa proosan kirjoittajaan kuin kuvittelen, mutta minä -- kirjoitetuista sanoista elävä -- tunnen haikeutta. Uudistun kyllä kaiken aikaa, keskeneräisyyteni on kestävää, mutta minut ankkuroi maahan vielä kirjoittamattomat romaanit, niiden jotka jo ovat minussa. Kuvittelen syntyvien runot keveiksi, puolityhjiksi kangaskasseiksi romaanien kivireen rinnalla. Jos tahdot uutta, voit tehdä sen tänään, nyt. Minun romaanini kirjoitetaan huomenna, aina vain huomenna, ja jos tahdon jotain muuta nyt, romaanini kirjoitetaankin ylihuomenna. Mutta kirjoitettava ne on ennen kuin voi aloittaa jotain aivan uutta. Ennen kuin voi astua heikoille jäille.

(Josta puheen ollen: muun muassa kirjastoapurahat ovat haussa nyt. Voi miten toivonkaan, että saisin tänä vuonna sen verran, että voisin kirjoittaa kivireet tyhjiksi. Ilman kirjoittamista varten otettua vapaata ei näin tule käymään.)

***

Päivässä oli muitakin ilonaiheita: tuleva kirjani oli päässyt Helsingin Sanomien kevään kirjalistan painettuun versioon tänä vuonna. Miinus siitä, että Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Konejumalat puuttui listalta (samoin kuin iso liuta Kariston kirjailijoita) ja siitä, että listan lähtökohtaista vajavaisuutta ei tuotu taaskaan esiin.

Oivalsin muuten yhden lisäseikan, miksi sanomalehtien uutuuskirjalistat ovat kirjailijalle tärkeitä: ne ovat kustantamon katalogin ohella ensimmäisiä merkkejä siitä, että "hei, olen tulossa täältä!". Kirjan itsenäistyminen, sen ensimmäiset sanat kaikkien korville.

Kirjanselkämysruno

          Lähdin Istanbuliin.

Valon reunalla

outoja otuksia,

lasisilmä.

                   Viimeinen asema. 

                   Ei mitään uutta idän pikajunasta.

Totta puhuen 

                  miljoonan vuoden yksinäisyys.

***

(Kirjanselkämysruno on kirjojen nimistä koottu runo. Nämä löytyivät omasta hyllystäni.)

Runoja selkämyksistä

Tartuin hauskaan ja inspiroivaan kirjankansirunohaasteeseen, joka kiertää blogeissa. Istahdin hetkeksi sängylle ja annoin katseeni poimia kirjahyllyä raidoittavista selkämyksistä valmiita sanoja ja ajatuksia. Miten rentouttava luovuudenharjoitus kirjoitusviikonlopun alkuun! Kas, tässäpä tulos:

Tervetuloa Paratiisiin,

     yön kirkas tähti

Valon reunalla julkeat tornit,

Puiden juurilla veden paino,

          kävelevä käsi, valitut novellit, kirjavaras Marie.

Oi tule katsomaan

sirkuksen miehiä;

tavallisia ihmeitä lasin läpi.

Miten niin valo

näkymätön mies, sarvipää.

Haudantakainen elämä aikansa rikos.

Kun tähti putoaa

-- paluu pimeään.

Nuku, unohdettu Ombria, nuku!

***


Valoisaa ja lämmintä keskikesän juhlaa!